Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Leipä še leikin lyöpi, kun eteh šuapi

История изменений

16 сентября 2019 в 15:31 Нина Шибанова

изменил(а) текст
Karjalua pietäh kaškiviljelyn klassisena alovehena. Tavan mukah kaškimuakši valittih lehti- tahi šekamečällä katetut ylänköt, mit oltih noin kolmen-kahekšan kilometrin piäššä kyläštä. KOLMANTENA VUOTENA KAŠEN AJETTUO LEIPIH PIÄŠÖY Hankisen aikana meččä hakattih muah. Šiitä kešällä še poltettih. Kaikki, mitä šiih jäi pakšumpua puuta ta roškua, ne kerättih ropivoih ta kaikki poltettih, jotta še muan pintaki palo. Kekälehet, mit ei oltu palettu, kovottih ta kannettih meččäh. Kaškiharavalla (erikoisen luja pirkävaršini harava) harattih kašešša pistyh jiänyijen puijen ta kantojen välijä. Šiitä kašella annettih kuivua ta šeuruavana kešänä tuaš poltettih – kekälehettih. Enšimmäisenä vuotena kun poltetah, toisena vuotena kekälehetäh ta kolmantena šiitä vierretäh. Kuni taikinah piäšöy kašen ajettuo, kolme vuotta pitäy vuottua. ”Viertyä kaškie” merkiččöy polttua kašen palamattomat kohat vierittämällä palajie puita, šeunoja. Kun šattuu märkä kevät, ni jiäy äijä ranttehie, kašešša palamatta jiänyitä rankoja. Kankella niitä ranttehie kašešš a liikuteltih. Kašen viertämiseh šopivampi oli tuulini šiä. Akat vieritettih ta šaneltih: ”Tuuli, tuuli, tuulen akka kuoli, tule muah panomah” ta vihellettih. Viertyässä käytettih vierrinpuuta (viertokankie, palokankie). Miehillä še oli koivuni, naisilla huapani, yhen-kahen šylen pitkä ta tyvi terotettu. Viertokanki ei ole kuin kynä kiäššä kirjuttua. Viertošiän aikah näky toičči šeiččeminkymmenin šavuloin. MITÄ KYLVÄT – ŠITÄ I NIITÄT Šiitähän šiih kaškimuah kylvettih ruis ta aštuvoitih. Aštuvoitih tavallah illoilla tahi huomenekšilla aivoseh, kun päivällä on kuuma päiväpaisto. Aštuvot ei oltu šen kummempua kun kuušešta leikattu puupala okšien kera. Okšat jätettih niin pitäkši kuin piti olla aštavan piikit, vičoilla šivottih ne yheh. Piikin pitäy riepalehtua, antua peräh. Pelto kun kylvettih ta aštuvoitih, šiitä pölkyttih ta šiitä tuli šilie. Entini rahvaš še tuohivakašta kylvi, muuh tarpeheh ei käytetty šitä vakkua. Ruista kylvettih Il’l’anpäivän jälkeh, kylvettih ta aštuvoitih. Šykyšyllä oraš jo väki äijälti vihahti. Kolmantena kešänä še kašvo. Kylvömäh lähtiessä šilmät rissittih ennein kun otettih jyvyä enši kerta kylvövakašta, pellon laijalla šeisatuttih. (Iivana Huovinen). ŠIVOTTU, PUNOTTU, ALLA VUARAN TYÖNNETTY Peltoja aijattih, jotta ei elukat mäntäis. Šeipähie poltettih, viisintoista vuosin ne aijat šiitä šeisottih. Šanottih: ”Kaškeh pitäy aita luatie. Huapani aijaš, katajaini šeiväš, näreini vičča. Šillä aijalla ei ikyä ole, še keštäy loppumattomih”. Aitoja oli erimoisie: kiviaita, kurenšiipiaita oli šama kuin še šorkka-aita, šijanšorkka-aita – aijakšet vinošša. Pistyaita, lamaaita oli kuatuista puista, lakiaita – aijakšet vuakašuorašša, riukuaita on matalampi, kolme riukuo pitäkšeh paččahah taikka šeipähäh vičoilla šivottu. Rytöaita on konša puu pannah okšineh aijakši. Aijan ošat: šeiväš, vičča, aijaš, ristišeipähät, varašeipähät. LYYHTEHET KUHILAHIH TA HUAS’S’OIH Vuuvven piäštä ruis valmistu ta alotettih vil’l’ankorjuu. Še leikattih čirpillä. Leikkuuta kun alotettih, ni čirppi heitettih muah ta rissittih šilmät ta vašta šen jälkeh ruvettih leikkuamah. Šiitä pantih kuhilahilla. Kolme lyyhehtä pantih piällekkäh enšin ta ne lyyhtehet latvoista šivottih. Noššettih ne niin kun jaloiksi, kuhilahan jaloiksi ne kolme lyyhehtä. Šiitä šen ympäri lat’attih toisie lyyhtehie. Yhteh kuhilahah pantih viisitoista-kakšikymmentä lyyhehtä – še riippu šiitä, mitein kuivat lyyhtehet oli. Šiitä huas’s’uitih. Huas’s’at oltih korkiet, kymmentä-viittätoista riukuo korkiet. Riukuvälih mäni kakši ta kolme lyyhehtä piällekkäh. Lyyhtehet heposella vejettih huas’s’an luokše. Huas’s’uiččija (ahtaja) nousi huas’s’alla – alotti alahuata, kuin leviekkäli täytti vain panna niitä lyyhtehie, šiitä riukuvälin kerralla nousi aina ylemmäkši, a še antelija anteli. Konša antelija ei täyttän enämpi käsilläh antua lyyhtehie, kun huas’s’uiččija nousi jo niin korkiella, nin käytettih apuna anninruakua. Še oli oikein šiliekši vuoltu vapa, kumpasešša oli vain šemmoni okšan huara tahikka halkipäini keppi, missä pisy lyyheh, kun še noššettih ylähäkši ahtajalla. Huas’s’an yhellä puolen oli ruishuas’s’a, toisella osrahuas’s’a. Ruishuas’s’ašša riukuvälit oltih šuuremmat, kun lyyhtehetki oltih šuuremmat ta pitemmät. Huas’s’ua luaties’s’a on muissettava vielä eräš šeikka: vil’l’alyyhtehet on lat’attava niin, jotta tähkät tullah šuveh päin. Koko huas’s’a oli niin kuin vähäsen kallellah šuveh. (Iivana Huovinen) ČIRPPIJÄISET Šen jälkeh kun leikattih kaikki osrat, kakrat, rukehet, šiitä piettih čirppijäiset (čirppiset, čirpinluojaset). Timo Tuurujev Puatanen Sellistä jutteli täh tapah: – Kun talošša oli kakra leikattu ta viety huas’s’oih, pantih čirppi kaklan ympäri. Še merkičči elonleikkuun loppumista ta šitä, jotta nyt “čirpit on joutavat”. Isäntä ilmotti pellolla töijen loppumisen: “Miula on čirppijäiset” ta pyritti leikkuuväkie, tavallisešti noin parikymmentä henkie, talohoš čirppijäisillä. Emäntä viimesenä työpäivänä ei ollun toisien kera pellolla, vain valmisteli koissa juhlua. Emäntä kun lienöy ollun pirtissä ta čirppijäiset ei oltu vielä valmehet, ni hänellä tuotih ta pantih čirpit kaklah. Kun oli čirpinluojaset valmehet, ni ei pantu kaklah. Taikinua hämmennettih, lihua keitettih, ryynie keitettih, šamoin sriäpittih piiruata, aivan erikoista čirppipiiruata. Tämä oli naisien ošuš juhlašša. Miehet puoleštah hankittih viinua. Niin piäštih juhlih, mih ošallistu koko leikkuuväki lapšie myöten. Tanššittih ta oltih hyvillä mielin, kun elotyö oli šuatu šiltä vuuvvelta loppumah. Viinua juotih äijän. Čirppijäiset keššettih šen päivän. Eri talot vietti niitä čirppijäisie eri aikah, aina šen mukah, konša talošša loputtih leikkuutyöt. Vuokinšalmen kylän Kamarivuaran huuttorissa tätä pruasniekkua šanottih čirpinluojasekši ta näin mainittih šiitä. Joka perehellä oli omat pellot. Kun tuli šykyšy, peltoloilta leikattih vil’l’at ta šiitä piettih pruasniekka. Ken kerkisi kolmešta talošta enšimmäisenä leikata vil’l’at pellolta, šiinä talošša piettihki čirpinluojaset. Kučuttih rahvašta kahešta muušta talošta pruasnuimah. Sriäpittih kakkarua osrasešta jauhošta ta kalittua osran šuurmašta. Šitä šuatih šillä keinoin, jotta käsikivellä piti šuurtua (jauhuo šuurmakši) osrua. Lisäkši sriäpittih möykkyistä taikinaisešta. Keitettih čäijyö, hauvottih maituo, sriäpnyä stolalla pantih ta vierahat kučuttih šyömäh ta juomah. Ne čirpinluojaiset piettih vaikka yöllä. Rikeneh ne oltihki yöllä, kun päivällä leikattih. RIIHEŠŠÄ Kun vil’l’a huas’s’oissa kuivi, še oli vietävä riiheh lisyä kuivamah. Riihi on šiämehlämpiejä puintihuoneh. Šitä varoin enšin še riihi lämmitettih. Lyyhtehet šorrettih huas’s’ašta muah. Šitä varoin yksi nousi huas’s’alla ta alko šortua. Ruanu levitettih huas’s’an viereh, jotta ei ne rukehet muah päräjä. Kun oli kakši henkie, niin toini kanto niitä lyyhtehie riiheh, toini ahto partisilla (oršilla). Šiitä tuaš lämmitettih riihi ahtamašta piäštyö. Šinä päivänä kun riihi ahettih, lämmitettih kerta, toisena päivänä kakši kertua. Šillä še šiitä kuivi. Riiheh kun mäntih, šorrettih lyyhtehijä partisilta ta šeinäh lyötih niitä. Še oli huuvvantua. Šeinäh kun lyötih, ni totta ne šiitä huuti. A huuvvettih enämpiki kerrašša, čuppuh tukkuh huuvvettih, še laihokeški kerralla. Šiinä laihokešellä oli kolme partista aina. Šiitä ylempänä tuaš oli toisen partiset, jottei piäššyn ne lyyhtehet kuatumah. Riiheššä oli aina kolme laihokeškie, šuurissa riihilöissä oli nelläki. Šiitä oli vielä rikkapartiset, kun ne laihopartiset oli peräštäpäin pantu kiukuah šuaten, nin kiukuan kohalla ei ollun, nin šiitä oli poikittuan ne toiset partiset, rikkapartiset, kiukuan kohalla. Šiitä oli vielä skammi miltä ahettih, pitkä skammi, šillä nousi še ahtaja šeisomah ta šiltä škammilta ahto. Vielä oli šiinäki antelija, lapšie – ei šiinä nyt ruavašta tarvinnun. Kun lyyhtehet huuvvettih, ne lat’attih lattiella, yksi paikkahaš, hyväsisti. Kakši rivie kun pantih latvat vaššakkah, šiitä šitiet leikattih lyyhtehistä. Pikkusen puitih priušoilla, kiänneltih ta vielä kopšittih vähäni puija niitä toisieki puolie – ei ruista äijyä puitu. Šiitä puisseltih ta pantih šitiellä (ne šitiet oli jo valmehekši punottu olešta) ta šiitä šivottih. Näin šiitä tuli kupo. Tuli niitä kakši ta kolmeki kupuo kerralla kun šuuri latteuš oli, ta nelläki šuurista riihistä. Puistajahašša oli nellä lyyhehtä aina. Šitiellä pantih enšimmäini puistajaš, toisen puistajahan tyvet pantih toisinpäin. Še tuli šiitä hyvä kupo. Nenä puistajašta pantih yhteh kupoh, šiitä šivottih. Šillä keinoin šiitä koko riihellini ruattih, kaikki lyyhtehet huuvvettih. Šiitä haravalla šelvitettih pehkut (puijut olet). Pehkuja vielä puitih niitä. Kun ne pehkut oli puitu, tuaš otettih ne pehkut haravalla hyväsisti tukkuloih. Šiitä niitä pehkuja vielä käsin puisseltih ta pantih pitimmät kuvolla niistäki. Šiitä vielä jäi niitä pienijä pehkuja, kumpasie ei kuvolla pantu. Šiitä oli šemmoni kaitasista listeistä kuvottu matala, harva vakka, šitä šanottih riihišieklakši. Ne pienimmät tähkät ne šillä šelvitettih jotta jyvät ta ruumenet mäni läpi šiitä šieklašta, ne jäi tähkät šiihi šieklan piällä. Šuuret oli riihivakat ta riihivakkoih pantih ne tähkät. Šiitä vietih latoh kun vakka tuli täyteh. Ne rukehet oltih riihen lattiella levälläh