Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kiukua karjalaisien elämäššä

История изменений

25 сентября 2019 в 12:32 Нина Шибанова

• изменил(а) текст
  Lämmittäy, šyöttäy ta liäkiččöy, Miksi vielä še talošša tarviččou? Kiukua on aina ollun tärkienä talon ošana. Eri aikoina kiukua ta šen ulkomuoto on ollun erimoisena, vain kaikičči kiukua on pitän pirtin lämpimänä, perehen kylläsenä, on antan šuojan kuin vanhukšilla, šamoin ni lapšilla. Pitkinä ta ikävinä talvi-iltoina vanha ämmö kiukualla starinoičči lapšilla starinua. Vaikie on ajatellaki, mitein kylmäššä Karjalašša vois kiukuatta pärjätä. Kiukua, niin kuin leipomispaikka, oli kylläsyön ta varakkahuon merkkinä. Kiukuan kutomini tarkotti pirttih lämmön tuluo. Kun pereh enšimmäisen kerran tuli uuteh pirttih, hyö tuotih šiämeh koivuni pölkky ta šiitä poltettih še kiukuašša. Koivuni pölkky ta šen polttamini oli rikkahuon, kylläsyön ta lämmön toivotukšena uuvvešša paikašša. Kiukuata piettih tulen kotina, šillä annettih tulen piirtehie ta ominaisukšie. Šamoin niin kuin tulella, kiukualla oli ta i nykyjähki on antropomorfisie (ihmishahmosie) piirtehie, šemmosie kuin kiukuanšuu, kiukuanočča, kiukuankorva, kiukuanšelkä, kiukuanrinta, kiukuanjalka. Karjalaisien arvautukšien mukah kiukua on ušein naisperyä. Esimerkiksi: “Akka čupušša istuu, kiät čiihallah, šuu kahallah.” Mistä Karjalašša venäläini kiukua? Tutkija Nikolai Haruzin kirjutti, jotta kiukuat kehityttih kahella šuunnalla šen mukah, mitein valmissettih ruokua: avotulella vain höyryllä. Enšimmäini tapa, valmistua ruokua avotulella, šynnytti kiukuan, kumpasešša oli piisi ta hella. Še oli tavallista (luonnollista) paimentolais- ta mečäštäjäkanšalla. Ka jo toini tapa, valmistua ruokua höyryllä, šynnytti kivikiukuan tahi venäläisen paissinkiukuan. Ta tämä kiukua oli paikalla eläjällä tahi muata kyntäjällä kanšalla. Voit olla, venäläini kiukua Vienašša kertou meilä šuurešta venäläiseštä vaikutukšešta karjalaiseh kulttuurih. Mi koškou piisie, David Zolotar’ovin mukah, šitä voit pityä šuomelaisen vaikutukšen tovissukšena paikallisen rahvahan kulttuurih. Roza Tarojeva on šitä mieltä, jotta piisi voit kehittyö šekä Karjalašša, jotta Šuomešša toisista riippumatta. (Putistin 2006: 281-282) Vieraš pirttih – čäijy tulella Hellua lämmitettih joka kerta kun keitettih. Čäijy pantih tulella kun taloh tuli vieraš, ta kun ennein ei ollun mitänä šähkölaittehie, niin joka kerta vierahan tultuo pantih hellah tuli. Joka kyläššä oli šemmosie ihmisie, tavallisešti naisie, kumpaset tykättih juošša kylyä ta tavan mukah heitä juotettih čäijyllä joka talošša. Šemmosie šanottih kyläššä “šavujen kirjuttajiksi” ta vielä “kyläkäläčyiksi” (kyläkäläččy – ahkera kylänjuoksija). Kiukuata lämmitettih talon lämmitykšekši ta konša sriäpittih. Hella lämpisi, ruoka kiehu, liijat höyryt ta hajut mäntih vetoreikäh kuupan alla. Röyrit – kiukuan keuhkot Röyrijä voit šanuo kiukuan keuhkoloiksi. Kun on röyrit puhtahat, niin kiukua hyvin vetäy ta šilloin šavuki tietäy tien pihalla. Vain kun šavu alkau tuprahella pirttih, niin šilloin pitäy eččie vikua röyrilöistä. Niitä puhaššettih tai nytki puhaššetah tarpehen mukah. Kun kiukua alko vetyä pahoin, še oli šen merkki, jotta tuli röyrien puhaššannan aika. Röyrijä puhaštuas’s’a käytettih eri konštija: alahuata tuhkat vejettih koukulla, röyrilöissä poltettih öljyh kaššettuo ripakkuo, kumpani lujašti palo ta poltti novet röyrilöistä. Rahvaš on primiettin, jotta još kiukuašša rikeneh, polttua ruakoja potakan kettuja niin röyrit pisytäh puhtahina. Vielä katolta trupah lašettih palaja tervaripakko tahikka olkitukku. Ennein ta i nytki vanha rahvaš karjalaisissa kylissä uškou šiih, jotta ihmisellä on henki. Kun talošša lienöy ollun kuolomaisillah olija ihmini, ni avattih röyrit, jotta henki paremmin, helpommin piäsis lähtömäh. Piisi Vienašša, šamoin kuin saamelaisilla, kiukuašša oli piisi, myöhemmin kiukuašta tuli paissinkiukua (venäläini kiukua piisin kera). Kiukuat piisin kera oltih ei vain saamelaisilla ta karjalaisilla, vain oltih tuttavat vieläi Tomskin alovehella ta Jakutijašša. Venäläiset kiukuat, Roza Tarojevan šanojen mukah, on melko uuši ilmijö Vienan Karjalašša. Ennein karjalaiset lämmitettih pirttie avotulen avulla ta šen tovissukšena on Vienašša olijat kiukuat piisin kera. Piisi on kiukuan nurkkah luajittu šyvennyš, kumpani šuuntautuu taikka kaččou pirtillä päin. Muinoin tällä Karjalan alovehella ei ollun öljylamppuja ta piisie käytettih pirtin valottajana. Mitä tarkottau piisi karjalaisilla? Še oli vienalaisen kiukuan erikoisena piirtehenä. Taikka tarkottau šitä, jotta še on vienalaisien ta niijen nuapurien šuomelaisien yhtenäini kulttuurimerkki, šentäh kun piisi oli šamoin tunnettu Šuomeššaki. Piisie, kumpasešša oli avotuli, piettih šuojukšena, šentäh piisin tuhkie annettih matkah läksijillä. Muuttuos’s’a uuteh taloh vanhan talon piisistä tuotih tulleššah puašša šinne kuumie hiilijä taikka tuhkie. Kosino Kosino oli šamoin tavallini ilmijö Vienašša. Še on kiukuan kylellä luajittu škuappi, kumpasen šiämeššä on ušein ovi karšinah. Šitä iččieh kosinon šiämyštyä šanottih karšinankešekši. XX vuosišuan puolivälillä še oli tunnettu Vienan länšialovehella, kuin muilla alovehilla še oli harvinaista. Šuomešša kosinuo ei ole. Venäjän pohjoisalovehilla oli ta i nyt on kolpičča. Še on luatikkomoini laiteh, kumpasen