Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kozičuz – lyydiläisien kos’s’ontatapa

История изменений

16 октября 2021 в 18:38 Nataly Krizhanovsky

• изменил(а) автора источника
  с Sergei Minvalejev
  на

16 сентября 2019 в 23:48 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Lyydiläiset ollah yksi arvautukšellisista vähätutkituista kanšaryhmistä, kumpaista yhet tutkijat pietäh karjalaisien etnisenä ryhmänä, kun tuaš toiset ollah šitä mieltä, jotta še on täyšin iččenäini kanša. Lyydiläiset on noššettu venäläisien ta šuomelaisien tutkijien šuurta kiinnoššušta, kuitenki valitettavašti etnografiselta kannalta niitä ei ole vielä tarpehekši tutkittu. Tämä artikkeli on ičeasiešša enšimmäini lyydiläisien hiäritualiperintehien tutkimuškokemuš. Šiinä varšinki käsitelläh šemmoista tärkietä hiäritualikomleksie kuin kos’s’onta, kumpaista vailla kaikki šeuruavat šovitun yhtehmänön hiäritualit oltais mahottomat. Lyydiläisien kos’s’ontaritualie tutkies’s’a apuna oltih vähälukuset etnografiset, folklori- ta kielitietojulkaisut, mistä löyty täh teemah liittyjyä ainehistuo, Karjalan Tietokeškukšen šekä Šuomen kirjallisuššeuran arhiivoissa šäilynyöt käsikirjutukšet, mit ollah peräsin XIX vuosišuan lopulta – XX vuosišuan alulta, ta šen lisäkši Kielen, kirjallisuon ta istorijan instituutin ruatajien kenttämatkojen aikoina keryämät materialit. Käsitellen lyydiläisien kos’s’ontaritualie etnografisešša valošša ei voinun olla vertuamatta niitä toisien kanšaryhmien ta šukukanšojen hiäperintehih: karjalaisih, vepšäläisih ta venäläisih. KOS’S’OJIEN TULO Kos’s’onta on kokonaini ritualikompleksi, kumpasella nuori priha tahi hänen heimolaiset kiännyttih neiččyön vanhempien puoleh kyšyön heiltä yhtehmänölupua. Še tavallah alko kos’s’ojien tulošta ta oli voinun loppuo kolmella eri tavalla: kos’s’ojat voitih šuaha aparat, moršiemen šuoštumukšen tahikka moršiemen puoli otti miettimisajan. Tavallah lyydiläisissä kylissä, šamoin kuin ni muuvvalla Karjalašša, neiččyöt mäntih miehellä 1 8–22 v uuvven i jäššä; kaikista nuorin moršiemenikä, mi oli pantu merkillä, oli 16 vuotta. Šovanjälkisinä vuosina 1940-luvun puolivälistä alkuan moršiemien ikäraja oli nouššun 25 vuoteh. Šulhasien ikä oli voinun vaihella, kuitenki ušiemmitein šulhani oli šamanikäni kuin ni moršien tahi pikkuista vanhempi šitä. Oli niitä šattun yhtehmänöjäki, konša šulhani oli kymmentä – viittätoista vuotta vanhempi moršienta. Niitä ihmisie, kumpaset 30 vuuvven ikäh šuaten ei oltu peruššettu perehie, Kuujärven kyläššä piettih erikummallisina. Hyvin harvoin, ka šemmosie tapahukšie oli šattun olomah. Kaikista parahana yhtehmänö- ta kos’s’ontakautena piettih šyyš- ta talviaikua, ta varšinki još šinä kautena šattu vielä šuurie pruasniekkoja. Hiät piettih vähän ajan piäštä kos’s’onnan jälkeh – tavallah še valmisteluaika oli voinun keštyä kolmešta päiväštä kahteh netälih. Kuujärveššä käytih kos’s’omah šuovattailtoina sv’atkojen aikana: Uuvvešta vuuvvešta alkuan Vieristäh šuaten tahi Äijäpäivänä. Pyhäjärvellä häitä piettih ennein Roštuon pyhyä tahikka talvella Roštuon pruasniekan jälkeh, a kos’s’omašša käytih pyhänpäivän ili minnih pruasniekan iltana. Ylä-Lammissa häitä piettih tuiskukuušša Sreeten’n’an aikana. Talviaikana lyydiläiset piettih häitä aikasemmin kuin, esimerkiksi pohjosen venäläiset ili vepšäläiset. Viimekši mainituilla lašun lähtökohtana