kaikki. Šiitä oli kolikat šemmoset, niin kun lehettömät kylventävaššan jättiet. Niillä rukehet luuvvittih (liikutettih) puoleh-toiseh käveltih takaperin ta šiinä šiivuutettih šillä kolikalla. Tähkät nousi piällä. Šiitä pyyhittih kolikalla ne tähkät tukkuh jyvien piäličči ta tuaš šiih riihišieklah otettih ne tähkät ta šieklottih. Šiitä jyvät lykättih tukkuh riihen šeinäviereh ta pyyhittih late hyväkši. Šen jälkeh ruvettih viskuamah. Yksi viskasi, toini pihalla levitti värččilöistä luajitun ruanun ta šieklalla kanto ta tuulti šillä ruanulla. Tuuli puhu liijan pölyn pois niistä jyvistä. Šiitä oli tuaš šemmoset šieklat millä niitä jyvie šelitettih uuvveštah. Ne šieklat oli šemmosešta pakšušta listieštä pyöriet. Tuomešta oli ne šieklan päriet kisottu, vain ne oli kaitaset, niin kuin vakan pohja. Šemmosella šieklalla šelitettih niitä rukehie viimekši. Še oli šiitä šelityš. Niitä kun šelitettih šieklašša ne pyöri vain ne jyvät ta tähkät šelittih piällä ta yhteh tukkuh tuli mitä oli roškua ta murtuo šemmoista. Ne oli čosnakat (= rikkaruohon, ešim. piitijäisen šiemenet) mi oli šieklan alla männyn, niissä oli kaikenmoista heinänšiementä ta kaikenmoista. Šanottih čosnakkua oli. PRIUŠAN KOLKKAJAISET Priušan kolkkajaiset oli toini pruasniekka. Še piettih šiinä talošša, missä oli enšimmäisekši puitu kaikki vil’l’at. Pruasniekka alko šiitä, jotta mäntih puapon luokše riihen pihalla, missä vil’l’ua tuuletettih. Puapo kyšy: “Mitä kuuluu?”. Piti vaššata: “Läksin Riihijäistä kyšymäh”. Puapo šiitä kyšy: “Onko šiula peretnikkä? Levitä”. Peretnikkä levitettih ta puapo pani šiih kolme kamahluo jyvyä. “Passipo, puapo”, šanottih. Šiitä huolimatta, jotta šykyšyllä oli kaikilla vil’l’ua kyllin, tapoja kuitenki piteliyvyttih. Päivän aikana puapon talošša sriäpittih: möykyistä taikinaisešta (hapantaikinašta) ta kohahušta. Kohahukšen (Kohahuš on šemmoni šoikie, kukon mallini pyhityšajan piirua, kuori tavallisešti osrataikinašta, šiämenä hapatettuo ta nouštuo taikinua. Šuorovaini on happanomatoin taikina taikka sriäpnä.) kuoret oli šuorovaiset. Šiitä illalla kučuttih rahvašta kahešta toisešta talošta pruasniekkah ta šanottih: “Tulkua meilä priušan kolkkajaisih”. Juotih čäijyö hauvotun maijon kera ta šyötih sriäpnyä. Riiheštä kuulu priušan kolkeh, kylyštä kolikan kopina. JAUHONTA Käsikivie Karjalašša vielä monešša talošša oli käytännöššä ainaki toiseh muajilmanšotah šuaten. Ennein niitä oli joka talon karšinašša, joškuš šinčissä. Jyvien jauhonta oli vielä yksi jykie ruato. Tavallisešti še oli naisien ta vanhukšien tehtävä. Marija Bogdanova, 94-vuotini Šappovuaran vanhuš kerto, jotta yhtenä talvena oli jauhon karšinašša käsikivellä 10 miäryä (vanha venäläini kuivan ainehen mittamiärä =26. 24l, tahikka šiinä puutan verran). Kymmenen kilon vakka oli aina käsivarrella, kun läksi karšinah jauhomah, puolet jauho yhellä kiällä, toiset puolet toisella. Kun kyšyttih Muarielta, jotta lauloko hiän jauhuos’s’a, ni hiän vaštasi, jotta ei šiinä laulattan, još yksin jauho. Niin jykietä työtä še oli. Šuurman šuurtamini oli vähän helpompua. Još kakši akkua oli jauhomašša, kakši kättä kivenpuušša, šilloin oli helpompi ta šuatto i vaikka vähän lauluaki. Ei ihme, još tämmöni työ toi joškuš laisan mieleh toivomukšen, jotta kun rikkautuis koko laiteh, niin šais ainaki vähäsen aikua levähtyä. Näin ni šanottih šiitä: “Katkesi kariččanuora (Kariččanuora – nuora, millä käsikiven “karičča” kiinitetäh vanteh. Karičča – käsikiven vanteheh kiinnitetty puupualikka, missä on kešellä reikä kivenpuuta varten.) – piäsi laiska jauhomašta”. (Akonlahti) MISTÄ LUAJITTIH LEIPYÄ NÄLKÄVUOSINA Kun oli hallavuuvvet ympäri koko muajilman, šilloin šitä kuoli kanšua äijän. Šyötih koivun parkkie (puun kuorta) ta petäjän nälttyä. Šilloin oli pakko šyyvvä petäjäistä. Nilan aikana petäjä kuattih ta šiitä kisottih telkkimellä melko pitkie levyjä ympäri puuta. Šen jälkeh parkki vuoltih pois. Petäjä kuivattih päivänpaissošša ta puahettih kiukuašša, šurvottih huuhmarešša puupetkelellä, käsikivellä jauhettih, šieklottih ta leivottih leipyä näistä jauholoista. Pettuleipä maistuu väkövältä – pihkahan on väkövä. Melkeinpä še on šamua kuin još tervua maistelisit! Talvella koivupölkkyjäki vuoltih, otettih tuohi pois, kuivattih ta šiitäki paissettih leipyä. Šiih oli lisättävä jauhuo, jotta še pisy kovošša. Täššä parkki oli vain jatkona. On mainintoja jäkäläleiväštäki, vain šanottih, jotta še muka nävön viey ihmiseltä. Akonlahen Hukkašalmešša eräš ukko, Outokka, oli ruumenešta paistan leipyä, vain še oli “tarttun” ihmisen šiämeh še ruumenleipä, še ei ollun ruvennun läpi kulkomah. Šehän ukko oli kuolla, kun leipä tarttu. Kun pirtti on šiivottu, niin leivotah ta valmissetah juhlaruuvvat. Karjalaiset šyyvväh aina pehmietä leipyä. Leivottavaki on šen vuokši ušein. (Inha 122) MYLLY Mylly oli Vienašša aikoinah melkein joka kyläššä. Vanhanaikani mylly oli nimeltäh “härkinmelliččä”. Šen jälkeh Mylly-Šimana rakenti ratašmyllyn. Tunkuon meččäkylissä oli ušeita härkinmelliččöjä ennein enšimmäistä muajilmanšotua. Kellovuarašša oli kolme härkinmelliččyä, neki hyvin hitahie jauhomah. Muita myllyjä kun härkinmelliččöjä ei šielä ollun. Nokeukšešša oli hyvä härkinmelliččä, še hiero 5–6 miäryä vuorokauvešša. Jyškyjärveššä, vaikka šielä oli yli 200 taluo, ei ollun yhtänä myllyö. Kaikki vain käsikivilöillä jauhottih, lattien alla. Tuulimyllyjäki oli šielätiälä. Esimerkiksi, Akonlahen Munankilahešša, Uhtuon Kormušlahešša ta Oulankan lähellä Koštovuarašša oli “tuulimelliččä”. Hukkašalmen puolešša Akonlahen perällä šielä oli uuši hyvä vesimelliččä! Še jauho, kun venehellini vietih, ni ei šielä tarvinnun kovin pitälti olla, kun še tuli jo täyteh. Monta miäryä jauho čuassušša še melliččä. Še oli hyvä melliččä. Šielä oli hyvät pirtit ta kaikki, missä šai öitä olla kun šykyšylläki mänit, myöhempäh piäsit šinne. Šielä šai keittyä, kellä mitä oli keitettävyä. Ta äijähän šielä oliki šilloin jauhottajie, monta venehtä. Ta heposillaki talvella käytih. Šehän oli Šemon melliččä, Šemo še jauhotti. Venehjärven kyläläisien yhtehini mylly oli Haukkajovešša. Haukkajoki tulou Haukkajärveštä ta laškou Venehlampih. Još oli hyvin kuiva kešä, jovešša oli niin vähän vettä, jotta mylly ei jakšan jauhuo. Šilloin oli jauhettava koissa käsikivillä. (Akonlahti) Entiseh aikah Latvajärvellä kaikki elo jauhettih käsikivillä ta hyvinä leipävuosina še vei šekä voimua jotta aikua. Latvajärven kyläššä eli Jouhko Teppananpoika Karhu (šynt. šuunnillah 1818 vuotena). Jouhko rakenti Latvajoven Nivakoškeh vesimyllyn, kahen kilometrin piäh koistah. Še oli kylän enšimmäini vesimylly. Latvajoki oli vähävesini ta mylly pyöri vain kevyällä ta šykyšyllä. Jouhko otti ta rakenti myllyn eteh pienen patolaittehen, mi vähäsen nošti vejen tašuo kyläjärveššä. Šiinä myllyššä šitä koko kylän rahvaš jauhotti eloh ta šamoin olkieki leivän jatokši. Mylly šanottih aina olovan kolinašša. Petrisen Timo, šaman kylän eläjä, alko paissa kyläläisillä, jotta šen pavon takie nyt vesi nousi järveššä ta kaikki luhtanurmet hapatah. Hiän šai rahvahan šillä piällä, jotta erähänä pyhänäpiänä še mylly pantih mäšäkši. Vähäsen ajan kuluttuo Jouhko rakenti uuvven myllyn toiseh jyrkempäh koškeh. Šen jälkeh huapavuaralaiset rakennnettih vielä kolme myllyö šamah koškeh. Lähimmäistä taluo šiitä ruvettih nimittämäh Myllyvuaran talokši. LEIPÄ TA VIIPLOJEN NIMET Nälkä on leivän šärvin, šanotah rahvaš. Vanhah aikah kun leipä leikattih, niin še pantih stolalla ta luajittih ristimerkki. Vašta šen jälkeh ruvettih leikkuamah leipyä. Enšimmäini pala kun leikattih, niin še oli kašvonkannikka. Lapšet ušein otettih ta šyötih še mielelläh. Šanottih, kun šyönet kašvonkannikan, ni poikkoimpah kašvat. Toista leikattuo palua šanottih laisanviiplokši. Šitä ei kenkänä lapšista mielelläh ottan. Šanottih, jotta kun šyönet laisanviiplon, ni tulet laisakši. Kolmaš viiplo oli virkunviiplo. Kun šen šyöt, ni tulet virkukši. Lapšet aina paremmin otettih še. Šiitä kun še leipä loppuh leikattih, niin še viimeni tuaš oli kašvonkannikka. Šitä onnakko ei niin mielelläh šyöty kuin enšimmäistä kašvonkannikkua. Šanottih, jotta kun viimesen kašvonkannikan šyönet, ni pienenet, niin kuin leipä pieneni (Nasti Aittavaara). Šitä leivän ošua, mi jäi jälellä leikkuamatta, šanottih kromakši. (Iro Remšu) Livvin murtehešša on vielä šemmosie viiplojen nimie kun univiibalo, osaviibalo, lembiviibalo ta kiimaviibalo. Nämä kaikki heilä ollah toisen ta kolmannen leikatun viiplon nimet. Leivän murusie ei jätetty stolalla tahi lattiella, ne piti korjata pois. Kun šyötih, niin skuatterit otettih murusineh pois ta puissettih hyväsešti lehmillä tahikka lampahilla. Lattiella mi leivän muru lienöy tipahtan, niin še noššettih. Vanhalla villakintahalla ušein pyyhittih kaikki stolan ympäristä ta šiitä ne murut kerättih pois. Šyömäštä kun piäštih, niin kaikin šiitä istuuvuttih ta šanottih: “Slaava tepe, Hospoti, slaava taivahaisella Spuassulla miiloslivoilla”. Ta šiitä nouštih ta mäntih, ta šilmät rissittih. Oli niitä lapšienki kuihutukšie. Ulla Muistama oli kuullun šenki, jotta kun järveh mänet, niin paremmin kuplat, kun homehta šyöt. LEIPÄH LIITTYJIE UŠKOMUKŠIE Leipyä leikatešša oli varotettava, jotta enšimmäistä palua ei annettu vierahalla, varattih, jotta šeuruava vil’l’avuosi voit olla pahempi. Entiseh aikah, kun annettih leipyä mierolaisella köyhän apuna, niin antaja leikkasi leivän yheštä laijašta pienen palan. Še oli šemmoni taikakonšti ta šillä eššettih muka onnen lähön talošta. Kun leivän viiplo leikatešša kašvo šini