kautti piäššäh karšinah. David Zolotar’ovin mukah on mukava, jotta Vienan länšioša oli kehittynyttä alovehta, vain oli šäilyttän tämän vanhan kulttuurielementin, kun Venäjän šuuremman vaikutukšen tovissukšen. Oman kulttuurin elementti toimi etnosimvolina vierašta kulttuurie vaštah. Još simvoli oli ainehellista kulttuurie, niin kuin kosino Vienašša, še šäily hyvin. (Putistin 2006:285) Karjalan kielen šanakirjan mukah, kosino (kosina, kozn’o, kozen’o) on luatikkomoini laiteh, kumpani on luajittu kiukuan kylellä ta kumpasen kautti voit piäššä karšinah. Še on käytöššä Pistojärveššä, Uhtuošša, Vuokkiniemeššä, Repol’ašša, Kontokissa, Jyškyjärveššä, Tunkuošša, Rukajärveššä (KKŠ). Ka Šuomen kielen etimologisešša šanakirjašša on šanottu, jotta kosino-šana on lainattu venäjän kieleštä, kaz’onkašanašta, kumpani tarkottau šamua kuin golbets-šana (SKES). Niin, kosino on šäilyn piäasiešša Vienašša, erottau vienalaista kiukuata šuomelaisešta ta yhistäy venäläiseh. Toisin šanoin, piisie ta kosinuo yheššä vienalaisešša kiukuašša voit pityä etnosimvolina. Ajan mukah kiukuat muututtih. Nyt šen muoto riippuu talon isännäštä: mimmoista tahtou, šemmoni i kuvotah. Tulipešänki koko riippuu perehen šuuruošta. Esimerkiksi, Puanajärveššä on pantu merkillä, jotta še on 120-140 šenttie pitkä ta 80-115 šenttie levie. Še on oikein lähellä Novgorodin liänin tulipešän kokuo (132 x 105,6 šenttie). Šemmosella kiukuanpohjalla šopi noin yhekšän leipyä (niijen yhtehini paino oli kakši puutua) ta lisäkši keittopataset, mi riitti šuurella kyläläisellä kymmenenhenkisellä perehellä. E. Š. Požarskin šanojen mukah, tulipešä luajittih šuurekši, jotta kennih pereheštä šopis šiämeh ta joka netäli rappuais, voitelis pienie halkiemie. Še vuati kiukuanšuun levennyštä ta šen takie kiukuan lämpö väheni. (Putistin 2006:287) Kiukuan koko riippu vieläi pirtin kovošta. Kiukua vois olla 2 metrie korkie, 2,5 metrie levie ta 3 metrie pitkä. Mistä ennein kuvottih kiukaita XIX vuosišualla ta XX vuosišuan alkupuoliskolla kiukuat kuvottih luonnonkiveštä, tai muakiveštä (muakivet muašša issutah). Ulko-oših ta pohjah, niin šanottuih kylmih kohtih, pantih vain kovua mähkätaikka möhkäkivie (šuokivie), vain tulipešän kivekši valittih pehmietä rašvakivie, kumpani on lujempi tulta vaštah, eikä jähy, kuin kova kivi (puasikivi, šuuri kivi, kallivokivi). Pehmie kivi väriltäh on vualie tahi harmua, voit olla muštaki. Kiukuankivie kerättih mistä vain löyty: aholoilta, järvien kiviköistä, jokiloista, jokien rannoilta ta kallivoilta. Erähičči niitä kiukuankivijä oli kuletettava 10-15, tai 20-30 kilometrin piäštä kivipaikoista. Parempua kiven lajie voit vuolla, veštyä ta kavertua, ta toičči kiukuanšuukappaleh luajittihki ihan yheštä ainuošta kiveštä. Harvoin kiukaita kuvottih šavešta, kumpaseh lisättih kivie. Vain viime aikoina kiukaita kutuos’s’a jo käytetäh märkie tiilijä ta ašetettih puu- tahi kivijalalla. (Putistin 2006:281) Tiilit luajittih näin. Šavi, kumpaseh ševotettih čuuruo, pantih puumuotoloih. Näissä muotoloissa tiilit kuivattih pihalla šuunnillah netälinpäivät. Kutuos’s’a tiilien välie voijeltih šavella. Oštotiilie käytettih hyvin harvoin, vain kiukuanpohjana taikka trupua kutuos’s’a. Tiili oli kallis ta oli oššettava tehtahašta. Mitein kiukaita kuvottih Ševoš, millä kivet liitetäh toisihis, luajittih šavešta ta hiekašta. Kiukuata kutuos’s’a kivijä ašetettih yhteh ta niitä rikottihki tarpehen ta kovon mukah. Nämä kivet piti ašettua niin, jotta liittopaikat ei tultais kohakkah. Jotta kiukua rupieis hyvin vetämäh, röyri pitäy olla šilie ta yhtä levie joka kohašša, mutkissa še voit olla vällempiki. (Paulaharju) Kiukaita tavallisešti kuvottih ammattimiehet. Yksi talon miehistä oli kutojalla apulaisena šavie piekšämäššä ta muissa apuhommissa. Ivan Vašiljevičin kiukua (Puasinkoi, Tverin Karjala) oli kuvottu 1950-luvulla. Hiän iče luati puutyöt, ka iče kiukua kuvottih talkoilla. Ivan huomautti šiitä, jotta kovin aikaseh kevyällä kiukaita ei pie kutuo, šentäh kun šavi on šilloin vielä muikie (hapan). Šavi on šopiva vesiajan jälkeh. Kiukuata kutuos’s’a ei pitäis panna hyvin äijyä šavie. Šiitä kiukuašta, kumpasešša on äijän šavie, kačkuo tulou. Šilloin oli tapana kutuo kiukaita talkoilla ennein heinäajan alkamista. Ruattih reipahašti näin, jotta ihan kolmešša tunnissa šuattau pirtin kiukua kohota valmehekši. Šananlašku “ruatah kuin talkoloissa” kuvuau poikkoita ruatuo. Talkomiehet palkittih hyvin: ei rahalla, vain hyvällä ruuvvalla ta viinalla – šavunläksijäiset tahi dimovoi (dimovoi, viinalla gostittua pid’au, ni dimovoiksi i sanotaa). Pirtin, kylyn tahi riihen tulišijalla ta niijen rakennukših kuuluvilla ošilla on monta erimerkityš- ta eri-ikäsie kulttuurivälie kuvaštavua šanaštuo: kiuaš (=kivikasa/kivikota) on šuomelais-karjalais-vepšäläini, liesi – itämerenšuomelaisissa kielissä yhtehini; karjalaisella ta vepšäläisellä alovehella kiukuan merkitykšeššä šana päčči on itäistä alkuperyä. Ruoččilaisšakšalaista peryä ollah ahjo (vir. ahis), pankko (keittoliesi), uuni, arina ta holmi ili hormi. Nuorie ruoččilaisie lainoja ollah muuri, piisi, pelti (šavupelti), kakluuni ta rööri (röyri). Huohlakivi on kiukuan šuun yläpuolella olija kiviavie. Halot Šavun ta valon mukah ikkunoissa kyläläiset tiijetäh, min talon isännät ollah jo jaloillah. Enšimmäisenä tavallisešti noušou emäntä. Hiän panou hellah