oli Vieristä, a lyydiläisillä tavallah Roštuo. Lyydiläisien tavašša on heijaštun karjalaini perinneh. Šuurin oša karjalaisista yhtehmänöistä oli rekisteröity šuurien pruasniekkojen aikoina, Roštuona tahi Iivananpäivänä. Tutkijien mieleštä tämmöni tapa liittyy muinoseh hetelmällisyön kulttih. VALMISTAUTUMINI TA ETUKÄTEH KOS’S’ONTA Pohjoislyydiläisillä priha lyhytaikasen kisauttelukauven jälkeh jo šuoriutu kos’s’omah neičyttä. Kuujärven lyydiläisillä kisautteluaika oli voinun keštyä pitemmän ajan “kolmešta pruasniekašta” vuoteh šuaten. Kos’s’onnan tärkeimpänä ehtona oli še, jotta molommat (priha ta neičyt) tahottais männä yhteh. Šentäh alušta priha kyšy neiččyöltä lupua: “Voigo tulda sulhaižiks?”. Toičči poika kyšy neuvuo omilta vanhemmilta, mistä päin ois parempi hakie moršien. Kun nuoripari šuoštu keškenäh, prihan vanhemmat piettih neuvottelun, kumpaseh kučuttih heimolaisie šekä paikalliseläjie. Neuvottelušša kačottih mimmosešta pereheštä moršien on, kuin varakaš pereh on, vet moršien hyvän prituanien kera oli aina toivottu. Šen lisäkši käytih läpi koko moršiemen šuku ta kačottih eikö ole šukulaisyhtevykšie šulhasen pereheh. Moršiemen ulkonäköki oli hyvin tärkienä šeikkana: arvošša oltih lihavaiset, punapoškiset ta tervehet neiččyöt, kumpaset jakšettih ruatua jykietä työtä. Tuaškal-kyläššä prihat käytettih moršiemieh näyttämäššä omašša talošša. Pohjois-lyydiläisillä oli šemmoni tapa šanuo moršiemen valinnašta: “Puol’ pahat puttu, hyvä mužik šid vie hyvän rišt’šikanzan luad’iu, a ünnäi pahas mužik otkažizou, šid ei sa ni mida luad’ida”. Moršien puoleštah ilmotti omilla vanhemmilla šiitä, jotta hiän meinuau männä miehellä. Moršiemen vanhemmat niise piettih oma neuvottelu, missä kačottih šulhaseh šukuo, šulhasen statussie ta šen käyttäytymistä. Vanhemmat haluttih antua oma tyttö kunnivoitettuh ta varakkahah pereheh. Još tyttö valičči šulhasekši pojan pereheštä, millä oli kyläššä paha maineh, vanhemmat yritettih šuaha tyttö kieltäytymäh yhtehmänöštä: “Oi piästä d’umal mändä miehele ningomai perehei! Aina pidau itkeda i šidä it’kud lähtäu šilmät piäs!” Järkiyhtehmänöt oltih lyydiläisillä hyvin harvinaini asie. Šulhasen perehneuvotteluissa voitih kuitenki piättyä, jotta valittu moršien ei kelpua šulhasella ta ehotettih nuorella miehellä käyvä kos’s’omah toista neičyttä, kumpaista hiän toičči ei ni tuntenkana. Šulhasella ei jiänyn mitänä muuta, kun alistautuo ta totella vanhempien tahtuo. Vanhemmat voitih moršiemenki antua miehellä vaštah šen tahtuo, varšinki još šulhani taričči šuurta panttie, šuurempua, mitä ielliset šulhaset oli tarittu. No šemmosie tapahukšie šattu hyvin harvoin ta ne oltih poikkehukšina. Tavallah viimeni šana oli moršiemen, vaikka toičči še oli voinun aiheuttua riitua vanhempien ta heimolaisien kera. Šuatuon vanhempien plahosloven’n’a, koko pereh alko valmistautuo kos’s’ontah. Alušta järješšettih etukäteh kos’s’onta. Šamanmoini tapa oli olomašša monilla kanšoilla, esimerkiksi, Oneganiemen venäläisillä. Pyhäjärven lyydiläiset kučuttih šemmosie kos’s’ojie küzüjädnimellä. Etukäteh kos’s’omah kävi kennih šulhasen heimolaisista: tuatto, muamo tahi molommat vanhemmat, tavallah ilman šulhaista. Küzüjien joukkoh kuulu toko yksi – nellä henkie. Tuatto oli vanhin kos’s’ojien joukošša, hiän tuli taloh šauva kiäššä. Küzüjie enšin kostitettih čäijyllä piirakkojen kera. Šiitä