kuni oli puolivälissä, ni ne kašvajat viiplot annettih kašvajilla perehen jäšenillä. Sortavalan šeutuloilla kerrotah: “Kun lapšet ruvettih šyömäh, tuatto leikkasi heilä leipyä ta kyšy, ken tahtou kašvonkannikan. Kaikin ois otettu še kilpua, vain še annettih pienimmällä, jotta kašvais”. Leivän kannikkua oli käytetty, kun oli tahottu einuštua tulijie aseita, taikka konša on yritetty piäššä šelvillä minnih tauvin alkušyyštä. Kontiolahešša vuotena 1933 oli pantu muistih šeuruava juttu. Uuvven vuuvven iellä arvoteltih, ken enšin kuolou. Rukehen olkie punottih ta kierrettih vantehekši ta šen šiämeh pantih niin monta leivän muruo, kuin monta on arvauttajua. Jokahini heistä valičči oman murusen. Šiitä tuotih kukko ta pantih še kešellä. Kenen murusen še enšin n’okkai, še enšin ni kuolou. Toisella ta kolmannella leikatulla viiplolla on Karjalašša šemmosie nimie kun lempipala, papinpala, unipytky ta väkipala. “Vain lempie šie vuottelet!” šanottih Kiteellä, još kennih ei ollun kannikkua ottamašša, vain mielelläh tarttu kolmanteh pehmieh palah. Toini ta kolmaš pala luvattih šyöjällä onnie lempiaseissa. Kun Koivistolla leikattih leiväštä toini viiplo, niin oli tapana antua še tyttölapšella ta šanuo: “Annetah kašan alta, jotta šuat rutompah šulhasen”. Unipytkykši šanottih pitkyä viipluo ta tiijettih, jotta še hyvin makauttau. Entiseššä Räisäläššä lapšet illalla kyšyttih šemmoista leipäpalua ta ušottih, jotta šiitä hyö hyvin muatah ta nähäh kaunehie unie. Viimeistä kannikkua šanottih katokannikakši eikä šitä mielelläh annettu lapšilla varaten, jotta še hitauttau kašvantua. Leipyä voit tällä keinoin verrata kuuh. Kaikkie kašvuo tarviččijua ruattih kašvajan kuun aikana ta mistä piti piäššä eris – kulun kuun aikana. Hyvänä tapana oli še, jotta leipyä leikattih juuri šen verta, mi šyötih. Još palašta kerkisi haukata, še oli šyötävä loppuh. Još lapši šilitteli vaččuah ta šano iččieh kylläsekši, niin vanhemmilla oli valmis šanontahini šiih: “Ei kirikkö ole niin täyši, jotta ei pappi šovi šiämeh.” Tämä šanontahini on tuttava ympäri muata. Voitih vielä šanuo: “Još et šyö kaikkie, ni jiät toisešta piäštä liijan lyhyökši”, taikka: “Šyö pois, taikka kun šillä tulou šilmät, ni še šyöy šiut.” Lapšie pieneštä oli opaššettu šiih, jotta leivänpalašta kašvukši ta hyövykši kaikkein tehokkahammat ollah viimeset leivän murut. Šen vuokši niitä ei voinun jättyä šyömättä taikka antua toisella. Kiteellä lapšie houkutettih, jotta nehän ne viimeset muruset ollahki niitä väkipaloja: “Šyöhän, ni voit vaikka tuon kallivon šiirtyä paikoiltah.” Još ken anto toisella loppuošan palaštah, ni šamašsa šanottih: “Väkeš annoit toisella”. Kiestinkissä on käytetty leipäpalua einuštamisešša. Še ašetettih yökši pielukših piän alla. Kun ihmini lienöy ollun kipie, ni šilloin unešša šelvisi mistä tauti on tullun. Kun leiväštä oli tiukka, niin ei paššannun hylkie hiirenki kavertamie paloja. Ei ne oltu mielehisie paloja, vain muanitellen lapšie niitä šyömäh šanottih, jotta heilä tullah niin lujat ta terävät hampahat, kuin hiirellä. Homehleipyä šyöjillä luvattih hyvyä ta kaunista iäntä, kuin lukkarilla. Lukkari voit tulla häneštä. Ta vielä šemmosen leivän šyöjä rupieu pisymäh vejen pinnalla, kuin homeh. Piti varottua, jotta leipä ei vain kirpuois lattiella. Još niin šattu käymäh, še piti heti noštua pois ta šuuvvella šitä. (Veikko Ruoppila) A MITÄPÄ LEIVÄN MURUSET? Leivän murusie ei šuanun lattiella työntyä, ne piti kerätä pois, še oli hyvin šuuri riähkä, šehän on Jumalan ruumista. Ne kaikki pyyhittih ta šiitä šuuh, ta još lattiella lapšet taikka mi kirvotti, niin ne kerättih šiitä pois oikein tarkkah. Muitein še niin kuin kivi kirpuois Jumalan šelkäh. Šiitä tulou šuuri riähkä. Stolalta kun kaikki korjattih pois, ni šiitä skuatteri otettih ta puissettih šiih stolalla ne murut mitä šiih jäi, ta šiitä pyyhittih ne murut ta pantih aštieveteh ta vietih lehmillä. Joka kerta stolan ympäriltäki vaššalla pyyhittih, mi ois muru tipahtan. Ne murut kaikki otettih ta vietih šamoin šinne lampahilla. Ei šitä jätetty eikä šitä leipyä šuanun lattiella heittyä, ta kun lienöy jyvä tipahtan lattiella, ei šitä šuanun polkie, še piti ottua pois. Ei Jumalan vil’l’ua šua polkie! A leipä kun lienöy kiäštä šattun tipahtamah tahi leipäpala šyyvveššä, niin še oli riähkä. Šiitä šanottih jotta: “Hospoti plahoslovi – Jumalan kämmen alla!” ta šyötih še palani. (Nasti Aittavaara) Kaikki ruoka piettih pyhänä, šitä ei šuanun šattumallakana panna lattiella eikä penkillä tai stuulalla, missä issuttih. Ruoka-ainehie voit panna vain stolalla taikka leipälauvoilla, mit noššettih orrella. (Vilho Jyrinoja) Karjalaisen talonpojan leipä oli ennein vanhah šuuren työn takana. Varšinki Vienan mailla, missä talonpojan rieškana oltih ušein kylmät ta vihmasat kešät. Halla pilasi hyvin ušein talonpojan vil’l’apellot. Šiitä šykyšyllä ei ollun äijyä korjattavua. Kun tuommoni onnettomuš šattu, niin täyty kekšie joku keino henken šäilyttämisekši. Tuttavin keino oli pettuleipä. Kummalliselta nimi kuuloštau. Šitä aprikoiješša tullah mieleh šanat ”pettyä” ta ”petäjä”. Pettuo varuššettih jo kešän alušta, tietämättä šiitä mityš tulou šato. Alkukešäštä puun mahlašša ei ole pihkua ta šiinä on enämmän šokerie. Petäjän kuarna varovašti vuoltih puun runkošta noin metrin korkevuolta juurešta ylöšpäin. Runkon pohjoselta puolelta jätettih kämmenenlevevyini remmi kuorta koškomatta, jotta puu ei kuivais. Kuarna vuoltih varovaisešti, jätettih vain valkie ”puunahka”. Valkie kuori irrotettih kokonaisena, kešän alušša še nilau hyvin. Joškuš puu kuattih muah ta šilloin še kuorittih kokonah. Kuorittu pinta kannettih riukuloilla kotih ta šielä kuivatettih kuumašša kiukuašša. Pinta ruškistu. Šen piti olla kuivana, jotta šiihi ei tarttuis roškat ta pöly. Loppuh kuivatettih ušein vuateriukuloilla, nehän oltih melkein joka talošša kiukuanšuun piällä tai šen lähellä. Kun kuori tuli murakakši, še huuhmaroitih jauhokši moneh kertah. Pettujauhoh ei tullun toukka, ta še hyvin šäily pari-kolme vuotta. Pettuo varten valittih petäjät košteilta mussikkapaikoilta. Pettujauhuo lisättih taikinah noin kymmeneš oša, pettuleipä oli murakka ta vähäsen pihkan makuni. Nälkävuosina šeki hyvin kelpasi. Pettuleiväštä olen kyšellyn monilta kotišeuvun eläjiltä eri kylistä. Vaššattu oli eri tavalla. Eryähät šanottih, jotta heijän kyläššä ei konšana šyöty pettuleipyä. Kylän miehet heposilla käytih Vienan Kemih oštamašša jauhuo. Kemin kautti Solovetskin manasterih kulki šuuri miärä kaikenmoista tavarua, šamoin ni jauhuo ta vil’l’ua. Manasteri rikeneh möi šitä rahvahalla. Toiset on reilušti tovissettu, jotta pettuleipä oli heijän kyläššä joškuš apuna. Pettuleivän käytöštä ennein vanhah olen kuullun Šuomeššaki, Kainuušša. Šieläki rahvaš kärši nälkyä hallavuosina ta turvautu pettuleipäh, kun hätä tuli. Ilmari Kianto kirjuttau, jotta nälkävuotena aittojen ovih Šuomuššalmešša jätettih vuosimerkki 1869. Šilloin kuoloma niitti rahvašta kuin viikattehella ruohuo. Ei mikänä auttan. Vuotena 1867 halla pani Oulun tienoilla kaikki vil’l’apellot. Šilloin halličuš lähetti kylih ohjehie mitein käyttyä ruokah jäkälyä ta šientä. Leivän puuttehešta aikoinah šynty šanonta, jotta “pitkä kuin nälkävuosi”. (Pauli Leontjev, Oravalta lainattu leipä, Oma Mua, 1994) Näin šanotah leiväštä: Armoleipä (näin šanotah armošta šuatušta eineheštä). Elä hätyäle, vielä kuoltuo kannikka jiäy piänpohjih. (Ennein oli tapana panna leipä kropuh). Homehleipä – Šyö homehleipyä, niin hyvin kuplat! Uiješša vejen piällä paremmin kuplau kun homehleipyä šyöpi. Kellä on mua, šillä on leipä. Klimppu (pakšu leipä). Kun on mieš mušta, niin leipä on valkie. (Ruman miehen puoluššuš: vaikka hiän onki ruma, hiän pistyy pitämäh pereheh leiväššä.) Kun vierahat tultih novikkoloih, ni tuotih koivuni halko. Mi oli nimi emännällä, še šanottih, mi oli nimi isännällä, še šanottih, vaikka mi: “Iivana isänniksi”, vaikka “Muarie emänniksi, rukehini leipä šyötäväkši, unet hyvät muattavakši!” Leipä – leivän muotoni kyttyrä šeläššä. Leipä kahekši. (Katata kannikka). Leipä še leikin lуöрi, еnnеin kuin eteh šuapi. Leipä ta šuola ollah välttämättömät šyömiset. Leipähini. – Onko talošša mitänih leipähistä? Leipäkeški (leivätöin aika). Leipäkirveš (lapšen enšimmäini hammaš). Leipäliätti (halv. šuušta). Pie leipäliättis kiini! Leipäloukko (šuu, keroni). Leipävuosi (hyvä vil’l’avuosi). Leivikseni lekun, palkoikseni pajatan. Leivän leikkuanta ta šyöjien kešen jakamini oli miehien homma. Taikinah pano ta leivonta kuulu naisien hommih. Leivän puolešta koiraki haukkuu, leiväštäh še i koira haukkuu. Lopettau leipäh. Luun luota liha makiempi, orren alta leipä kypši. Kovakuorini leipä ta luini liha ei olla halvekšittavie. Mi olla yö ukotta, parempi olen päivän leivättä. Olla yksissä leivissä. Rukehini leipä ta koivuni halko – kaikkein parahat. Šielä šiula on varuššettu leštuleipä, pešty pöytä. (Näin šanottih ivaten ihmisellä, kumpani oli lähöššä hyvyä eččimäh). Šillä kuolijalla pitäy olla pitkä leipävärčči. (Näin šanottih heikošta läsijäštä, kumpani näytti šelvievän läsinnäštä). Tetrinleipä 1) koivun urpa, mitä šyyvväh tetrit; 2) vičča (šelkäšauna) Ukon kroma ei ole tähešš ä, a pojan kroma on tähešš ä (miehen leipyä voit varmemmin šyyvvä kuin pojan). Valehtelou kuin leipyä šyöy. Vehkaleipä – leipä, mih on lisätty jauhottuo vehkah juurta. (vehka – myrkyllini šuokašvi). Vieraš leipä käkenä kukkuu marašš a. Vieraš leipä оn karkie šyyvvä. Тytöttä ta marjatta talo eläy, vain isännättä, leivättä ta rahatta ei voi elyä.