tulet. Tulta virittyässä akat aina šanottih: “Hospoti, plahoslovi”. Joka talošša on oma hellan- ta kiukuan lämmityštapa. Karjalaini piti huolen veještä ta halošta jo etukäteh päivänvalon aikana. Keittohalot pantih piisiloutah, a kiukuahalot, kumpaset oltih pitemmät ta pakšummat, pantih hinkalon alla lattiella. Huolovat emännät jo illašta pantih halot ta viritykšet kiukuah tahi hellah niin, jotta huomenekšella ei ollun muuta kun tikku piirtyä. Halkuo ei šuanun panna vaštahhakua tyvipuolta ielläpäin kiukuah, še temppu šuatto viijä onnen talošta. Halot on aina pantava kiukuah leikattu terävä piä iellä. Još tuaš halonpanijana oli naini, hänen piti muistua ne halot ašettua tyvittyän pirtillä päin, muitein lapšet šynnytäh vaštahhakua. (Inha, “Kalevalan laulumailta”, š. 52) Äijähpäiväh liittyy monie tapoja ta taikoja, esimerkiksi, šemmoniki, jotta Äijänäpäivänä ei kiukuah šuanun panna kokonaisie pyöreitä halkoja, kun šilloin lehmät ruvetah šuamah härkävasikkoja (Selli. “Vienan kansa muistelee”, š. 588). Kun halko on šemmoni esineh, mi joutuu pirttih mečäštä, vierahašta paikašta, ta liittyy kiukuah, tuleh ta pirttih, šillä tiijettih olovan monenmoisie ominaisukšie. Šitä käytettih špouvatešša. Esimerkiksi, kun tytöt arvauteltih tulovua šulhaista, niin tuotih halko vierahašta pinošta ta šen mukah kačottih, mimmosen šulhasen ken šuau. Okšatoin halko lupuau rauhallista ta hyväntahtoista šulhaista, okšikaš – ruvenrikkomua, pahanvirkaista, riitasua ta toraččuo, šilie – köyhyä, epäšilie – pohattua. Jotta kotihaltie ei haittuais lapšella yöllä muata, kätkyön alla pantih halko ta kirveš (annettih työtä yökši haittuajalla). Hinkalon vieri piti tyhjentyä ta puhaštua yökši, jotta kojin šuojelija anheli vois šiinä istuo ta lämmitteliytyö. Kurikka, min vesi oli ajan rannalla, on pantava kiukuan alla, kun šitä kuvottih, jotta ei šyöpäläistä tulis taloh. Kun uuteh pirttih tultih novikkoih, niin tervehittih: “Onni uuteh tupah, hyvä vuosi vierahiksi, tuulen kuivata ta vejen vanhantua; ruisleipä šyötäväkši, koivuni halko poltettavakši”. Kiukua šiän einuštajana Lämpiejän kiukuan tahi hellan iäneštä voit arvella šiätä. Kun pakkaispäivinä pračkau halot paluas’s’a, täštä vanha rahvaš šano näin: “Halot pračkau pakkasiksi.” Šavunki mukah tiijettih šiäštä. Šuorah nousija šavu oli pakkasen merkki, muah leviejä šavu tiesi šuvie. Šavun mukah näkyy, mistä päin tuulou. Kiukuan očašša novet palau pakkasiksi. Kiukua liäkiččijänä Pakanallisen ušon aikana šekä Venäjällä, jotta Karjalašša rahvaš uško tulen voimah ta šentäh piti kiukuata parentajana ta liäkiččijänä. Entini rahvaš šano: “Kiukua lämmittäy, kiukua šyöttäy ta kiukua liäkiččöy.” Esituatot oltih ihan varmat šiitä, jotta kiukuašša palajalla tulella oli puhaššušvoima, taikavoima, kumpani piäštäy tautiloista, mit on tartuttu pahašta šilmäštä (šilmyännäštä). Juštih šentäh monie liäkintäkeinoja käytettihki kiukuanšuun ieššä. Kaikkein tunnetuin oli liäkičentä kiukualla, kiukuan šelällä. Mitä tautija nouštih parentamah kiukualla? Enšimmäini tauti oli viluššunta ta šiitä jo kaikenmoiset šelkä-, šivu- ta niveltauvit. Pahavointisella šanottih: “Mänehän makuamah tuonne kuumalla puatiella. Kivut kiukuanperih, pavot paččahien nenih, kivijä kivistämäh, puateita pakottamah!” Šanottih, jotta kun leikannet šormen taikka kiän, niin pitäy še kiärie ripakolla, jotta ripakko vereytyis, ta šiitä panna še ripakko kuivah orrella kiukuan lähellä. Kun vain ripakko kuivau, veri piettyy ta huava parenou. Oli šemmoniki uškomuš, jotta kun lapšetoin pariskunta muannou lämpiejän kiukuan šelällä, niin še lupuau lapšen tuluo. Seisjärven karjalaiset tiijettih, jotta vaččautumiseh auttau šeki keino, kun peitočči mieheštä šänkyh makuuvuatteijen alla panna patarauta ta hiilikoukku. Kiukua liäkiččijänä Liäkintävoima on tulella ta kaikella, mi kuuluu kiukuah (kivet, tuhka, šavi, hiilet). Liäkintävoima on vielä ihan tavallisella ruuvvallaki valmissetulla paissinkiukuašša. Lapšien elttua (koiran vanhutta) parennettih šiirtämällä tautie lapšešta koirah. Šitä vaššen lašta peštih yheššä koiran kera tahikka voijettih lapši tahtahalla ta pantih lämpimäh kiukuah. Šiitä ne kuivat tahaškappalehet šyötettih koiralla. Ajateltih, jotta šen šyötyö koira ottau tauvin ičelläh. Karjalaisilla oli kielletty vejen juonti kauhašta. Kun lienöy huomattu šemmoista, niin še kauha peštih, kuumennettih kiukuašša ta molittih Jumalua, ainaki Tihvinän vanhauškoset. Kun lapši lienöy lujašti kylmän, niin hänet voijettih tahtahalla ta pantih lämpimäh kiukuah. Šielä kiukuašša tahaš kuivi ta veti lapšešta kaiken kylmän. Tahi još lapši šynty šetinän kera (šetinä tahi šuvaš – harjakšet pikkulapšen šeläššä), hänet šamoin voijettih tahtahalla ta pantih lämpimäh kiukuah, ta šiitä tämä šetinä läksi pois tahtahan kera. Rintatulehukšen parentamisen neuvo Okahvie Mäkelä: – Šanottih, jotta rintah mäni karva ta še šielä rupesi porottamah. Šiitä piti männä, šavupeltit avata ta hinkalon eteh männä, ta šiitä harjata, kiskuo kuolienharjalla (šillä harjalla, millä kuolluon tukka šuvittih) ta lukie kaikkien karvat: lehmien karvat, heposen karvat, koiran karvat, kiššan karvat, imehnisen karvat, hirven karvat, hiiren karvat... (“Vienan kanša muistelee”, š. 149) Tulilennintä parennettih näin. Tuleh kun puhut, niin šiitä tulou huuleh näppy. Še onki tulilennin. Näin šitä ennein parennettih vanhat