vašta ruvettih miettimäh oikeijen kos’s’ojien tuluo. Etukäteh kos’s’onta oli moršiemen vanhempien puolešta enemmän toivottu, šentäh kun hyö kerittih kunnollah valmistautuo oikeijen kos’s’ojien tuloh, kumpaset voitih tulla vaikka myöhäh illalla ta äšen yölläki. Rikeneh emäntä joutu sriäppimäh ihan vierahien aikana, a toičči käymäh nuapuriloilta kyšymäššä šitä, mi oli puuttun. Vepšäläisien kulttuurissa oli šuurena häpienä käyvä kyšymäššä nuapuriloilta kos’s’ojilla šyömistä. Kos’s’ojien joukko Kos’s’ojien joukošša oli voinun olla ušiempi ihmini, toičči ihan 30 henkeh. Rahvaš šanottih, jotta mitä enemmän kos’s’ojie šulhani ottau mukah, mitä paremmin ne on šuoriuvuttu ta mitä enemmän val’l’aššettuja heposie on kos’s’ojien kulkuvehešša, šitä mahtavammalta ta pohatammalta näyttäy šulhani neiččyön ta šen vanhempien šilmissä. Kos’s’ojien joukkoh kuulu iče šulhani šekä hänen heimolaiset: vanhimmat veikot, toičči čikot, tuatto, muamo, vävy – čikon ukko, täjit ta tiätät šulhasen tuaton puolešta, šulhasen ristivanhemmat. Kentjärveššä kos’s’ojien joukkoh staraitih valita niistä heimolaisista, kumpaset oltih pohatammat, erityisen, još iče šulhani oli köyhäštä pereheštä. Koikarissa šulhani ei käynyn kos’s’ojien kera, Pyhäjärveššä kos’s’ojien joukkoh ei otettu šulhasen muamuo. Pohjoispiirilöissä šulhani jäi vuottamah nuapuritaloh ta još kos’s’onta mäni hyvin, šilloin hänet kučuttih moršiemen taloh. Pohjoislyydiläisillä kos’s’onta toičči oli voinun männä ilman moršientaki, još hiän šinä aikana oli toisešša kyläššä heimolaisien ativoissa. Šuomelais-ugrilaisilla kanšoilla, niin kuin ni monilla muillaki, oli ollun omie käsitykšie šiitä, jotta elämän murrošvaiheissa, kumpasih kuulu yhtehmänöki, ihmini voit joutuo kaikenmoisien kajehtijien ta vihamielisien vaikutukšen alla. Niijen joukošša oli kuin tavallisie kuolovaisie, šamoin ni tietoniekkoja, kumpasilla oli yliluonnollisie voimie. Ne oli voitu šilmätä tahi pilata ihmini. Šentäh käytöššä oltih kaikenmoiset šuojelutoimet, esimerkiksi, kos’s’ojien joukkoh otettih tietäjä, kumpani johti kos’s’ojien joukkuo ta piti pakinoja kos’s’onnan aikana. Šuvikarjalaisešša perinteheššä tietäjällä ei ollun niin šuurta roolie häissä kuin pohjosešša. Šen lisäkši tietäjän yhtymini hiäritualiloih toičči oli šalaista. Lyydiläisien kos’s’ontajoukon piämiehenä tavallah oli šulhasen lähin heimolaini – hänen tuatto tahikka ristituatto. Toičči kos’s’ojien joukkoh kuulu tietäjä, noita, kumpaista lyydiläiset kučuttih tiedoniekakši tahi slaavilaisella klietnik-nimellä. Hiän oli hiätapojen hyvä tietäjä eikä ollun välttämättä šulhasen heimolaini. Še, jotta tietäjä oli kos’s’ontaritualin johtajana pohjoislyydiläiseššä perinteheššä, višših on seesjärveläisen hiäritualisuon vaikutušta. Klietnikan ta vanhimman kos’s’ojan tehtävät oltih šamat – vetyä kos’s’onta hyväh loppuh ta šuojella šulhaista pahašta šilmäštä. Šentäh näijen hahmojen väliset rajat toičči häivyttih ta rikenempäh, varšinki keški- ta šuvilyydiläisillä, täššä roolissa esiinty yksi ta šama ihmini. Toisekši tärkienä hahmona lyydiläisien häissä oli šuajannaini (lyd. sajannaine). Hänen tehtävänä oli auttua kos’s’ojua pakinoissa moršiemen heimolaisien kera. Kos’s’onnan aikana vanhin kos’s’oja ili tietäjä käytti erikoisie maagisie vehkehie, mit eissettih kos’s’ontua hyväh loppuh. Heijän käytöššä oltih ruošat ta erikoisšauvat (kozičuzšauvat, kozičendašauvat). Hallijärveššä ta Homselläššä kos’s’ojat käytettih batogaine-nimistä šauvua, kumpasella oli kakšihuarani piä (batog rogatkanke). Näitä šauvoja luajittih lepäštä ta valittih šiih šemmosie puun okšie, kumpasissa oli luonnollisie pahkoja (pohjois- ta keškilyydiläisillä – pakkul’-pakkuli). Kontupohjan piirin venäjänkielini väještö niin ni kučču niitä šauvoja – “palki s pakul’ami”. Leppäšauva hiäritualien atribuuttina oli tuttu pohjoisvepšäläisilläki ta ilmeisešti ne oli peritty še lyydiläisiltä. Šuvilyydiläisillä kos’s’ojien atribuuttina šauvan lišäksi oli voinun olla ruoška, kumpasella piäkos’s’oja ili klietnikka löi moršiemen talon ovie vaššen. “Kos’s’ojat tult ih!” Heposie val’l’aššettih ta varuššettih riippuen šiitä, mimmoista tulošta toivottih. Još kos’s’ojat oltih varmat, jotta kos’s’onta onnistuu, niin korissettih komiešti kulkuvehta: val’l’ahih šivottih lenttoja, riputeltih čillijä vempelehih. Kos’s’ojat ajettih koko kylän läpi, jotta jokahini kyläläini kuulis čillijen šoiton. Moršien, kun vain huomasi ikkunašta läheštyjät kos’s’ojat, heti juoksi muamolla kertomah: “Svuatut tullah!” Lyydiläisalovehella kos’s’ojie tervehittih eri paikoissa eri tavoin. Kontupohjan piirin lyydiläisillä kos’s’ojat šeisatuttih moršiemen talon ovella ta kyšyttih, jotta šuau tulla kos’s’omah. Kuujärveššä esitettih iččieh: “Yögostjad olemm” ta kun ovi avautu, šulhasen muamo šano: “Meil om ženih, a teil om nevesta”. Nuarnoilašša kos’s’ojat esitettih iččieh näin: “Terveh teile! Tul’im müö hüväd d’ieloid. Tiel om t’üt’är, meil om poig. Tul’in mina küzümai, andattek tüö poigan tagas il’i ette?” Kuujärveššä kos’s’oja lykkäsi oman šauvan ta šano: “Palka vaša, nevesta naša.” (Šauva teijän, moršien meijän) ili “T’eil’ om n’eižn’e, meil’ om priha, müö tul’iim svuatuikš”. Venäläistynyissä lyydiläisissä Šuišuaren ta Šuojun kylissä vanhin kos’s’oja tultuon taloh lykkäi minnih kiukuan piällä. Šuišuarešša lykättih kinnaš šuuri šormi ylöš päin. Šuojušša kos’s’oja lykkäsi laštuja ta šano ičekšeh: “Ščepka vaša – nevesta naša” (Laštu teijän, moršien meijän) tahikka: “Vot vam ščepka, a nam devka”, a šiitä jo iäneh jatko: “U men’a est’ ženih, a u vas nevesta. Ženih prislal svatat’” (Miula on šulhani, teilä – moršien. Šulhani käški lähtie kos’s’omah). Šuvilyydiläisillä kos’s’ojat ei kaikičči heti ilmotettu vierailušyytä. Hyö voitih enšin istuo ta paissa mistänih aivan muušta (vaikka moršiemen pereh niinki ymmärti, min takie ne oli tultu). Hyö paistih šini kuni kos’s’oja ei tunten, jotta nyt on tullun šopiva kos’s’ontahetki ta voit kertuo omista meininkistä: “Müö tul’im t’eil’ om nevesta, meil’ om ženih t’äs, rubedam rod’n’astamha”. Još ei oltu etukäteh šovittu moršiemen perehen kera, niin rikeneh pohjoislyydiläiset, konša lähettih kos’s’omah toiseh kyläh, pietyttih “fatieralla” (lyd. fat’er) kenennih heimolaisen tahi tutun luona, kumpaset elettih lähellä moršiemen taluo. Näin kos’s’ojat voitih šuaha nuapuriloilta enemmän tietuo moršiemešta ta šen heimolaisista. Šitä paičči eryäš kos’s’ojista oli voinun šopie iče neiččyön kera ta vuottua, konša heitä kučutah moršiemen taloh. Kuni kos’s’ojat ativoitih “fatieralla”, moršiemen talošša kiirehešti katettih stolat ta šuoritettih moršien, ta vašta šiitä lähetettih viesti šulhasella: “Tulkua tervehenä!” Kun lienöy moršiemen pereh šuhtautun myöntehisešti