16 сентября 2019 в 15:19 Нина Шибанова

изменил(а) текст
Karjalua pietäh kaškiviljelyn klassisena alovehena. Tavan mukah kaškimuakši valittih lehti- tahi šekamečällä katetut ylänköt, mit oltih noin kolmen-kahekšan kilometrin piäššä kyläštä. KOLMANTENA VUOTENA KAŠEN AJETTUO LEIPIH PIÄŠÖY Hankisen aikana meččä hakattih muah. Šiitä kešällä še poltettih. Kaikki, mitä šiih jäi pakšumpua puuta ta roškua, ne kerättih ropivoih ta kaikki poltettih, jotta še muan pintaki palo. Kekälehet, mit ei oltu palettu, kovottih ta kannettih meččäh. Kaškiharavalla (erikoisen luja pirkävaršini harava) harattih kašešša pistyh jiänyijen puijen ta kantojen välijä. Šiitä kašella annettih kuivua ta šeuruavana kešänä tuaš poltettih – kekälehettih. Enšimmäisenä vuotena kun poltetah, toisena vuotena kekälehetäh ta kolmantena šiitä vierretäh. Kuni taikinah piäšöy kašen ajettuo, kolme vuotta pitäy vuottua. ”Viertyä kaškie” merkiččöy polttua kašen palamattomat kohat vierittämällä palajie puita, šeunoja. Kun šattuu märkä kevät, ni jiäy äijä ranttehie, kašešša palamatta jiänyitä rankoja. Kankella niitä ranttehie kašešš a liikuteltih. Kašen viertämiseh šopivampi oli tuulini šiä. Akat vieritettih ta šaneltih: ”Tuuli, tuuli, tuulen akka kuoli, tule muah panomah” ta vihellettih. Viertyässä käytettih vierrinpuuta (viertokankie, palokankie). Miehillä še oli koivuni, naisilla huapani, yhen-kahen šylen pitkä ta tyvi terotettu. Viertokanki ei ole kuin kynä kiäššä kirjuttua. Viertošiän aikah näky toičči šeiččeminkymmenin šavuloin. MITÄ KYLVÄT – ŠITÄ I NIITÄT Šiitähän šiih kaškimuah kylvettih ruis ta aštuvoitih. Aštuvoitih tavallah illoilla tahi huomenekšilla aivoseh, kun päivällä on kuuma päiväpaisto. Aštuvot ei oltu šen kummempua kun kuušešta leikattu puupala okšien kera. Okšat jätettih niin pitäkši kuin piti olla aštavan piikit, vičoilla šivottih ne yheh. Piikin pitäy riepalehtua, antua peräh. Pelto kun kylvettih ta aštuvoitih, šiitä pölkyttih ta šiitä tuli šilie. Entini rahvaš še tuohivakašta kylvi, muuh tarpeheh ei käytetty šitä vakkua. Ruista kylvettih Il’l’anpäivän jälkeh, kylvettih ta aštuvoitih. Šykyšyllä oraš jo väki äijälti vihahti. Kolmantena kešänä še kašvo. Kylvömäh lähtiessä šilmät rissittih ennein kun otettih jyvyä enši kerta kylvövakašta, pellon laijalla šeisatuttih. (Iivana Huovinen). ŠIVOTTU, PUNOTTU, ALLA VUARAN TYÖNNETTY Peltoja aijattih, jotta ei elukat mäntäis. Šeipähie poltettih, viisintoista vuosin ne aijat šiitä šeisottih. Šanottih: ”Kaškeh pitäy aita luatie. Huapani aijaš, katajaini šeiväš, näreini vičča. Šillä aijalla ei ikyä ole, še keštäy loppumattomih”. Aitoja oli erimoisie: kiviaita, kurenšiipiaita oli šama kuin še šorkka-aita, šijanšorkka-aita – aijakšet vinošša. Pistyaita, lamaaita oli kuatuista puista, lakiaita – aijakšet vuakašuorašša, riukuaita on matalampi, kolme riukuo pitäkšeh paččahah taikka šeipähäh vičoilla šivottu. Rytöaita on konša puu pannah okšineh aijakši. Aijan ošat: šeiväš, vičča, aijaš, ristišeipähät, varašeipähät. LYYHTEHET KUHILAHIH TA HUAS’S’OIH Vuuvven piäštä ruis valmistu ta alotettih vil’l’ankorjuu. Še leikattih čirpillä. Leikkuuta kun alotettih, ni čirppi heitettih muah ta rissittih šilmät ta vašta šen jälkeh ruvettih leikkuamah. Šiitä pantih kuhilahilla. Kolme lyyhehtä pantih piällekkäh enšin ta ne lyyhtehet latvoista šivottih. Noššettih ne niin kun jaloiksi, kuhilahan jaloiksi ne kolme lyyhehtä. Šiitä šen ympäri lat’attih toisie lyyhtehie. Yhteh kuhilahah pantih viisitoista-kakšikymmentä lyyhehtä – še riippu šiitä, mitein kuivat lyyhtehet oli. Šiitä huas’s’uitih. Huas’s’at oltih korkiet, kymmentä-viittätoista riukuo korkiet. Riukuvälih mäni kakši ta kolme lyyhehtä piällekkäh. Lyyhtehet heposella vejettih huas’s’an luokše. Huas’s’uiččija (ahtaja) nousi huas’s’alla – alotti alahuata, kuin leviekkäli täytti vain panna niitä lyyhtehie, šiitä riukuvälin kerralla nousi aina ylemmäkši, a še antelija anteli. Konša antelija ei täyttän enämpi käsilläh antua lyyhtehie, kun huas’s’uiččija nousi jo niin korkiella, nin käytettih apuna anninruakua. Še oli oikein šiliekši vuoltu vapa, kumpasešša oli vain šemmoni okšan huara tahikka halkipäini keppi, missä pisy lyyheh, kun še noššettih ylähäkši ahtajalla. Huas’s’an yhellä puolen oli ruishuas’s’a, toisella osrahuas’s’a. Ruishuas’s’ašša riukuvälit oltih šuuremmat, kun lyyhtehetki oltih šuuremmat ta pitemmät. Huas’s’ua luaties’s’a on muissettava vielä eräš šeikka: vil’l’alyyhtehet on lat’attava niin, jotta tähkät tullah šuveh päin. Koko huas’s’a oli niin kuin vähäsen kallellah šuveh. (Iivana Huovinen) ČIRPPIJÄISET Šen jälkeh kun leikattih kaikki osrat, kakrat, rukehet, šiitä piettih čirppijäiset (čirppiset, čirpinluojaset). Timo Tuurujev Puatanen Sellistä jutteli täh tapah: – Kun talošša oli kakra leikattu ta viety huas’s’oih, pantih čirppi kaklan ympäri. Še merkičči elonleikkuun loppumista ta šitä, jotta nyt “čirpit on joutavat”. Isäntä ilmotti pellolla töijen loppumisen: “Miula on čirppijäiset” ta pyritti leikkuuväkie, tavallisešti noin parikymmentä henkie, talohoš čirppijäisillä. Emäntä viimesenä työpäivänä ei ollun toisien kera pellolla, vain valmisteli koissa juhlua. Emäntä kun lienöy ollun pirtissä ta čirppijäiset ei oltu vielä valmehet, ni hänellä tuotih ta pantih čirpit kaklah. Kun oli čirpinluojaset valmehet, ni ei pantu kaklah. Taikinua hämmennettih, lihua keitettih, ryynie keitettih, šamoin sriäpittih piiruata, aivan erikoista čirppipiiruata. Tämä oli naisien ošuš juhlašša. Miehet puoleštah hankittih viinua. Niin piäštih juhlih, mih ošallistu koko leikkuuväki lapšie myöten. Tanššittih ta oltih hyvillä mielin, kun elotyö oli šuatu šiltä vuuvvelta loppumah. Viinua juotih äijän. Čirppijäiset keššettih šen päivän. Eri talot vietti niitä čirppijäisie eri aikah, aina šen mukah, konša talošša loputtih leikkuutyöt. Vuokinšalmen kylän Kamarivuaran huuttorissa tätä pruasniekkua šanottih čirpinluojasekši ta näin mainittih šiitä. Joka perehellä oli omat pellot. Kun tuli šykyšy, peltoloilta leikattih vil’l’at ta šiitä piettih pruasniekka. Ken kerkisi kolmešta talošta enšimmäisenä leikata vil’l’at pellolta, šiinä talošša piettihki čirpinluojaset. Kučuttih rahvašta kahešta muušta talošta pruasnuimah. Sriäpittih kakkarua osrasešta jauhošta ta kalittua osran šuurmašta. Šitä šuatih šillä keinoin, jotta käsikivellä piti šuurtua (jauhuo šuurmakši) osrua. Lisäkši sriäpittih möykkyistä taikinaisešta. Keitettih čäijyö, hauvottih maituo, sriäpnyä stolalla pantih ta vierahat kučuttih šyömäh ta juomah. Ne čirpinluojaiset piettih vaikka yöllä. Rikeneh ne oltihki yöllä, kun päivällä leikattih. RIIHEŠŠÄ Kun vil’l’a huas’s’oissa kuivi, še oli vietävä riiheh lisyä kuivamah. Riihi on šiämehlämpiejä puintihuoneh. Šitä varoin enšin še riihi lämmitettih. Lyyhtehet šorrettih huas’s’ašta muah. Šitä varoin yksi nousi huas’s’alla ta alko šortua. Ruanu levitettih huas’s’an viereh, jotta ei ne rukehet muah päräjä. Kun oli kakši henkie, niin toini kanto niitä lyyhtehie riiheh, toini ahto partisilla (oršilla). Šiitä tuaš lämmitettih riihi ahtamašta piäštyö. Šinä päivänä kun riihi ahettih, lämmitettih kerta, toisena päivänä kakši kertua. Šillä še šiitä kuivi. Riiheh kun mäntih, šorrettih lyyhtehijä partisilta ta šeinäh lyötih niitä. Še oli huuvvantua. Šeinäh kun lyötih, ni totta ne šiitä huuti. A huuvvettih enämpiki kerrašša, čuppuh tukkuh huuvvettih, še laihokeški kerralla. Šiinä laihokešellä oli kolme partista aina. Šiitä ylempänä tuaš oli toisen partiset, jottei piäššyn ne lyyhtehet kuatumah. Riiheššä oli aina kolme laihokeškie, šuurissa riihilöissä oli nelläki. Šiitä oli vielä rikkapartiset, kun ne laihopartiset oli peräštäpäin pantu kiukuah šuaten, nin kiukuan kohalla ei ollun, nin šiitä oli poikittuan ne toiset partiset, rikkapartiset, kiukuan kohalla. Šiitä oli vielä skammi miltä ahettih, pitkä skammi, šillä nousi še ahtaja šeisomah ta šiltä škammilta ahto. Vielä oli šiinäki antelija, lapšie – ei šiinä nyt ruavašta tarvinnun. Kun lyyhtehet huuvvettih, ne lat’attih lattiella, yksi paikkahaš, hyväsisti. Kakši rivie kun pantih latvat vaššakkah, šiitä šitiet leikattih lyyhtehistä. Pikkusen puitih priušoilla, kiänneltih ta vielä kopšittih vähäni puija niitä toisieki puolie – ei ruista äijyä puitu. Šiitä puisseltih ta pantih šitiellä (ne šitiet oli jo valmehekši punottu olešta) ta šiitä šivottih. Näin šiitä tuli kupo. Tuli niitä kakši ta kolmeki kupuo kerralla kun šuuri latteuš oli, ta nelläki šuurista riihistä. Puistajahašša oli nellä lyyhehtä aina. Šitiellä pantih enšimmäini puistajaš, toisen puistajahan tyvet pantih toisinpäin. Še tuli šiitä hyvä kupo. Nenä puistajašta pantih yhteh