akkaset. Otettih kiukuašta kuuma hiili, puhuttih šiih ta šaneltih: “Ota tuli lentimeš, tulipoika aurinkoini, ota omaš, peri pahaš!” (“Vienan kyliä kiertämässä”, š. 48) Šiäntöjen rikkomisešta kiukua niin kuin tuli voit tuuvva tautie. Još terveh ihmini ušein venyy kiukualla, šitä moitittih. Vepšäläisillä še voit olla tauvin šyynä, tätä tautie šanottih vesnuhekši (vesnuh), šiih liittyy kevyän pahoinvointi. Karjalaisilla še on keväččy – päčil muates keväččy voit tartuo. Tavallisešti kiukualla annettih positiivisie ominaisukšie ta piirtehie. Šentäh unešša näyttäytyjä kiukua oli hyväkši. (I. Vinokurova, “Ogon’ v mifologii vepsov”, š. 161-163) Kylvettihkö karjalaiset kiukuašša? Pirtin šyväin oli šuuri kiukua. Tavallisešti še oli lämpimänä koko päivän. Šiinä paissettih huomenekšella leivotut leivät, kiukuah pantuna šavipatasissa kypšennettih keitot. Talviaikah kiukua taričči lämpimän ettoneh- tahi makuupaikan kosinolla. Šuvivepšäläisillä, kumpasilla tavallini kyly oli harvinaista, oli tapana talvisin kylpieki šuurešša pirtin kiukuašša. Kiukuanpohjalla levitettih olkie, kylpijä tunkeutu kiukuah, pani saslanan paikoillah ta ripšutteli veteh kaššetulla vaššalla ičelläh löylyö kiukuan šeinistä ta šiitä pešeyty lattiella ašetetušša šuurešša puualtahašša. Šama kylventätapa oli tuttava Vienan karjalaisillaki, Tverin karjalaisilla, inkeriläisillä ta venäläisillä. Mari Remšun šanojen mukah, kylvettih kiukuašša ennein Vuokkiniemeššäki. Pertti Virtaranta kyšelöy Mari Remšulta kiukuašta: – Kuin šuuret kiukuat oli teilä? – Ka oli šielä šuurta ta pientä, vain yheššä talošša oli niin šuuri kiukua, jotta šielä kylvettih talvipakkasilla, kun ei kehattu kylyö lämmittyä, niin šiitä kiukuah mäntih ta šielä issuttih ta kylvettih. Vettä luotih šinne kiukuan šiämeh, niin šielä tuli niin kuuma, jotta aivan vaššalla kylvettih. – Missä talošša še oli? – Tuavittaini oli šen talon nimi. – Tollojovella? – Vuokkiniemeššä. Še oli miun miehen koti. Vuokkiniemeššä oli aivan pokossalla, Tuavittaini oli šen talon nimi. – Oliko še ollun vanhalla ajalla šemmoni tapa, jotta kiukuašša kylvettih? – No, ne kun ei lämmitetty kylyö, niin šiitä šinne mäntih kylpömäh ta še helpommalla tuli, ei tarvinnun lämmittyä eikä mitä – še oli šillä lämmitykšellä, kun huomenekšella paissettih leipie, niin šiitä ei tarvinnun uuvveštah lämmittyä – šillä šamalla šai kylpie, še oli niin kuuma. Totta še oli ... laisat jottei kehattu kylyö lämmittyä ta paha ilma šattu, lumituisku tahikka pakkani. Šielähän oli hyvä! – Äijänkö ristikanšua šopi kerralla? – Yksi kerralla, ei šinne šopin kun yksi kerralla. Ne vuorottelen käypi, šiinä ne, lämmin riitti pitin päivyä, koko päivän, niin – yksi kerralla... – Lykättihkö löylyö? – Lykättih. Šinne kivilöih lykättih, kun oli kivistä še šiämyštä, niin šinne lykättih ta šielä oli niin kuuma ollun, jotta aivan šai kylpie ihan kyllitellen. – Miššä pešeyvyttih? – No ne oli šolahettu šinne lattiella oven šuuh ta šielä oli pešeyvytty šiitä, vain šielä kiukuašša – šielä oli ahašta pešeytyö. (Pertti Virtaranta 1958:516- 517) Kiukua taikapaikkana Pakanallisen ušon mukah, kiukua oli vieläi taikapaikka. Tämä tapa koški elukkojaki, ei vain ihmisie. Vaštašyntynyttä vasikkua tuotih pirttih ta piiruššettih novella oččah risti. Jotta oššettu lehmä mäneštyis, šillä šyötettih novettuo leipyä. Šemmosien konštien jälkeh ihmiset ta elukat šuatih tulen šuojua. Kun lašta tuotih enšikerta hänen muamoh vanhemmilla nähtäväkši, niin otettih tuhkua ta pantih šitä hiilokšeh, jotta šuojella lašta pahašta šilmäštä. Šamoin lapšen oččua voijallettih novella, kun häntä vietih kotitalošta uloš. Jotta oššettu lehmä ei ikävöiččis entistä kotieh, šieltä lehmän kera otettih uuteh kotih kiukuan saslana. KIUKUA TAIKAPAIKKANA Kiukualla, šamoin kuin tulella, oli šuoja- ta puhaššušominaisukšie. Karjalaisilla, niin kuin muillaki kanšoilla, oli käytöššä vanhanaikuni konšti, min avulla hyö arveltih piäšövän kalman pahašta vaikutukšešta. On mainittu, jotta ennein vanhah, pakanallisen ušon aikana pokoiniekkoja hauvattih pirttih kiukuan alla. Toisien tietojen mukah, näin hauvattih vain talon emäntä. Šentäh jo myöhemmin tuli tavakši koškie kiukuata, konša tultih pirttih hautajaisista taikka vain kalmismualta. Šillä tavoin talon eläjät muka kunnivoitettih vainajie. Ollouko Vienašša näin hauvattu, niken nyt ei voi tovistua, vaikka kiukuan košentatapa on šäilyn tiäläki. Kalmismualta tultuo vanhempi rahvaš enšin pešöy käteh, a šiitä painau kämmenet kiukuan kylkeh. Täh vanhat rahvaš šanou vielä, jotta šilloin ei konšana kylmetä kiät. Hautajaisissa, kalmismualta tul tuo pokoiniekan taloh, piti košettua kämmenillä kiukuah. Anna Česnokovan mukah (Pyhäjärvi, 1969), kiukuah košetettih kolmičči šekä kämmenillä, jotta kiän šelkämillä. Šelvitykšie täh on monenmoisie. Yhet šanotah, jotta šilloin kuolijalla on lämpimämpi tuošša ilmašša ta jotta näin piäštih kalman vaikutukšešta. Toisien mielien mukah, näin liityttih niin šanottuh elävien lämpimäh mua jilmah ta puhaštauvuttih kuolien. Anna Česnokovan tietojen mukah, käsie painettih kiukuata vaššen ta kačahettih vielä karšinah taikka kiukuan alla ta šanottih: “Niin kuin tämä pimie katou, niin ni šie kavo piäštäni ta šyväimeštäni”. Näin tahottih poikkoimpah unohtua kuolijua ta vähemmän ikävöijä häntä. Entini rahvaš uško šiihiki, jotta vain kiukualla nouštuo voit nähä, tultihko