kos’s’ojih, niin vierahie kučuttih pirttih, a heposet kuletettih sarajah. Enšimmäisenä pirttih aštu piäkos’s’oja ili tietäjä, šiitä šulhani, ristituatto ta kaikki muut kos’s’ojat. Kuujärveššä ta Koikarissa kos’s’ojat heitettih piältä piällyšvuattiet ta riputettih ne šeinällä puunuaklah. Kuitenki muissa kylissä šemmoista tapua ei ollun ta kos’s’ojat piettih pakinojah takit piällä. Šillä tavoin kos’s’ojat vihjattih isäntäväjellä, jotta asiet on piätettävä ruttoh ta kun ne šuataneh kieltehini vaštauš, voitais poikkoseh poistuo talošta. Kos’s’ojien kostituš Vierahat kučuttih stolah, šulhani ta piäkos’s’oja issutettih kunnivopaikalla šuureh čuppuh. Enšikäteh pantih samovuara kiehumah, noššettih stolalla sriäpnät ta viinat. Šuurimmalla ošalla karjalaisista kos’s’ojien tärkeimpänä kostitukšena oli keitinpiiruat (Kuujärveššä – vävumpiirgad, Tiudijašša – keit’ipiiragad, keit’epiiragad). Keitinpiiruat luajittih hoikkasešta taikinašta, niijen šiämeh pantih prossahuttuo tahi talkkunua ta ne paissettih voissa riehtilällä. Kuujärven lyydiläisillä kun tämmösie sriäpnie pantih stolalla, niin še tarkotti, jotta vierahat ollah mielehiset ta voit ruveta miettimäh tulijie häitä. Päinvaštoin, još kos’s’ojie ei kostitettu keitinpiirailla, še oli merkkinä, jotta hyö šuahah kieltehini vaštauš. Šilloin vierahat paistih mistänih toisista asieloista, šiitä vähän ajan piäštä nouštih stolašta ta lähettih pois tyhjin käsin. Vuohtjärveššä, mi on lyydiläis- ta livviläisalovehien rajalla, iče moršien ajeli taikinan enšimmäiseh keitinpiiruah, a šulhasen piti kaikin keinoin häiritä häntä: hiän toko työnteli pualikkua tahi lykkeli laštuja taikinah, jotta pilata “enšimmäini kuori”. Ušottih, jotta šilloin šulhani šuau tuon moršiemen omakšeh. Pyhäjärveššä moršien taričči čäijyö vierahilla. Neičyt staraičči luatie kaiken hyväsisti, jotta yksikänä čäijytippa ei läiskyis kupista. Näin neičyt näytti kos’s’ojilla, jotta häneštä tulou hyvä emäntä. Paičči keitinpiiraita vierahilla tarittih kalakukkoja, lettuja, kalittoja, kaikenmoisie sakuskoja, pečen’n’ua ta viinua. Istuon stolašša vierahat voitih käškie näyttyä moršien ta neiččyön piti tulla heijän eteh kaunehešti šuoriutunuona. Nikolai Leskovin tietojen mukah, jokahisella karjalaisella neiččyöllä kuta kuinki varakkahašta pereheštä tähä tapahukšeh oli pitän olla šulkkutahi villamekko šekä lämmin šarkapaltto. Kuni neiččyöllä ei ollun näitä vuatteita, šini šitä ei pietty moršiemena. Monissa karjalaisissa kylissä kylänuoriso keräyty kaččomah kos’s’ontapakinoja. Nuoret šeurattih kos’s’ontua pirtin ovelta ta još še onnistu, niin hyö alotettih kisat. Šama tapa oli lyydiläisilläki. Kuujärveššä, kuni kos’s’ojat oltih šyömäššä, moršien kävi kuččumah potruškoja, jotta ne tultais kaččomah šulhaista ta kos’s’ojie. Keški- ta pohjoislyydiläisillä kostitukšen jälkeh kos’s’ojilla järješšettih tanššijaiset, kumpasien aikana moršien sriäppi keitinpiiraita tahi iče šulhasen kera yhty tanšših. Tanššien jälkeh vierahat tuaš issutettih stolah ta kostitettih. Kos’s’ontap uolien pakinat Šyönnin jälkeh šulhasen puoli alotti kos’s’ontapakinan: “Muö emm tuldut suömän juoman tähte, meil pidav nevesta”. Pyhäjärveššä šulhasen tuatto nošti stolalla kaikki omat rahat, mit hiän toi pantiksi. Näin kos’s’oja näytti, jotta hiän on pohatta ta meininkit ollah vakavat. Tiudijašša rikeneh moršiemen pereh mäni neuvottelomah čulanah. Kuujärveššä moršien kumarti tuatolla ta muamolla ta šano, jotta hiän tietäy šulhasen ta on valmis mänömäh miehellä: “Annett, miä mänen”. Toičči neuvotteluih kučuttih iče šulhaniki. Pyhäjärveššä šulhaselta kyšyttih: “Otatgo sinä?” – ”Otan!”, šiitä moršiemelta kyšyttih: “Mänedgo sinä?”