kupoh, šiitä šivottih. Šillä keinoin šiitä koko riihellini ruattih, kaikki lyyhtehet huuvvettih. Šiitä haravalla šelvitettih pehkut (puijut olet). Pehkuja vielä puitih niitä. Kun ne pehkut oli puitu, tuaš otettih ne pehkut haravalla hyväsisti tukkuloih. Šiitä niitä pehkuja vielä käsin puisseltih ta pantih pitimmät kuvolla niistäki. Šiitä vielä jäi niitä pienijä pehkuja, kumpasie ei kuvolla pantu. Šiitä oli šemmoni kaitasista listeistä kuvottu matala, harva vakka, šitä šanottih riihišieklakši. Ne pienimmät tähkät ne šillä šelvitettih jotta jyvät ta ruumenet mäni läpi šiitä šieklašta, ne jäi tähkät šiihi šieklan piällä. Šuuret oli riihivakat ta riihivakkoih pantih ne tähkät. Šiitä vietih latoh kun vakka tuli täyteh. Ne rukehet oltih riihen lattiella levälläh kaikki. Šiitä oli kolikat šemmoset, niin kun lehettömät kylventävaššan jättiet. Niillä rukehet luuvvittih (liikutettih) puoleh-toiseh käveltih takaperin ta šiinä šiivuutettih šillä kolikalla. Tähkät nousi piällä. Šiitä pyyhittih kolikalla ne tähkät tukkuh jyvien piäličči ta tuaš šiih riihišieklah otettih ne tähkät ta šieklottih. Šiitä jyvät lykättih tukkuh riihen šeinäviereh ta pyyhittih late hyväkši. Šen jälkeh ruvettih viskuamah. Yksi viskasi, toini pihalla levitti värččilöistä luajitun ruanun ta šieklalla kanto ta tuulti šillä ruanulla. Tuuli puhu liijan pölyn pois niistä jyvistä. Šiitä oli tuaš šemmoset šieklat millä niitä jyvie šelitettih uuvveštah. Ne šieklat oli šemmosešta pakšušta listieštä pyöriet. Tuomešta oli ne šieklan päriet kisottu, vain ne oli kaitaset, niin kuin vakan pohja. Šemmosella šieklalla šelitettih niitä rukehie viimekši. Še oli šiitä šelityš. Niitä kun šelitettih šieklašša ne pyöri vain ne jyvät ta tähkät šelittih piällä ta yhteh tukkuh tuli mitä oli roškua ta murtuo šemmoista. Ne oli čosnakat (= rikkaruohon, ešim. piitijäisen šiemenet) mi oli šieklan alla männyn, niissä oli kaikenmoista heinänšiementä ta kaikenmoista. Šanottih čosnakkua oli. PRIUŠAN KOLKKAJAISET Priušan kolkkajaiset oli toini pruasniekka. Še piettih šiinä talošša, missä oli enšimmäisekši puitu kaikki vil’l’at. Pruasniekka alko šiitä, jotta mäntih puapon luokše riihen pihalla, missä vil’l’ua tuuletettih. Puapo kyšy: “Mitä kuuluu?”. Piti vaššata: “Läksin Riihijäistä kyšymäh”. Puapo šiitä kyšy: “Onko šiula peretnikkä? Levitä”. Peretnikkä levitettih ta puapo pani šiih kolme kamahluo jyvyä. “Passipo, puapo”, šanottih. Šiitä huolimatta, jotta šykyšyllä oli kaikilla vil’l’ua kyllin, tapoja kuitenki piteliyvyttih. Päivän aikana puapon talošša sriäpittih: möykyistä taikinaisešta (hapantaikinašta) ta kohahušta. Kohahukšen (Kohahuš on šemmoni šoikie, kukon mallini pyhityšajan piirua, kuori tavallisešti osrataikinašta, šiämenä hapatettuo ta nouštuo taikinua. Šuorovaini on happanomatoin taikina taikka sriäpnä.) kuoret oli šuorovaiset. Šiitä illalla kučuttih rahvašta kahešta toisešta talošta pruasniekkah ta šanottih: “Tulkua meilä priušan kolkkajaisih”. Juotih čäijyö hauvotun maijon kera ta šyötih sriäpnyä. Riiheštä kuulu priušan kolkeh, kylyštä kolikan kopina. JAUHONTA Käsikivie Karjalašša vielä monešša talošša oli käytännöššä ainaki toiseh muajilmanšotah šuaten. Ennein niitä oli joka talon karšinašša, joškuš šinčissä. Jyvien jauhonta oli vielä yksi jykie ruato. Tavallisešti še oli naisien ta vanhukšien tehtävä. Marija Bogdanova, 94-vuotini Šappovuaran vanhuš kerto, jotta yhtenä talvena oli jauhon karšinašša käsikivellä 10 miäryä (vanha venäläini kuivan ainehen mittamiärä =26. 24l, tahikka šiinä puutan verran). Kymmenen kilon vakka oli aina käsivarrella, kun läksi karšinah jauhomah, puolet jauho yhellä kiällä, toiset puolet toisella. Kun kyšyttih Muarielta, jotta lauloko hiän jauhuos’s’a, ni hiän vaštasi, jotta ei šiinä laulattan, još yksin jauho. Niin jykietä työtä še oli. Šuurman šuurtamini oli vähän helpompua. Još kakši akkua oli jauhomašša, kakši kättä kivenpuušša, šilloin oli helpompi ta šuatto i vaikka vähän lauluaki. Ei ihme, još tämmöni työ toi joškuš laisan mieleh toivomukšen, jotta kun rikkautuis koko laiteh, niin šais ainaki vähäsen aikua levähtyä. Näin ni šanottih šiitä: “Katkesi kariččanuora (Kariččanuora – nuora, millä käsikiven “karičča” kiinitetäh vanteh. Karičča – käsikiven vanteheh kiinnitetty puupualikka, missä on kešellä reikä kivenpuuta varten.) – piäsi laiska jauhomašta”. (Akonlahti) MISTÄ LUAJITTIH LEIPYÄ NÄLKÄVUOSINA Kun oli hallavuuvvet ympäri koko muajilman, šilloin šitä kuoli kanšua äijän. Šyötih koivun parkkie (puun kuorta) ta petäjän nälttyä. Šilloin oli pakko šyyvvä petäjäistä. Nilan aikana petäjä kuattih ta šiitä kisottih telkkimellä melko pitkie levyjä ympäri puuta. Šen jälkeh parkki vuoltih pois. Petäjä kuivattih päivänpaissošša ta puahettih kiukuašša, šurvottih huuhmarešša puupetkelellä, käsikivellä jauhettih, šieklottih ta leivottih leipyä näistä jauholoista. Pettuleipä maistuu väkövältä – pihkahan on väkövä. Melkeinpä še on šamua kuin još tervua maistelisit! Talvella koivupölkkyjäki vuoltih, otettih tuohi pois, kuivattih ta šiitäki paissettih leipyä. Šiih oli lisättävä jauhuo, jotta še pisy kovošša. Täššä parkki oli vain jatkona. On mainintoja jäkäläleiväštäki, vain šanottih, jotta še muka nävön viey ihmiseltä. Akonlahen Hukkašalmešša eräš ukko, Outokka, oli ruumenešta paistan leipyä, vain še oli “tarttun” ihmisen šiämeh še ruumenleipä, še ei ollun ruvennun läpi kulkomah. Šehän ukko oli kuolla, kun leipä tarttu. Kun pirtti on šiivottu, niin leivotah ta valmissetah juhlaruuvvat. Karjalaiset šyyvväh aina pehmietä leipyä. Leivottavaki on šen vuokši ušein. (Inha 122) MYLLY Mylly oli Vienašša aikoinah melkein joka kyläššä. Vanhanaikani mylly oli nimeltäh “härkinmelliččä”. Šen jälkeh Mylly-Šimana rakenti ratašmyllyn. Tunkuon meččäkylissä oli ušeita härkinmelliččöjä ennein enšimmäistä muajilmanšotua. Kellovuarašša oli kolme härkinmelliččyä, neki hyvin hitahie jauhomah. Muita myllyjä kun härkinmelliččöjä ei šielä ollun. Nokeukšešša oli hyvä härkinmelliččä, še hiero 5–6 miäryä vuorokauvešša. Jyškyjärveššä, vaikka šielä oli yli 200 taluo, ei ollun yhtänä myllyö. Kaikki vain käsikivilöillä jauhottih, lattien alla. Tuulimyllyjäki oli šielätiälä. Esimerkiksi, Akonlahen Munankilahešša, Uhtuon Kormušlahešša ta Oulankan lähellä Koštovuarašša oli “tuulimelliččä”. Hukkašalmen puolešša Akonlahen perällä šielä oli uuši hyvä vesimelliččä! Še jauho, kun venehellini vietih, ni ei šielä tarvinnun kovin pitälti olla, kun še tuli jo täyteh. Monta miäryä jauho čuassušša še melliččä. Še oli hyvä melliččä. Šielä oli hyvät pirtit ta kaikki, missä šai öitä olla kun šykyšylläki mänit, myöhempäh piäsit šinne. Šielä šai keittyä, kellä mitä oli keitettävyä. Ta äijähän šielä oliki šilloin jauhottajie, monta venehtä. Ta heposillaki talvella käytih. Šehän oli Šemon melliččä, Šemo še jauhotti. Venehjärven kyläläisien yhtehini mylly oli Haukkajovešša. Haukkajoki tulou Haukkajärveštä ta laškou Venehlampih. Još oli hyvin kuiva kešä, jovešša oli niin vähän vettä, jotta mylly ei jakšan jauhuo. Šilloin oli jauhettava koissa käsikivillä. (Akonlahti) Entiseh aikah Latvajärvellä kaikki elo jauhettih käsikivillä ta hyvinä leipävuosina še vei šekä voimua jotta aikua. Latvajärven kyläššä eli Jouhko Teppananpoika Karhu (šynt. šuunnillah 1818 vuotena). Jouhko rakenti Latvajoven Nivakoškeh vesimyllyn, kahen kilometrin piäh koistah. Še oli kylän enšimmäini vesimylly. Latvajoki oli vähävesini ta mylly pyöri vain kevyällä ta šykyšyllä. Jouhko otti ta rakenti myllyn eteh pienen patolaittehen, mi vähäsen nošti vejen tašuo kyläjärveššä. Šiinä myllyššä šitä koko kylän rahvaš jauhotti eloh ta šamoin olkieki leivän jatokši. Mylly šanottih aina olovan kolinašša. Petrisen Timo, šaman kylän eläjä, alko paissa kyläläisillä, jotta šen pavon takie nyt vesi nousi järveššä ta kaikki luhtanurmet hapatah. Hiän šai rahvahan šillä piällä, jotta erähänä pyhänäpiänä še mylly pantih mäšäkši. Vähäsen ajan kuluttuo Jouhko rakenti uuvven myllyn toiseh jyrkempäh koškeh. Šen jälkeh huapavuaralaiset rakennnettih vielä kolme myllyö šamah koškeh. Lähimmäistä taluo šiitä ruvettih nimittämäh Myllyvuaran talokši. LEIPÄ TA VIIPLOJEN NIMET Nälkä on leivän šärvin, šanotah rahvaš. Vanhah aikah kun leipä leikattih, niin še pantih stolalla ta luajittih ristimerkki. Vašta šen jälkeh ruvettih leikkuamah leipyä. Enšimmäini pala kun leikattih, niin še oli kašvonkannikka. Lapšet ušein otettih ta šyötih še mielelläh. Šanottih, kun šyönet kašvonkannikan, ni poikkoimpah kašvat. Toista leikattuo palua šanottih laisanviiplokši. Šitä ei kenkänä lapšista mielelläh ottan. Šanottih, jotta kun šyönet laisanviiplon, ni tulet laisakši. Kolmaš