muissinstolah muisseltavat pokoiniekkojen šielut. (Juho Surhasko, “Semejnije obr’adi i verovanija karel”, š. 118) Kolmen talon kiukuahavuš ta käytih varaštamašša okša ta šiitä pantih kaikki ne š iih par vakivekš eh kalaonnen šuamisekši. Vierissänkešellä ei šuanun kiukuahavuo katata, kallis aika kun on. Kun ruvettih lehmie piäš tämäh, niin š iitä niitä koukkuja, havuja, patarautoja pantih liävän kynnykš en alla. KIUKUAH LIITTYJIE UŠKOMUKŠIE Šulhaiskanšua šuattuas’s’a poltettih tulitikkuo, taikka otettih kiukuašta kuumua tuhkua, pölyytettih šitä šulhaiskanšan jälkien piällä, jotta varottua mahollisie ilkevykšie. Kun lehmyä lähettih oštamah, otettih nuora ta pujoteltih še kolmičči kotih jiäjän emännän hieman läpi ta kierrettih paččahan ympäri. Otettih tuhkua hinkalošta, šiih ševotettih šuolua ta še ševotuš kierrettih kolmičči paččahan ympäri. Kun lapšelta maitohammaš läksi, še nakattih kiukuan peräh. Šamalla šanottih manauš: “Hiirellä šittua ta paškua, miula luuta ta lujua tilalla!” Maitohammaš kun läksi, še luotih kiukuan peräh, šiitä šanottih: “Hiirellä šittani – miula kultani” (Iro Remšu). Hammaš kun otettih šuušta, niin še ičelläh lapšella annettih käteh ta šanottih: “Mäne luo kiukuan peräh ta šano jotta: Hiirellä šittani, kiššalla kultani, miula rautani!” (Mari Kyyröni, “Vienan kansa muistelee”, š.128) Ta olihan niillä šeki konšti, jotta kiukuan perältä ečittih unta lapšella. Hiilikoukku kun oli, millä kiukuašta hiilie vejetäh, rautakoukku, niin še šieltä šiitä eččiy, harou šieltä kiukuan perältä. “Mitä šie šieltä ečit?” toini šiitä kyšyy. “Unta ečin lapšella!” Niin, šemmosie niitä oli temppuja. Šieltäkö lienöy löyvetty, vain mistä. (Domna Huo vini, “Vienan kansa muistelee”, š.152). Joka päivä leivottih ili sriäpittih, ta još ihmehekši ei minänih päivänä kiukuata lämmitetty, niin šanottih jotta “nyt jäi kiukua lešekši!” Lammašta kun ruvettih enši kertua keriččömäh, šiitä otettih stolalta kolme leipäpalaista, ta ne hierottih kiukuan šuušša nokeh, šiitä šyötettih karičalla. Vierissänkešellä kun pyyhittih kiukua, niin vieristänä piäššettih šiitä varrešta še kiukuahavu ta vietih lammaškaršinah. Šiitä lampahat šikeyty, kun ne havut vietih šinne kylmän muajilman košetukšešta. Šananlaškuki šanou: “Miehen tukat tuulilla, naisien tukat tuleh. Još vain lintu šuanou pešähäš niitä naisien tukkie, niin naini tulou ilmanikusekši voimattomakši.” (Iro Remšu) Paukku, loitoš lentäjä lämpiejäštä kiukuašta, lupuau taloh vierašta. Kun talošša lienöy ollun läsijä kuolomaisillah ta vuotettih šen henken lähtyö, niin helpotukšekši avattih kiukuan peltit, ikkuna ta harvemmin ovi. (Juho Surhasko, “Semejnije obr’adi i verovanija karel”, š. 61) Kun nuori moršien tuli šulhasen taloh, hiän enšitöinä loi kiukualla taikka kiukuan tuakši etukäteh varuššetun rahan (kopeikan). Enšin še oli niin kuin lahja tämän talon tulen haltiella, myöhemmin šitä rahua piettih makšuna tilašta talošša. Oli tapana issuttua nuorta parie kiukualla, ašettua vakka vaštašyntynyön lapšen kera kiukuanšuun eteh. Moršiemella omašta koista lähtiessä annettih matkah kotikiukuan tuhkua, kumpani piti puissaltua šulhasen koissa hiilokšeh. Täššä tapahukšešša še koista otettu tuhka oli naisella vierahašša talošša niin kuin kotitulen haltien šuojana ta turvana. Näin talon uuvvet eläjät – lapšet ta min’n’at, piäštih talon haltien šuojah. Še oli erikoisen tärkietä lapšella, kun šamašša šyntyö hänellä ei ole vielä omua šuojuajua anhelie. Vanha rahvaš varasi ta varotti šilmäyštä. Uuteh talohki yritettih muuttuo yöllä taikka aikaseh huomenekšella. Isäntä toi tulleššah oprasan, kennih leivän ta šuolan, a emäntä toi kukon. Kukkuo piettih täššä tapahukšešša einuštajana. Emäntä šeisattu šelin pirttih ta loi kukon orrešta piäličči. Kun pöläštynyt kukko lienöy ruvennun kiekumah, mitein ušein käviki, še lupasi eläjillä hyvyä elämyä. Iänettäh olija kukko oli pahana merkkinä. Tärkie oli šeki, minne še kukko enšin istuutu. Još kiukualla, niin lupasi hyvyä toimehtuluo, ikkunalla – kaikki hyvyöt viey tuuli. (V’ačeslav Orfi nski, “Traditsionni karel’ski dom”, š. 320) Jotta taloh ei tulis lutikkua ta russakkua, pulloh šotettih tapetun kiärmehen nahka ta hauvattih kiukuan alla. (Roza Tarojeva, “Material’naja kul’tura karel”, š. 95) Oli vielä šemmoni taikakonšti. Kun lähettih pokoiniekkua viemäh kalmismualla, niin šen perehen jäšenet šivottih paikkojen kokkih pieni kivi, otettu kiukuašta ta niin mäntih kuolijua kaimuamah. Tultuo kotih kalmismualta enšin košetettih käsillä kiukuah, kuin šuojelijah, a šiitä avattih šolmut paikoista ta ne kivet luotih kiukuan alla. (Roza Tarojeva, “Material’naja kul’tura karel”, š. 103-104) KIUKUAN OŠAT TA NIIJEN NIMITYKŠET Hella – hellalla keitetäh ta kuumennetah ruokua. Jotta ruoka kiehuis poikompah otetah renkahie hellalta hiilipihtilöillä ta pannah rippumah renkaškoukkuh, kumpani on luajittu piätäkauten kiukuanšuun yhellä puolella. Hellan piällä paissetah vieläi šulččinua, šitä varoin hellan piällyštä hyväkši peššäh. Hiilikoukku – rautakoukku, millä kiukuaš ta hiilie vejetäh. Hiilikkö, hiiloš – kiukuanšuuh vejetyt hiilet ta tuhkat. Hiiliköllä paissettih rehennyšrieškua ta kakkarua. Täštä näin šanottih: “Hyvä on hiilošta hiilluttua, kun on ennein tuli pantu”. Hiilipihet – šuuret rauvašta tahi rautalankašta luajitut pihet, kumpasilla otettih hiilijä ta kekälehie kiukuašta ta