. Još moršien šuoštu ta vaštai: “Mänen!”, niin šiitä puolet ruvettih keškuštelomah tulijista häistä. Keškilyydiläisillä, šamoin kuin ni Šiämjärven livviläisillä, još moršiemen puoli šuoštu antamah tyttären miehellä, niin heti neuvottelun jälkeh moršien alko itkie iänellä. Alušta moršien pani paikan piähä ta rupesi itkömäh ta kumartamah oprasoilla, šiitä kiänty oman perehen puoleh ta itki tuatolla, muamolla, veikolla, čikolla ta ristimuamolla. Oli šemmosie tapahukšie, konša eryähät šeikat, kumpasilla oli šuuri merkityš moršiemen heimolaisilla, vaikeutettih kos’s’ontua. Näin, još moršiemella ei ollun veikkoja, niin hänen vanhemmat haluttih šuaha šulhani omah pereheh kotavävykši (lyd. kodavävu). Ka halukkahie tulla kotavävykši ei ollun äijä ta tavallah šiihi šuoššuttih prihat köyhistä perehistä. Rikeneh kotavävyt vaihettih šukunimiki ta otettih moršiemen šukunimi. Toisena šeikkana, mi vaikeutti kos’s’ontašopimušta, oli še, još moršiemen vanhempi čikko ei ollun miehellä. Moršiemen vanhemmat staraitih enšiksi šuattua miehellä vanhempi tytär, šentäh kun ajateltih, jotta još nuorempi tytär mänöy miehellä enšimmäisenä, niin vanhempi jiäy koko ijäkši vanhakšipiijakši. Šiinä tapahukšešša vanhemmat käytettih viekkahušta: šulhasen eteh luuvvalla pantih kakši kiisselie ta šanottih: “Alembainen syögat, a ylembaine muga d’iätägat”. Näin moršiemen vanhemmat luvattih antua šulhasella nuorempi tytär šillä eholla, kun še šyönöy alimmaisen kiisselin koškomatta ylimmäistä. Muitein šulhani joutuu kos’s’omah vanhinta tytärtä. Joka neiččyöllä šuurena häpienä oli jiähä vanhakšipiijakši, šentäh moršiemen vanhemmat toičči yritettih viekaštua: kos’s’ottih nuorinta tytärtä, a häissä jo vanhempi tytär annettih miehellä. Šemmosie kumman tapahukšie šattu lyydiläisissä häissä: “Vuotena 1910 Kauro Dementjev Ussunan kyläštä kos’s’o Koikarista nuoremman tyttären, a huomenekšella kun havaččeutu, ni hänen viereššä vanhempi tytär on. Niin kovašti mieš oli juotettu… A še vanhin oli rampa, rupičča ta yksi käsi hänellä oli kehittymätöin.” Vielä yksi šyy, kumpasen takie moršiemen puolešta oli voinun tulla kielto, pohjautu šiih, jotta joka uuši kos’s’ojien käynti nošti moršiemen lempie (lyd. lemb). Ka hermoštunuot kos’s’ojat yhtä hyvin voitih pilataki neiččyön lempi. Esimerkiksi, Kuujärveššä još kos’s’ojat, mit šuatih aparat, lähtiessäh potittih ovie, a neičyt juštih šiih aikah oli pirtin puolella, niin hiän juoksi kos’s’ojien peräh ta kučču heijät jälelläh pirttih: “Voit olla, jotta tuatto antau luvan männä miehellä…”. Kos’s’ojat myöššyttih ta tuaš ni šuatih aparat, ka neičyt ei enyä antan heilä potkie ovie, a iče kaimasi kos’s’ojat pois pirtistä. Pyhäjärveššä kun kos’s’ojilla annettih aparat, moršien juoksi halkopinolla ta toi pirttih kolme pyörietä pölkkyö. Šeisuon šuurešša čupušša, neičyt kyykistämättä lykkäsi ne pölkyt lattiella. Näin toivottih uušien kos’s’ojien tuluo entisien tilah. (Koikari). Šilloin kun pereh šuoštu antamah tyttären miehellä, puolet alettih panttien vaihon. Panttina käytettih rahua, moršiemen puoli oli voinun