viiplo oli virkunviiplo. Kun šen šyöt, ni tulet virkukši. Lapšet aina paremmin otettih še. Šiitä kun še leipä loppuh leikattih, niin še viimeni tuaš oli kašvonkannikka. Šitä onnakko ei niin mielelläh šyöty kuin enšimmäistä kašvonkannikkua. Šanottih, jotta kun viimesen kašvonkannikan šyönet, ni pienenet, niin kuin leipä pieneni (Nasti Aittavaara). Šitä leivän ošua, mi jäi jälellä leikkuamatta, šanottih kromakši. (Iro Remšu) Livvin murtehešša on vielä šemmosie viiplojen nimie kun univiibalo, osaviibalo, lembiviibalo ta kiimaviibalo. Nämä kaikki heilä ollah toisen ta kolmannen leikatun viiplon nimet. Leivän murusie ei jätetty stolalla tahi lattiella, ne piti korjata pois. Kun šyötih, niin skuatterit otettih murusineh pois ta puissettih hyväsešti lehmillä tahikka lampahilla. Lattiella mi leivän muru lienöy tipahtan, niin še noššettih. Vanhalla villakintahalla ušein pyyhittih kaikki stolan ympäristä ta šiitä ne murut kerättih pois. Šyömäštä kun piäštih, niin kaikin šiitä istuuvuttih ta šanottih: “Slaava tepe, Hospoti, slaava taivahaisella Spuassulla miiloslivoilla”. Ta šiitä nouštih ta mäntih, ta šilmät rissittih. Oli niitä lapšienki kuihutukšie. Ulla Muistama oli kuullun šenki, jotta kun järveh mänet, niin paremmin kuplat, kun homehta šyöt. LEIPÄH LIITTYJIE UŠKOMUKŠIE Leipyä leikatešša oli varotettava, jotta enšimmäistä palua ei annettu vierahalla, varattih, jotta šeuruava vil’l’avuosi voit olla pahempi. Entiseh aikah, kun annettih leipyä mierolaisella köyhän apuna, niin antaja leikkasi leivän yheštä laijašta pienen palan. Še oli šemmoni taikakonšti ta šillä eššettih muka onnen lähön talošta. Kun leivän viiplo leikatešša kašvo šini kuni oli puolivälissä, ni ne kašvajat viiplot annettih kašvajilla perehen jäšenillä. Sortavalan šeutuloilla kerrotah: “Kun lapšet ruvettih šyömäh, tuatto leikkasi heilä leipyä ta kyšy, ken tahtou kašvonkannikan. Kaikin ois otettu še kilpua, vain še annettih pienimmällä, jotta kašvais”. Leivän kannikkua oli käytetty, kun oli tahottu einuštua tulijie aseita, taikka konša on yritetty piäššä šelvillä minnih tauvin alkušyyštä. Kontiolahešša vuotena 1933 oli pantu muistih šeuruava juttu. Uuvven vuuvven iellä arvoteltih, ken enšin kuolou. Rukehen olkie punottih ta kierrettih vantehekši ta šen šiämeh pantih niin monta leivän muruo, kuin monta on arvauttajua. Jokahini heistä valičči oman murusen. Šiitä tuotih kukko ta pantih še kešellä. Kenen murusen še enšin n’okkai, še enšin ni kuolou. Toisella ta kolmannella leikatulla viiplolla on Karjalašša šemmosie nimie kun lempipala, papinpala, unipytky ta väkipala. “Vain lempie šie vuottelet!” šanottih Kiteellä, još kennih ei ollun kannikkua ottamašša, vain mielelläh tarttu kolmanteh pehmieh palah. Toini ta kolmaš pala luvattih šyöjällä onnie lempiaseissa. Kun Koivistolla leikattih leiväštä toini viiplo, niin oli tapana antua še tyttölapšella ta šanuo: “Annetah kašan alta, jotta šuat rutompah šulhasen”. Unipytkykši šanottih pitkyä viipluo ta tiijettih, jotta še hyvin makauttau. Entiseššä Räisäläššä lapšet illalla kyšyttih šemmoista leipäpalua ta ušottih, jotta šiitä hyö hyvin muatah ta nähäh kaunehie unie. Viimeistä kannikkua šanottih katokannikakši eikä šitä mielelläh annettu lapšilla varaten, jotta še hitauttau kašvantua. Leipyä voit tällä keinoin verrata kuuh. Kaikkie kašvuo tarviččijua ruattih kašvajan kuun aikana ta mistä piti piäššä eris – kulun kuun aikana. Hyvänä tapana oli še, jotta leipyä leikattih juuri šen verta, mi šyötih. Još palašta kerkisi haukata, še oli šyötävä loppuh. Još lapši šilitteli vaččuah ta šano iččieh kylläsekši, niin vanhemmilla oli valmis šanontahini šiih: “Ei kirikkö ole niin täyši, jotta ei pappi šovi šiämeh.” Tämä šanontahini on tuttava ympäri muata. Voitih vielä šanuo: “Još et šyö kaikkie, ni jiät toisešta piäštä liijan lyhyökši”, taikka: “Šyö pois, taikka kun šillä tulou šilmät, ni še šyöy šiut.” Lapšie pieneštä oli opaššettu šiih, jotta leivänpalašta kašvukši ta hyövykši kaikkein tehokkahammat ollah viimeset leivän murut. Šen vuokši niitä ei voinun jättyä šyömättä taikka antua toisella. Kiteellä lapšie houkutettih, jotta nehän ne viimeset muruset ollahki niitä väkipaloja: “Šyöhän, ni voit vaikka tuon kallivon šiirtyä paikoiltah.” Još ken anto toisella loppuošan palaštah, ni šamašsa šanottih: “Väkeš annoit toisella”. Kiestinkissä on käytetty leipäpalua einuštamisešša. Še ašetettih yökši pielukših piän alla. Kun ihmini lienöy ollun kipie, ni šilloin unešša šelvisi mistä tauti on tullun. Kun leiväštä oli tiukka, niin ei paššannun hylkie hiirenki kavertamie paloja. Ei ne oltu mielehisie paloja, vain muanitellen lapšie niitä šyömäh šanottih, jotta heilä tullah niin lujat ta terävät hampahat, kuin hiirellä. Homehleipyä šyöjillä luvattih hyvyä ta kaunista iäntä, kuin lukkarilla. Lukkari voit tulla häneštä. Ta vielä šemmosen leivän šyöjä rupieu pisymäh vejen pinnalla, kuin homeh. Piti varottua, jotta leipä ei vain kirpuois lattiella. Još niin šattu käymäh, še piti heti noštua pois ta šuuvvella šitä. (Veikko Ruoppila) A MITÄPÄ LEIVÄN MURUSET? Leivän murusie ei šuanun lattiella työntyä, ne piti kerätä pois, še oli hyvin šuuri riähkä, šehän on Jumalan ruumista. Ne kaikki pyyhittih ta šiitä šuuh, ta još lattiella lapšet taikka mi kirvotti, niin ne kerättih šiitä pois oikein tarkkah. Muitein še niin kuin kivi kirpuois Jumalan šelkäh. Šiitä tulou šuuri riähkä. Stolalta kun kaikki korjattih pois, ni šiitä skuatteri otettih ta puissettih šiih stolalla ne murut mitä šiih jäi, ta šiitä pyyhittih ne murut ta pantih aštieveteh ta vietih lehmillä. Joka kerta stolan ympäriltäki vaššalla pyyhittih, mi ois muru tipahtan. Ne murut kaikki otettih ta vietih šamoin šinne lampahilla. Ei šitä jätetty eikä šitä leipyä šuanun lattiella heittyä, ta kun lienöy jyvä tipahtan lattiella, ei šitä šuanun polkie, še piti ottua pois. Ei Jumalan vil’l’ua šua polkie! A leipä kun lienöy kiäštä šattun tipahtamah tahi leipäpala šyyvveššä, niin še oli riähkä. Šiitä šanottih jotta: “Hospoti plahoslovi – Jumalan kämmen alla!” ta šyötih še palani. (Nasti Aittavaara) Kaikki ruoka piettih pyhänä, šitä ei šuanun šattumallakana panna lattiella eikä penkillä tai stuulalla, missä issuttih. Ruoka-ainehie voit panna vain stolalla taikka leipälauvoilla, mit noššettih orrella. (Vilho Jyrinoja) Karjalaisen talonpojan leipä oli ennein vanhah šuuren työn takana. Varšinki Vienan mailla, missä talonpojan rieškana oltih ušein kylmät ta vihmasat kešät. Halla pilasi hyvin ušein talonpojan vil’l’apellot. Šiitä šykyšyllä ei ollun äijyä korjattavua. Kun tuommoni onnettomuš šattu, niin täyty kekšie joku keino henken šäilyttämisekši. Tuttavin keino oli pettuleipä. Kummalliselta nimi kuuloštau. Šitä aprikoiješša tullah mieleh šanat ”pettyä” ta ”petäjä”. Pettuo varuššettih jo kešän alušta, tietämättä šiitä mityš tulou šato. Alkukešäštä puun mahlašša ei ole pihkua ta šiinä on enämmän šokerie. Petäjän kuarna varovašti vuoltih puun runkošta noin metrin korkevuolta juurešta ylöšpäin. Runkon pohjoselta puolelta jätettih kämmenenlevevyini remmi kuorta koškomatta, jotta puu ei kuivais. Kuarna vuoltih varovaisešti, jätettih vain valkie ”puunahka”. Valkie kuori irrotettih kokonaisena, kešän alušša še nilau hyvin. Joškuš puu kuattih muah ta šilloin še kuorittih kokonah. Kuorittu pinta kannettih riukuloilla kotih ta šielä kuivatettih kuumašša kiukuašša. Pinta ruškistu. Šen piti olla kuivana, jotta šiihi ei tarttuis roškat ta pöly. Loppuh kuivatettih ušein vuateriukuloilla, nehän oltih melkein joka talošša kiukuanšuun piällä tai šen lähellä. Kun kuori tuli murakakši, še huuhmaroitih jauhokši moneh kertah. Pettujauhoh ei tullun toukka, ta še hyvin šäily pari-kolme vuotta. Pettuo varten valittih petäjät košteilta mussikkapaikoilta. Pettujauhuo lisättih taikinah noin kymmeneš oša, pettuleipä oli murakka ta vähäsen pihkan makuni. Nälkävuosina šeki hyvin kelpasi. Pettuleiväštä olen kyšellyn monilta kotišeuvun eläjiltä eri kylistä. Vaššattu oli eri tavalla. Eryähät šanottih, jotta heijän kyläššä ei konšana šyöty pettuleipyä. Kylän miehet heposilla käytih Vienan Kemih oštamašša jauhuo. Kemin kautti Solovetskin manasterih kulki šuuri miärä kaikenmoista tavarua, šamoin ni jauhuo ta vil’l’ua. Manasteri rikeneh möi šitä rahvahalla. Toiset on reilušti tovissettu, jotta pettuleipä oli heijän kyläššä joškuš apuna. Pettuleivän käytöštä ennein vanhah olen kuullun Šuomeššaki, Kainuušša. Šieläki rahvaš kärši nälkyä hallavuosina ta turvautu pettuleipäh, kun hätä tuli. Ilmari Kianto kirjuttau, jotta nälkävuotena aittojen ovih Šuomuššalmešša jätettih vuosimerkki 1869. Šilloin kuoloma niitti rahvašta kuin viikattehella ruohuo. Ei mikänä auttan. Vuotena 1867 halla pani Oulun tienoilla kaikki vil’l’apellot. Šilloin halličuš lähetti kylih ohjehie mitein käyttyä ruokah jäkälyä ta šientä. Leivän puuttehešta aikoinah šynty šanonta, jotta “pitkä kuin nälkävuosi”. (Pauli Leontjev, Oravalta lainattu leipä, Oma Mua, 1994)