hellašta. Toičči niillä otettih hellan renkahie. Hinkalovieri – tila kiukuan (hellan) lähellä. Šiinä voit olla kiukuahalot, morelničča, samovuara. Pelti – šillä pantih kiukuan trupa kiini, jotta lämmin tulis pirttih eikä mänis truvašta pihalla. Juška – vejettävän kiukuanpeltin ašemešta aikaisemmin käytetty pyörie puini taikka rautani kanši, millä šavutorvi typettih, nykyjäh vejettävä kiukuanpelti. Kakši meilä, kakši teilä, kakši kaikella kylällä (juška; arvautuš). Karšina – pirtin lattien alla olija tila. Tavallisešti šinne mäntih karšinan ovešta, kumpani oli kosinon šiämeššä. Karšinašša piettih potakkua, šientä. Talvella pakkaisaikoina, kun lienöy liävä ollun kylmä, šielä piettih lampahie ta kanoja. Toičči še oli rankaissušpaikka, minne pantih lapšie pahanruan nista. Oisko osra orren piäššä, kakra šaunan karšinašša, šiitä mie leikata lepottasin (šananlašku). Karšinaikkuna – kivijalkah jätetty pieni pihalla päin ikkunaini. Karšinakivi – karšinašša kiukuan alla olija käsikivi. Karšinareikä (kiššanreikä) – še on ovenšuun nurkašša lattieh luajittu reikä. Šen kautti lämmin ilma piäšöy karšinah ta šen kautti kulkou karšinah ta pihalla kišša. Kiukuanahjo – kiukuan šuun ieššä olija šyvennyš, mih hiilet vejettih. Kiukuahavu – havušta luajittu pyyheh, millä pyyhittih tuhkat ta pienet hiilipalat kiukuašta. Kiukuankorva – kiukuan kyleššä olija pieni levennyš pikkuesinehie varten. Kiukuanočča, kiukuanrinta – kiukuan šuun yläpuolella olija kiukuan oša. Kiukuanpačaš – kiukuan kulmašša olija pylväš, mistä orret lähetäh šeinyä kohti. Kiukuanpohja – kiukuan arina. Kiukuanšelkä – tašani kiukuanpiällyš. Kiukuanšuu – piäšypaikka kiukuan šiämeh. Kiukuantrupa – kiukuan šavutorvi. Kosino, kolpičča – kiukuah kiini luajittu melko šuuri kori (luatikko), kumpasešša on yksi taikka ušiempi ovi. Šen šiämeššä pietäh rukkie, lavohvakkoja. Šen šiämeššä oli tavalliseš ti karšinan ovi. Kosinošša moničči kisattih lapšet. Pienemmissä kosinon louvissa piettih villavuatteita, šentäh kun šielä oli kuiva ta lämmin. Kosinon piällä muattih yöllä tahi nouštih päivällä ettonehella. Kosinon kautti nouštih kiukualla. Kuupa ta vetoreikä ollah kiukuan etušeinällä. Kuupan alla on ollun ammusista ajoista omaluatusena laittehena vetoreikä, min avulla keittyässä, käristyässä ta paistuas’s’a šavu ta liika haju hävitäh. Kuupua krassittih valkiekši. Morelničča – kolmičorppani rauta-aštie, missä šammutettih hiilie. Pečurkka – šyvennyš kiukuan kyleššä. Pečurkašša kuivatah šukkie ta kintahie. Piisi – kiukuan nurkalla luajittu šyvennyš, kumpasešta oli šuora veto trupah. Halot piisih ašetettih pistyh. Konša piisi lämpisi, še anto pirtillä valuo ta lämmintä. Piisin šiämeššä ylähänä oli koukku, kumpaseh riputettih kattila taikka pannu kiehumah. Piisilouta – hellan viereh ta kosinon kylellä luajittu luatikko kannen kera. Šielä piettih keittohalkoja ta šen piällä issuttih. Piisilouvalta nouštih kosinolla. Saslana – pläkistä luajittu laiteh, kumpasella pantih umpeh kiukuanšuu lämmiteššä ta paistuas’s’a. Tuhkapešä – šyvennyš hellašša rakoarinan alla, minne tiputah tuhkat. KIUKUAŠANAŠTUO PAKINAŠŠA Hellahalot tuuvvah pihalta ta pannah piisiloutah. Kiskuo pärettä. Kuivata päreitä kiukuankorvalla. Kylpie kiukuašša. Käyvä halkomeččäh. Liikutella hiilie ta kekälehie koukulla. Lisätä halkuo kiukuah (hellah). Lämmittyä kiukuata (kiukuahalkoloilla). Muata ettonehta kosinolla. Muata kiukualla. Pane šukat kuupan piällä kuivah. Panna kiukua lämpiemäh. Panna kiukuanšuu kiini saslanalla. Panna pelti umpeh. Panna saslana kiukuan šuuh. Panna tulet (tuli) kiukuah, hellah. Piisilouvašša pietäh hella- (keitto-) -halkoja (hellua varten tarkotettuja halkoja). Pilkkuo, šahata, varuštua, tuuvva, panna kiukuah, panna pinoh halkoja. Puhaštua röyrie. Puhaštua trupua. Pyyhkie kiukuata (kiukuanpohjua) havulla / havuta Šanuo starinua piisin valošša. Šolahtua kosinon (karšinankešen) kautti karšinah. Töppöset ollah kuivašša kuupalla. Uuteh taloh ei pantu hellan piällä kuupua. Varuštua pärehalkuo. Vetyä hiilie kiukuašta koukulla. Virittyä tuli kiukuah. Viritykšenä käytettih pärettä, čilppuo, tuohta ta paperie. RAHVAHAN VIISAHUTTA Ei ole šavun noštajua – šano rahvaš tyhjäkši jiänyöštä talošta taikka kyläštä. Ei tuhkan pölyö ole kukkarošša – šanotah tyhjäštä kukkarošta. Hiilekši kylmyä – lujašti kylmyä. Hiilet (tulihiilet) peršien alla ollah – šanotah epärauhallisešta ihmiseštä. Hyvä viesti kiukualla istuu, paha kylie myöte hyppyäy. Kiukua liäštäy – šanotah, konša tulen liekit tullah kiukuanšuušta uloš. Kiukuan korvalla L’ovua kostittau – šanotah laisašta lurjukšešta. Kiukuan peräššä tuhkie šieklou – ei kehtua mitänä ruatua. Kiukuata paimentau – ei kehtua mitänä ruatua, vain venyy kiukualla. Kiukuata painau – näin šanottih laisašta ta vähätöiseštä ihmiseštä. Kylmyä kekälehekši – kokonah kylmyä. Kylmäh hiileh ei kannata puhaltua. Laisettih, jotta kiukualta ei šolaheta ovie šalpuamah. Mäni, kuin tina tuhkah – kato ijäkšeh. Niin muš ta mušikka, kuin kiukuanočča. Onnakko kiukua on kuatun? – näin kyšyttih harvinaiselta vierahalta ihmetellen šen tuluo taloh. Puhuo yhteh hiileh – elyä šovušša, olla yhtä mieltä. Pölkkypiä – hölmö. Tuhkavärčillä piekšetty (pölyytetty) – näin šanottih hupakošta ihmiseštä. Tuuli tuhkie puhuu – näin šanottih mistänih ammusešta, vanhašta ta unohetušta asiešta. Vanhoilla missä kiukua, šielä i hyvä.