antua mitänih vuatteista, mi oli šamanarvoista kuin ni šulhasen pantti, esimerkiksi, šulkkupaikan, rannehrenkahan, käsipaikan. Pantit tavallah annettih väliaikaseh šäilytykšeh ulkopuolisilla. Pyhäjärveššä ašen köyhät šulhaset staraitih antua 15–20 rupl’ua, varakkahammat pantih stolalla “šaturaisie”. Pantiksi voitih panna takki tahi kultakello. Niitä, ket tultih kos’s’omah ilman mitänä, noššettih nakrulla. Yhtehmänöšopimukšen katkaisomisen tapahukšešša, pantit jiätih käršinyöllä puolella. Tavallah še oli šulhani. Konša moršienta kos’s’o ušiempi priha, jokahini šeuruava šulhani staraičči jättyä šuuremman pantin, mitä iellini. Pantit annettih jälelläh, još ilmeni, jotta moršien ta šulhani ollah heimuo toini toisella. Šuoštuon yhtehmänöh moršiemen pereh otti miettimisajan (tavallah netälin päivät). Šen aikana hyö voitih käyvä šulhasen talošša ta kaččuo, kuin varakaš šen pereh on. TULIJAN ELINPAIKAN KAČČOMINI Tavallah enšimmäisinä päivinä kos’s’onnan jälkeh, päivän tahi netälin piäštä, käytih šijua kaččomah (lyd. siet kat’t’šumai) ’moršiemen tulijua elinpaikkua kaččomah’. Lyydiläisien perinteheššä oli tapana käyvä šuurella joukolla kaččomah šulhasen taluo. Još kos’s’ojien joukošša oli enimmäkšeh miehie, niin nyt melkein kaikki moršiemen heimolaiset – tuatto, muamo, tiätät, täjit, ristivanhemmat, neveskät – lähettih tutuštumah šulhasen talouteh. Joukošša oli voinun olla 15–20 henkie. Moršien oli voinun yhtyö täh joukkoh tahi jiähä kotih vuottamah omahisien tuluo. Niemen kyläššä moršien lähtiessäh kaččomah šulhasen taluo val’l’ašti yli kymmenen hevoista ta matalla otti omie heimolaisie kyytih. Tultuon šulhasen luokše moršiemen puoli tarkkaseh kaččeli kotitaloutta: pirttipuolen, lavot, tanhuot, liävät, šiivatat, arvijoi šulhasen perehen omaisutta. Šulhasen pereh šillä aikua ašetti stolua: čäijytkahvit, sriäpnät, viinat. Stolašša tuaš vaihettih panttijah ta šovittih hiäpäiväštä ta šiitä, kuin äijän vierašta tulou häih. Nuapurit niise tultih “paikan kaččojaisih”, kehuttih šulhaista ta hänen perehtä. Još moršiemen heimolaiset jiätih tyytyväisiksi šulhasen talouteh, niin šiitä alettih neuvottelut (lyd. riäd’ind). Näijen neuvottelujen tarkotukšena oli šopie tulijien häijen talouškyšymykšistä. Neuvottelujen aikana miärättih hiäpäivä, paistih šiitä, kuin šuuri prituanie on moršiemella ta kuin šuuren lunaššukšen šulhani voit antua moršiemešta, šekä šiitä kuin äijän vierašta tulou häih. Šopimini hiäväjen luvušta oli tärkie šeikka, šentäh kun niitä piti olla šaman verran, kuin ni lahjoja (lyd. lahd’), kumpasie moršien lahjotti šulhasen puolella. “PIÄRAHA” ILI MORŠIEMEN LUNAŠŠUŠ Kun oli šovittu moršiemen antamista lahjoista, šiirryttih piärahan (peärahan) käsittelyh, ili kuin šuuren miärän rahua šulhani on valmis makšamah moršiemešta šen vanhemmilla. Nuarnoilašša još šulhani oli pohatta, niin še oli voinun makšua rahat moršiemešta vielä etukäteh kos’s’onnan aikana. Šitä makšuo niise piettih piärahana. Moršiemen lunaššuš on tärkie kohta eri kanšojen hiäritualiloissa ta šillä on eri nimitykšie. Esimerkiksi, PohPohjois-Aasijan, Kazahstanin, Siperin ta Kaukasin kanšoilla šitä šanotah kalim-nimellä, komilla – jurdon-nimellä. Onegarannan vepšäläisillä še oli kazvatez, a Ojatin vepšäläisillä – ver’es’in’e velg. Makšamalla lunaššušta šulhani korvasi moršiemen perehellä šen, jotta hyö mänetetäh naisruataja ta