16 сентября 2019 в 10:19 Нина Шибанова

создал(а) текст
создал(а) текст: Karjalua pietäh kaškiviljelyn klassisena alovehena. Tavan mukah kaškimuakši valittih lehti- tahi šekamečällä katetut ylänköt, mit oltih noin kolmen-kahekšan kilometrin piäššä kyläštä. KOLMANTENA VUOTENA KAŠEN AJETTUO LEIPIH PIÄŠÖY Hankisen aikana meččä hakattih muah. Šiitä kešällä še poltettih. Kaikki, mitä šiih jäi pakšumpua puuta ta roškua, ne kerättih ropivoih ta kaikki poltettih, jotta še muan pintaki palo. Kekälehet, mit ei oltu palettu, kovottih ta kannettih meččäh. Kaškiharavalla (erikoisen luja pirkävaršini harava) harattih kašešša pistyh jiänyijen puijen ta kantojen välijä. Šiitä kašella annettih kuivua ta šeuruavana kešänä tuaš poltettih – kekälehettih. Enšimmäisenä vuotena kun poltetah, toisena vuotena kekälehetäh ta kolmantena šiitä vierretäh. Kuni taikinah piäšöy kašen ajettuo, kolme vuotta pitäy vuottua. ”Viertyä kaškie” merkiččöy polttua kašen palamattomat kohat vierittämällä palajie puita, šeunoja. Kun šattuu märkä kevät, ni jiäy äijä ranttehie, kašešša palamatta jiänyitä rankoja. Kankella niitä ranttehie kašešš a liikuteltih. Kašen viertämiseh šopivampi oli tuulini šiä. Akat vieritettih ta šaneltih: ”Tuuli, tuuli, tuulen akka kuoli, tule muah panomah” ta vihellettih. Viertyässä käytettih vierrinpuuta (viertokankie, palokankie). Miehillä še oli koivuni, naisilla huapani, yhen-kahen šylen pitkä ta tyvi terotettu. Viertokanki ei ole kuin kynä kiäššä kirjuttua. Viertošiän aikah näky toičči šeiččeminkymmenin šavuloin. MITÄ KYLVÄT – ŠITÄ I NIITÄT Šiitähän šiih kaškimuah kylvettih ruis ta aštuvoitih. Aštuvoitih tavallah illoilla tahi huomenekšilla aivoseh, kun päivällä on kuuma päiväpaisto. Aštuvot ei oltu šen kummempua kun kuušešta leikattu puupala okšien kera. Okšat jätettih niin pitäkši kuin piti olla aštavan piikit, vičoilla šivottih ne yheh. Piikin pitäy riepalehtua, antua peräh. Pelto kun kylvettih ta aštuvoitih, šiitä pölkyttih ta šiitä tuli šilie. Entini rahvaš še tuohivakašta kylvi, muuh tarpeheh ei käytetty šitä vakkua. Ruista kylvettih Il’l’anpäivän jälkeh, kylvettih ta aštuvoitih. Šykyšyllä oraš jo väki äijälti vihahti. Kolmantena kešänä še kašvo. Kylvömäh lähtiessä šilmät rissittih ennein kun otettih jyvyä enši kerta kylvövakašta, pellon laijalla šeisatuttih. (Iivana Huovinen). ŠIVOTTU, PUNOTTU, ALLA VUARAN TYÖNNETTY Peltoja aijattih, jotta ei elukat mäntäis. Šeipähie poltettih, viisintoista vuosin ne aijat šiitä šeisottih. Šanottih: ”Kaškeh pitäy aita luatie. Huapani aijaš, katajaini šeiväš, näreini vičča. Šillä aijalla ei ikyä ole, še keštäy loppumattomih”. Aitoja oli erimoisie: kiviaita, kurenšiipiaita oli šama kuin še šorkka-aita, šijanšorkka-aita – aijakšet vinošša. Pistyaita, lamaaita oli kuatuista puista, lakiaita – aijakšet vuakašuorašša, riukuaita on matalampi, kolme riukuo pitäkšeh paččahah taikka šeipähäh vičoilla šivottu. Rytöaita on konša puu pannah okšineh aijakši. Aijan ošat: šeiväš, vičča, aijaš, ristišeipähät, varašeipähät. LYYHTEHET KUHILAHIH TA HUAS’S’OIH Vuuvven piäštä ruis valmistu ta alotettih vil’l’ankorjuu. Še leikattih čirpillä. Leikkuuta kun alotettih, ni čirppi heitettih muah ta rissittih šilmät ta vašta šen jälkeh ruvettih leikkuamah. Šiitä pantih kuhilahilla. Kolme lyyhehtä pantih piällekkäh enšin ta ne lyyhtehet latvoista šivottih. Noššettih ne niin kun jaloiksi, kuhilahan jaloiksi ne kolme lyyhehtä. Šiitä šen ympäri lat’attih toisie lyyhtehie. Yhteh kuhilahah pantih viisitoista-kakšikymmentä lyyhehtä – še riippu šiitä, mitein kuivat lyyhtehet oli. Šiitä huas’s’uitih. Huas’s’at oltih korkiet, kymmentä-viittätoista riukuo korkiet. Riukuvälih mäni kakši ta kolme lyyhehtä piällekkäh. Lyyhtehet heposella vejettih huas’s’an luokše. Huas’s’uiččija (ahtaja) nousi huas’s’alla – alotti alahuata, kuin leviekkäli täytti vain panna niitä lyyhtehie, šiitä riukuvälin kerralla nousi aina ylemmäkši, a še antelija anteli. Konša antelija ei täyttän enämpi käsilläh antua lyyhtehie, kun huas’s’uiččija nousi jo niin korkiella, nin käytettih apuna anninruakua. Še oli oikein šiliekši vuoltu vapa, kumpasešša oli vain šemmoni okšan huara tahikka halkipäini keppi, missä pisy lyyheh, kun še noššettih ylähäkši ahtajalla. Huas’s’an yhellä puolen oli ruishuas’s’a, toisella osrahuas’s’a. Ruishuas’s’ašša riukuvälit oltih šuuremmat, kun lyyhtehetki oltih šuuremmat ta pitemmät. Huas’s’ua luaties’s’a on muissettava vielä eräš šeikka: vil’l’alyyhtehet on lat’attava niin, jotta tähkät tullah šuveh päin. Koko huas’s’a oli niin kuin vähäsen kallellah šuveh. (Iivana Huovinen) ČIRPPIJÄISET Šen jälkeh kun leikattih kaikki osrat, kakrat, rukehet, šiitä piettih čirppijäiset (čirppiset, čirpinluojaset). Timo Tuurujev Puatanen Sellistä jutteli täh tapah: – Kun talošša oli kakra leikattu ta viety huas’s’oih, pantih čirppi kaklan ympäri. Še merkičči elonleikkuun loppumista ta šitä, jotta nyt “čirpit on joutavat”. Isäntä ilmotti pellolla töijen loppumisen: “Miula on čirppijäiset” ta pyritti leikkuuväkie, tavallisešti noin parikymmentä henkie, talohoš čirppijäisillä. Emäntä viimesenä työpäivänä ei ollun toisien kera pellolla, vain valmisteli koissa juhlua. Emäntä kun lienöy ollun pirtissä ta čirppijäiset ei oltu vielä valmehet, ni hänellä tuotih ta pantih čirpit kaklah. Kun oli čirpinluojaset valmehet, ni ei pantu kaklah. Taikinua hämmennettih, lihua keitettih, ryynie keitettih, šamoin sriäpittih piiruata, aivan erikoista čirppipiiruata. Tämä oli naisien ošuš juhlašša. Miehet puoleštah hankittih viinua. Niin piäštih juhlih, mih ošallistu koko leikkuuväki lapšie myöten. Tanššittih ta oltih hyvillä mielin, kun elotyö oli šuatu šiltä vuuvvelta loppumah. Viinua juotih äijän. Čirppijäiset keššettih šen päivän. Eri talot vietti niitä čirppijäisie eri aikah, aina šen mukah, konša talošša loputtih leikkuutyöt. Vuokinšalmen kylän Kamarivuaran huuttorissa tätä pruasniekkua šanottih čirpinluojasekši ta näin mainittih šiitä. Joka perehellä oli omat pellot. Kun tuli šykyšy, peltoloilta leikattih vil’l’at ta šiitä piettih pruasniekka. Ken kerkisi kolmešta talošta enšimmäisenä leikata vil’l’at pellolta, šiinä talošša piettihki čirpinluojaset. Kučuttih rahvašta kahešta muušta talošta pruasnuimah. Sriäpittih kakkarua osrasešta jauhošta ta kalittua osran šuurmašta. Šitä šuatih šillä keinoin, jotta käsikivellä piti šuurtua (jauhuo šuurmakši) osrua. Lisäkši sriäpittih möykkyistä taikinaisešta. Keitettih čäijyö, hauvottih maituo, sriäpnyä stolalla pantih ta vierahat kučuttih šyömäh ta juomah. Ne čirpinluojaiset piettih vaikka yöllä. Rikeneh ne oltihki yöllä, kun päivällä leikattih. RIIHEŠŠÄ Kun vil’l’a huas’s’oissa kuivi, še oli vietävä riiheh lisyä kuivamah. Riihi on šiämehlämpiejä puintihuoneh. Šitä varoin enšin še riihi lämmitettih. Lyyhtehet šorrettih huas’s’ašta muah. Šitä varoin yksi nousi huas’s’alla ta alko šortua. Ruanu levitettih huas’s’an viereh, jotta ei ne rukehet muah päräjä. Kun oli kakši henkie, niin toini kanto niitä lyyhtehie riiheh, toini ahto partisilla (oršilla). Šiitä tuaš lämmitettih riihi ahtamašta piäštyö. Šinä päivänä kun riihi ahettih, lämmitettih kerta, toisena päivänä kakši kertua. Šillä še šiitä kuivi. Riiheh kun mäntih, šorrettih lyyhtehijä partisilta ta šeinäh lyötih niitä. Še oli huuvvantua. Šeinäh kun lyötih, ni totta ne šiitä huuti. A huuvvettih enämpiki kerrašša, čuppuh tukkuh huuvvettih, še laihokeški kerralla. Šiinä laihokešellä oli kolme partista aina. Šiitä ylempänä tuaš oli toisen partiset, jottei piäššyn ne lyyhtehet kuatumah. Riiheššä oli aina kolme laihokeškie, šuurissa riihilöissä oli nelläki. Šiitä oli vielä rikkapartiset, kun ne laihopartiset oli peräštäpäin pantu kiukuah šuaten, nin kiukuan kohalla ei ollun, nin šiitä oli poikittuan ne toiset partiset, rikkapartiset, kiukuan kohalla. Šiitä oli vielä skammi miltä ahettih, pitkä skammi, šillä nousi še ahtaja šeisomah ta šiltä škammilta ahto. Vielä oli šiinäki antelija, lapšie – ei šiinä nyt ruavašta tarvinnun. Kun lyyhtehet huuvvettih, ne lat’attih lattiella, yksi paikkahaš, hyväsisti. Kakši rivie kun pantih latvat vaššakkah, šiitä šitiet leikattih lyyhtehistä. Pikkusen puitih priušoilla, kiänneltih ta vielä kopšittih vähäni puija niitä toisieki puolie – ei ruista äijyä puitu. Šiitä puisseltih ta pantih šitiellä (ne šitiet oli jo valmehekši punottu