• изменил(а) заголовок источника
  с Oma mua. № 26; 27; 28; 29
  на Oma mua. № 26; 27; 28; 29; 30; 31
• изменил(а) страницы источника
  с 10; 10; 10; 10
  на 10; 10; 10; 10; 10; 10

25 сентября 2019 в 11:49 Нина Шибанова

• создал(а) текст: Lämmittäy, šyöttäy ta liäkiččöy, Miksi vielä še talošša tarviččou? Kiukua on aina ollun tärkienä talon ošana. Eri aikoina kiukua ta šen ulkomuoto on ollun erimoisena, vain kaikičči kiukua on pitän pirtin lämpimänä, perehen kylläsenä, on antan šuojan kuin vanhukšilla, šamoin ni lapšilla. Pitkinä ta ikävinä talvi-iltoina vanha ämmö kiukualla starinoičči lapšilla starinua. Vaikie on ajatellaki, mitein kylmäššä Karjalašša vois kiukuatta pärjätä. Kiukua, niin kuin leipomispaikka, oli kylläsyön ta varakkahuon merkkinä. Kiukuan kutomini tarkotti pirttih lämmön tuluo. Kun pereh enšimmäisen kerran tuli uuteh pirttih, hyö tuotih šiämeh koivuni pölkky ta šiitä poltettih še kiukuašša. Koivuni pölkky ta šen polttamini oli rikkahuon, kylläsyön ta lämmön toivotukšena uuvvešša paikašša. Kiukuata piettih tulen kotina, šillä annettih tulen piirtehie ta ominaisukšie. Šamoin niin kuin tulella, kiukualla oli ta i nykyjähki on antropomorfisie (ihmishahmosie) piirtehie, šemmosie kuin kiukuanšuu, kiukuanočča, kiukuankorva, kiukuanšelkä, kiukuanrinta, kiukuanjalka. Karjalaisien arvautukšien mukah kiukua on ušein naisperyä. Esimerkiksi: “Akka čupušša istuu, kiät čiihallah, šuu kahallah.” Mistä Karjalašša venäläini kiukua? Tutkija Nikolai Haruzin kirjutti, jotta kiukuat kehityttih kahella šuunnalla šen mukah, mitein valmissettih ruokua: avotulella vain höyryllä. Enšimmäini tapa, valmistua ruokua avotulella, šynnytti kiukuan, kumpasešša oli piisi ta hella. Še oli tavallista (luonnollista) paimentolais- ta mečäštäjäkanšalla. Ka jo toini tapa, valmistua ruokua höyryllä, šynnytti kivikiukuan tahi venäläisen paissinkiukuan. Ta tämä kiukua oli paikalla eläjällä tahi muata kyntäjällä kanšalla. Voit olla, venäläini kiukua Vienašša kertou meilä šuurešta venäläiseštä vaikutukšešta karjalaiseh kulttuurih. Mi koškou piisie, David Zolotar’ovin mukah, šitä voit pityä šuomelaisen vaikutukšen tovissukšena paikallisen rahvahan kulttuurih. Roza Tarojeva on šitä mieltä, jotta piisi voit kehittyö šekä Karjalašša, jotta Šuomešša toisista riippumatta. (Putistin 2006: 281-282) Vieraš pirttih – čäijy tulella Hellua lämmitettih joka kerta kun keitettih. Čäijy pantih tulella kun taloh tuli vieraš, ta kun ennein ei ollun mitänä šähkölaittehie, niin joka kerta vierahan tultuo pantih hellah tuli. Joka kyläššä oli šemmosie ihmisie, tavallisešti naisie, kumpaset tykättih juošša kylyä ta tavan mukah heitä juotettih čäijyllä joka talošša. Šemmosie šanottih kyläššä “šavujen kirjuttajiksi” ta vielä “kyläkäläčyiksi” (kyläkäläččy – ahkera kylänjuoksija). Kiukuata lämmitettih talon lämmitykšekši ta konša sriäpittih. Hella lämpisi, ruoka kiehu, liijat höyryt ta hajut mäntih vetoreikäh kuupan alla. Röyrit – kiukuan keuhkot Röyrijä voit šanuo kiukuan keuhkoloiksi. Kun on röyrit puhtahat, niin kiukua hyvin vetäy ta šilloin šavuki tietäy tien pihalla. Vain kun šavu alkau tuprahella pirttih, niin šilloin pitäy eččie vikua röyrilöistä. Niitä puhaššettih tai nytki puhaššetah tarpehen mukah. Kun kiukua alko vetyä pahoin, še oli šen merkki, jotta tuli röyrien puhaššannan aika. Röyrijä puhaštuas’s’a käytettih eri konštija: alahuata tuhkat vejettih koukulla, röyrilöissä poltettih öljyh kaššettuo ripakkuo, kumpani lujašti palo ta poltti novet röyrilöistä. Rahvaš on primiettin, jotta još kiukuašša rikeneh, polttua ruakoja potakan kettuja niin röyrit pisytäh puhtahina. Vielä katolta trupah lašettih palaja tervaripakko tahikka olkitukku. Ennein ta i nytki vanha rahvaš karjalaisissa kylissä uškou šiih, jotta ihmisellä on henki. Kun talošša lienöy ollun kuolomaisillah olija ihmini, ni avattih röyrit, jotta henki paremmin, helpommin piäsis lähtömäh. Piisi Vienašša, šamoin kuin saamelaisilla, kiukuašša oli piisi, myöhemmin kiukuašta tuli paissinkiukua (venäläini kiukua piisin kera). Kiukuat piisin kera oltih ei vain saamelaisilla ta karjalaisilla, vain oltih tuttavat vieläi Tomskin alovehella ta Jakutijašša. Venäläiset kiukuat, Roza Tarojevan šanojen mukah, on melko uuši ilmijö Vienan Karjalašša. Ennein karjalaiset lämmitettih pirttie avotulen avulla ta šen tovissukšena on Vienašša olijat kiukuat piisin kera. Piisi on kiukuan nurkkah luajittu šyvennyš, kumpani šuuntautuu taikka kaččou pirtillä päin. Muinoin tällä Karjalan alovehella ei ollun öljylamppuja ta piisie käytettih pirtin valottajana. Mitä tarkottau piisi karjalaisilla? Še oli vienalaisen kiukuan erikoisena piirtehenä. Taikka tarkottau šitä, jotta še on vienalaisien ta niijen nuapurien šuomelaisien yhtenäini kulttuurimerkki, šentäh kun piisi oli šamoin tunnettu Šuomeššaki. Piisie, kumpasešša oli avotuli, piettih šuojukšena, šentäh piisin tuhkie annettih matkah läksijillä. Muuttuos’s’a uuteh taloh vanhan talon piisistä tuotih tulleššah puašša šinne kuumie hiilijä taikka