oša omaisutta, min moršien viey kerallah šulhasen taloh. Eryähissä lyydiläisissä kylissä talouškyšymykšien käsittelyn jälkeh lahjotettih lahjoja šulhasen puolella. Piäkos’s’oja šai moršiemen puolelta käsipaikan, šulhasen čikko – räččinän. Kuujärveššä moršiemen muamo šito käsipaikat mieškos’s’ojien harteilla. PRIKUASA TA MALITTUAIKA Šijan kačonnan jälkeh šeurasi prikuasa (lyd. prikaz), konša moršiemen heimolaisie käšettih tulla miärättyh aikah pyhällä paikalla vahvistamah hiäšopimušta. Heti prikuasan jälkeh tahi šeuruavana päivänä ruvettih iänellä itkömäh (Tiudija – virž, Lizma – virzi). Tavallah iänelläitkijä (lyd. it’ketaj) itki moršiemen puolešta. Kun lienöy moršien jiänyn kotih vuottamah, niin hiän vaštasi iänellä itkien šulhaselta ajajie omahisie. Itettäjä moršiemen puolešta tiijušteli omahisilta, mitein heitä otti vaštah šulhasen puoli, miltä näytti šulhasen talo ta omaisuš ta muuta šemmoista. Moršiemen muamo vaštasi itkijällä niise iänellä itkien, kehu šulhasen puolen vierahanvaraisutta. Lyydiläisillä hiäitkuperinteheššä oli äijyä enemmän venäjänkielisie hiäitkuja, mitä livviläisillä ta vienankarjalaisilla. Kos’s’onan jälkeh šeurasi yhtehini malittuaika, mi ošoitti, jotta puolet on šovittu yhtehmänöštä. Tunnettu neuvoštoliittolaini etnografi Tatjana Bernštam korošti, jotta tuon ritualin muoto ta nimi tovissetah, jotta še on muovoštun kirikkökihlaukšen mukah ta šillä oli šama šopimuš, kumpaista ei šuanun rikkuo. Šulhani ta moršien kučuttih šuureh čuppuh, oprasojen eteh šytytettih kynttilät. Moršien ta šulhani šeisauvuttih turkin tahi lammašnahan piällä ta moliuvuttih. Kuujärven lyydiläisillä ristituatto piäkos’s’ojan roolissa luki malittuo. Pyhäjärveššä yhtehisen malittuajan jälkeh šulhani kolme kertua myötäpäivyä kierti moršiemen ympäri ta šiitä šuuteli häntä. Nuarmoilašša malitun jälkeh šulhasella šanottih: “Sinun ’moršien’ i D’umalaa”. Vielä yksi šopimukšen šolmimistapa oli kiänlyönti: piäkos’s’oja ta moršiemen tuatto lyötih takin lieveštä läpi toini toistah kättä vaššen. Näin ne tovettih, jotta hiät on tulošša. Šiih loppu perintehellini kos’s’ontarituali. Šiitä hetkeštä neiččyön statussi muuttu, šitä ruvettih kuččumah andilas-nimellä (muinoni termi) tahi käytettih venäläisie lainoja n’evest ili kn’äginn. HIÄPERINTEHIEN MUUTTUMINI TA KATOMINI Neuvoštoaikana lyydiläisien perintehelliset hiäritualit pikkuhil’l’ua muututtih ta paikotellen kokonah kavottih. Kaikista pitemmälti šäily kos’s’ontaperinneh, kumpani hyvin vähän koki muutokšie. Šovanjälkisenä kautena kos’s’ojien luku oli lašken huomattavašti, šulhani otti mukah vain šukulaisie ili tovarissoja, toičči oli voinun yksinki tulla kos’s’omah. Neiččyöt ta prihat ei enyä kovuan kuunneltu vanhempien neuvoja. Šiitä kertou yksi tapahuš. Vahromien kyläššä tulija šulhani kirjutti neiččyöllä kirjasen, kumpasešša kučču häntä miehellä. Vanhemmat ei tiijetty kirjasešta mitänä. Šulhani tuli kos’s’omah neičyttä yksinäh, ilman kos’s’ojie ta ilman šauvua. Niin kuin oli tapana, šulhaista kostitettih, sriäpittih hänellä piiraita ta tarittih viinua, a hiän šano moršiemen vanhemmilla, jotta hiät pietäh ilman vanhoja perintehie. Vanhemmat oltih tietenki vaštah šitä, ka kun iče moršienki kannatti šulhaista, niin jouvuttih antamah periksi. Tämä on hyvä esimerkki šiitä, jotta nuoret pikkuhil’l’ua tuotih uuvvissukšie perintehellisih hiäritualiloih.