olešta) ta šiitä šivottih. Näin šiitä tuli kupo. Tuli niitä kakši ta kolmeki kupuo kerralla kun šuuri latteuš oli, ta nelläki šuurista riihistä. Puistajahašša oli nellä lyyhehtä aina. Šitiellä pantih enšimmäini puistajaš, toisen puistajahan tyvet pantih toisinpäin. Še tuli šiitä hyvä kupo. Nenä puistajašta pantih yhteh kupoh, šiitä šivottih. Šillä keinoin šiitä koko riihellini ruattih, kaikki lyyhtehet huuvvettih. Šiitä haravalla šelvitettih pehkut (puijut olet). Pehkuja vielä puitih niitä. Kun ne pehkut oli puitu, tuaš otettih ne pehkut haravalla hyväsisti tukkuloih. Šiitä niitä pehkuja vielä käsin puisseltih ta pantih pitimmät kuvolla niistäki. Šiitä vielä jäi niitä pienijä pehkuja, kumpasie ei kuvolla pantu. Šiitä oli šemmoni kaitasista listeistä kuvottu matala, harva vakka, šitä šanottih riihišieklakši. Ne pienimmät tähkät ne šillä šelvitettih jotta jyvät ta ruumenet mäni läpi šiitä šieklašta, ne jäi tähkät šiihi šieklan piällä. Šuuret oli riihivakat ta riihivakkoih pantih ne tähkät. Šiitä vietih latoh kun vakka tuli täyteh. Ne rukehet oltih riihen lattiella levälläh kaikki. Šiitä oli kolikat šemmoset, niin kun lehettömät kylventävaššan jättiet. Niillä rukehet luuvvittih (liikutettih) puoleh-toiseh käveltih takaperin ta šiinä šiivuutettih šillä kolikalla. Tähkät nousi piällä. Šiitä pyyhittih kolikalla ne tähkät tukkuh jyvien piäličči ta tuaš šiih riihišieklah otettih ne tähkät ta šieklottih. Šiitä jyvät lykättih tukkuh riihen šeinäviereh ta pyyhittih late hyväkši. Šen jälkeh ruvettih viskuamah. Yksi viskasi, toini pihalla levitti värččilöistä luajitun ruanun ta šieklalla kanto ta tuulti šillä ruanulla. Tuuli puhu liijan pölyn pois niistä jyvistä. Šiitä oli tuaš šemmoset šieklat millä niitä jyvie šelitettih uuvveštah. Ne šieklat oli šemmosešta pakšušta listieštä pyöriet. Tuomešta oli ne šieklan päriet kisottu, vain ne oli kaitaset, niin kuin vakan pohja. Šemmosella šieklalla šelitettih niitä rukehie viimekši. Še oli šiitä šelityš. Niitä kun šelitettih šieklašša ne pyöri vain ne jyvät ta tähkät šelittih piällä ta yhteh tukkuh tuli mitä oli roškua ta murtuo šemmoista. Ne oli čosnakat (= rikkaruohon, ešim. piitijäisen šiemenet) mi oli šieklan alla männyn, niissä oli kaikenmoista heinänšiementä ta kaikenmoista. Šanottih čosnakkua oli. PRIUŠAN KOLKKAJAISET Priušan kolkkajaiset oli toini pruasniekka. Še piettih šiinä talošša, missä oli enšimmäisekši puitu kaikki vil’l’at. Pruasniekka alko šiitä, jotta mäntih puapon luokše riihen pihalla, missä vil’l’ua tuuletettih. Puapo kyšy: “Mitä kuuluu?”. Piti vaššata: “Läksin Riihijäistä kyšymäh”. Puapo šiitä kyšy: “Onko šiula peretnikkä? Levitä”. Peretnikkä levitettih ta puapo pani šiih kolme kamahluo jyvyä. “Passipo, puapo”, šanottih. Šiitä huolimatta, jotta šykyšyllä oli kaikilla vil’l’ua kyllin, tapoja kuitenki piteliyvyttih. Päivän aikana puapon talošša sriäpittih: möykyistä taikinaisešta (hapantaikinašta) ta kohahušta. Kohahukšen (Kohahuš on šemmoni šoikie, kukon mallini pyhityšajan piirua, kuori tavallisešti osrataikinašta, šiämenä hapatettuo ta nouštuo taikinua. Šuorovaini on happanomatoin taikina taikka sriäpnä.) kuoret oli šuorovaiset. Šiitä illalla kučuttih rahvašta kahešta toisešta talošta pruasniekkah ta šanottih: “Tulkua meilä priušan kolkkajaisih”. Juotih čäijyö hauvotun maijon kera ta šyötih sriäpnyä. Riiheštä kuulu priušan kolkeh, kylyštä kolikan kopina. JAUHONTA Käsikivie Karjalašša vielä monešša talošša oli käytännöššä ainaki toiseh muajilmanšotah šuaten. Ennein niitä oli joka talon karšinašša, joškuš šinčissä. Jyvien jauhonta oli vielä yksi jykie ruato. Tavallisešti še oli naisien ta vanhukšien tehtävä. Marija Bogdanova, 94-vuotini Šappovuaran vanhuš kerto, jotta yhtenä talvena oli jauhon karšinašša käsikivellä 10 miäryä (vanha venäläini kuivan ainehen mittamiärä =26. 24l, tahikka šiinä puutan verran). Kymmenen kilon vakka oli aina käsivarrella, kun läksi karšinah jauhomah, puolet jauho yhellä kiällä, toiset puolet toisella. Kun kyšyttih Muarielta, jotta lauloko hiän jauhuos’s’a, ni hiän vaštasi, jotta ei šiinä laulattan, još yksin jauho. Niin jykietä työtä še oli. Šuurman šuurtamini oli vähän helpompua. Još kakši akkua oli jauhomašša, kakši kättä kivenpuušša, šilloin oli helpompi ta šuatto i vaikka vähän lauluaki. Ei ihme, još tämmöni työ toi joškuš laisan mieleh toivomukšen, jotta kun rikkautuis koko laiteh, niin šais ainaki vähäsen aikua levähtyä. Näin ni šanottih šiitä: “Katkesi kariččanuora (Kariččanuora – nuora, millä käsikiven “karičča” kiinitetäh vanteh. Karičča – käsikiven vanteheh kiinnitetty puupualikka, missä on kešellä reikä kivenpuuta varten.) – piäsi laiska jauhomašta”. (Akonlahti) MISTÄ LUAJITTIH LEIPYÄ NÄLKÄVUOSINA Kun oli hallavuuvvet ympäri koko muajilman, šilloin šitä kuoli kanšua äijän. Šyötih koivun parkkie (puun kuorta) ta petäjän nälttyä. Šilloin oli pakko šyyvvä petäjäistä. Nilan aikana petäjä kuattih ta šiitä kisottih telkkimellä melko pitkie levyjä ympäri puuta. Šen jälkeh parkki vuoltih pois. Petäjä kuivattih päivänpaissošša ta puahettih kiukuašša, šurvottih huuhmarešša puupetkelellä, käsikivellä jauhettih, šieklottih ta leivottih leipyä näistä jauholoista. Pettuleipä maistuu väkövältä – pihkahan on väkövä. Melkeinpä še on šamua kuin još tervua maistelisit! Talvella koivupölkkyjäki vuoltih, otettih tuohi pois, kuivattih ta šiitäki paissettih leipyä. Šiih oli lisättävä jauhuo, jotta še pisy kovošša. Täššä parkki oli vain jatkona. On mainintoja jäkäläleiväštäki, vain šanottih, jotta še muka nävön viey ihmiseltä. Akonlahen Hukkašalmešša eräš ukko, Outokka, oli ruumenešta paistan leipyä, vain še oli “tarttun” ihmisen šiämeh še ruumenleipä, še ei ollun ruvennun läpi kulkomah. Šehän ukko oli kuolla, kun leipä tarttu. Kun pirtti on šiivottu, niin leivotah ta valmissetah juhlaruuvvat. Karjalaiset šyyvväh aina pehmietä leipyä. Leivottavaki on šen vuokši ušein. (Inha 122) MYLLY Mylly oli Vienašša aikoinah melkein joka kyläššä. Vanhanaikani mylly oli nimeltäh “härkinmelliččä”. Šen jälkeh Mylly-Šimana rakenti ratašmyllyn. Tunkuon meččäkylissä oli ušeita härkinmelliččöjä ennein enšimmäistä muajilmanšotua. Kellovuarašša oli kolme härkinmelliččyä, neki hyvin hitahie jauhomah. Muita myllyjä kun härkinmelliččöjä ei šielä ollun. Nokeukšešša oli hyvä härkinmelliččä, še hiero 5–6 miäryä vuorokauvešša. Jyškyjärveššä, vaikka šielä oli yli 200 taluo, ei ollun yhtänä myllyö. Kaikki vain käsikivilöillä jauhottih, lattien alla. Tuulimyllyjäki oli šielätiälä. Esimerkiksi, Akonlahen Munankilahešša, Uhtuon Kormušlahešša ta Oulankan lähellä Koštovuarašša oli “tuulimelliččä”. Hukkašalmen puolešša Akonlahen perällä šielä oli uuši hyvä vesimelliččä! Še jauho, kun venehellini vietih, ni ei šielä tarvinnun kovin pitälti olla, kun še tuli jo täyteh. Monta miäryä jauho čuassušša še melliččä. Še oli hyvä melliččä. Šielä oli hyvät pirtit ta kaikki, missä šai öitä olla kun šykyšylläki mänit, myöhempäh piäsit šinne. Šielä šai keittyä, kellä mitä oli keitettävyä. Ta äijähän šielä oliki šilloin jauhottajie, monta venehtä. Ta heposillaki talvella käytih. Šehän oli Šemon melliččä, Šemo še jauhotti. Venehjärven kyläläisien yhtehini mylly oli Haukkajovešša. Haukkajoki tulou Haukkajärveštä ta laškou Venehlampih. Još oli hyvin kuiva kešä, jovešša oli niin vähän vettä, jotta mylly ei jakšan jauhuo. Šilloin oli jauhettava koissa käsikivillä. (Akonlahti) Entiseh aikah Latvajärvellä kaikki elo jauhettih käsikivillä ta hyvinä leipävuosina še vei šekä voimua jotta aikua. Latvajärven kyläššä eli Jouhko Teppananpoika Karhu (šynt. šuunnillah 1818 vuotena). Jouhko rakenti Latvajoven Nivakoškeh vesimyllyn, kahen kilometrin piäh koistah. Še oli kylän enšimmäini vesimylly. Latvajoki oli vähävesini ta mylly pyöri vain kevyällä ta šykyšyllä. Jouhko otti ta rakenti myllyn eteh pienen patolaittehen, mi vähäsen nošti vejen tašuo kyläjärveššä. Šiinä myllyššä šitä koko kylän rahvaš jauhotti eloh ta šamoin olkieki leivän jatokši. Mylly šanottih aina olovan kolinašša. Petrisen Timo, šaman kylän eläjä, alko paissa kyläläisillä, jotta šen pavon takie nyt vesi nousi järveššä ta kaikki luhtanurmet hapatah. Hiän šai rahvahan šillä piällä, jotta erähänä pyhänäpiänä še mylly pantih mäšäkši. Vähäsen ajan kuluttuo Jouhko rakenti uuvven myllyn toiseh jyrkempäh koškeh. Šen jälkeh huapavuaralaiset rakennnettih vielä kolme myllyö šamah koškeh. Lähimmäistä taluo šiitä ruvettih nimittämäh Myllyvuaran talokši. LEIPÄ TA VIIPLOJEN NIMET Nälkä on leivän šärvin, šanotah rahvaš. Vanhah aikah kun leipä leikattih, niin še pantih stolalla ta luajittih ristimerkki. Vašta šen jälkeh ruvettih leikkuamah leipyä.