tuhkie. Kosino Kosino oli šamoin tavallini ilmijö Vienašša. Še on kiukuan kylellä luajittu škuappi, kumpasen šiämeššä on ušein ovi karšinah. Šitä iččieh kosinon šiämyštyä šanottih karšinankešekši. XX vuosišuan puolivälillä še oli tunnettu Vienan länšialovehella, kuin muilla alovehilla še oli harvinaista. Šuomešša kosinuo ei ole. Venäjän pohjoisalovehilla oli ta i nyt on kolpičča. Še on luatikkomoini laiteh, kumpasen kautti piäššäh karšinah. David Zolotar’ovin mukah on mukava, jotta Vienan länšioša oli kehittynyttä alovehta, vain oli šäilyttän tämän vanhan kulttuurielementin, kun Venäjän šuuremman vaikutukšen tovissukšen. Oman kulttuurin elementti toimi etnosimvolina vierašta kulttuurie vaštah. Još simvoli oli ainehellista kulttuurie, niin kuin kosino Vienašša, še šäily hyvin. (Putistin 2006:285) Karjalan kielen šanakirjan mukah, kosino (kosina, kozn’o, kozen’o) on luatikkomoini laiteh, kumpani on luajittu kiukuan kylellä ta kumpasen kautti voit piäššä karšinah. Še on käytöššä Pistojärveššä, Uhtuošša, Vuokkiniemeššä, Repol’ašša, Kontokissa, Jyškyjärveššä, Tunkuošša, Rukajärveššä (KKŠ). Ka Šuomen kielen etimologisešša šanakirjašša on šanottu, jotta kosino-šana on lainattu venäjän kieleštä, kaz’onkašanašta, kumpani tarkottau šamua kuin golbets-šana (SKES). Niin, kosino on šäilyn piäasiešša Vienašša, erottau vienalaista kiukuata šuomelaisešta ta yhistäy venäläiseh. Toisin šanoin, piisie ta kosinuo yheššä vienalaisešša kiukuašša voit pityä etnosimvolina. Ajan mukah kiukuat muututtih. Nyt šen muoto riippuu talon isännäštä: mimmoista tahtou, šemmoni i kuvotah. Tulipešänki koko riippuu perehen šuuruošta. Esimerkiksi, Puanajärveššä on pantu merkillä, jotta še on 120-140 šenttie pitkä ta 80-115 šenttie levie. Še on oikein lähellä Novgorodin liänin tulipešän kokuo (132 x 105,6 šenttie). Šemmosella kiukuanpohjalla šopi noin yhekšän leipyä (niijen yhtehini paino oli kakši puutua) ta lisäkši keittopataset, mi riitti šuurella kyläläisellä kymmenenhenkisellä perehellä. E. Š. Požarskin šanojen mukah, tulipešä luajittih šuurekši, jotta kennih pereheštä šopis šiämeh ta joka netäli rappuais, voitelis pienie halkiemie. Še vuati kiukuanšuun levennyštä ta šen takie kiukuan lämpö väheni. (Putistin 2006:287) Kiukuan koko riippu vieläi pirtin kovošta. Kiukua vois olla 2 metrie korkie, 2,5 metrie levie ta 3 metrie pitkä. Mistä ennein kuvottih kiukaita XIX vuosišualla ta XX vuosišuan alkupuoliskolla kiukuat kuvottih luonnonkiveštä, tai muakiveštä (muakivet muašša issutah). Ulko-oših ta pohjah, niin šanottuih kylmih kohtih, pantih vain kovua mähkätaikka möhkäkivie (šuokivie), vain tulipešän kivekši valittih pehmietä rašvakivie, kumpani on lujempi tulta vaštah, eikä jähy, kuin kova kivi (puasikivi, šuuri kivi, kallivokivi). Pehmie kivi väriltäh on vualie tahi harmua, voit olla muštaki. Kiukuankivie kerättih mistä vain löyty: aholoilta, järvien kiviköistä, jokiloista, jokien rannoilta ta kallivoilta. Erähičči niitä kiukuankivijä oli kuletettava 10-15, tai 20-30 kilometrin piäštä kivipaikoista. Parempua kiven lajie voit vuolla, veštyä ta kavertua, ta toičči kiukuanšuukappaleh luajittihki ihan yheštä ainuošta kiveštä. Harvoin kiukaita kuvottih šavešta, kumpaseh lisättih kivie. Vain viime aikoina kiukaita kutuos’s’a jo käytetäh märkie tiilijä ta ašetettih puu- tahi kivijalalla. (Putistin 2006:281) Tiilit luajittih näin. Šavi, kumpaseh ševotettih čuuruo, pantih puumuotoloih. Näissä muotoloissa tiilit kuivattih pihalla šuunnillah netälinpäivät. Kutuos’s’a tiilien välie voijeltih šavella. Oštotiilie käytettih hyvin harvoin, vain kiukuanpohjana taikka trupua kutuos’s’a. Tiili oli kallis ta oli oššettava tehtahašta. Mitein kiukaita kuvottih Ševoš, millä kivet liitetäh toisihis, luajittih šavešta ta hiekašta. Kiukuata kutuos’s’a kivijä ašetettih yhteh ta niitä rikottihki tarpehen ta kovon mukah. Nämä kivet piti ašettua niin, jotta liittopaikat ei tultais kohakkah. Jotta kiukua rupieis hyvin vetämäh, röyri pitäy olla šilie ta yhtä levie joka kohašša, mutkissa še voit olla vällempiki. (Paulaharju) Kiukaita tavallisešti kuvottih ammattimiehet. Yksi talon miehistä oli kutojalla apulaisena šavie piekšämäššä ta muissa apuhommissa. Ivan Vašiljevičin kiukua (Puasinkoi, Tverin Karjala) oli kuvottu 1950-luvulla. Hiän iče luati puutyöt, ka iče kiukua kuvottih talkoilla. Ivan huomautti šiitä, jotta kovin aikaseh kevyällä kiukaita ei pie kutuo, šentäh kun šavi on šilloin vielä muikie (hapan). Šavi on šopiva vesiajan jälkeh. Kiukuata kutuos’s’a ei pitäis panna hyvin äijyä šavie. Šiitä kiukuašta, kumpasešša on äijän šavie, kačkuo tulou. Šilloin oli tapana kutuo kiukaita talkoilla ennein heinäajan alkamista. Ruattih reipahašti näin, jotta ihan kolmešša tunnissa šuattau pirtin kiukua kohota valmehekši. Šananlašku “ruatah kuin talkoloissa” kuvuau poikkoita ruatuo. Talkomiehet palkittih hyvin: ei rahalla, vain hyvällä ruuvvalla ta viinalla – šavunläksijäiset tahi dimovoi (dimovoi, viinalla gostittua pid’au, ni dimovoiksi i sanotaa). Pirtin, kylyn tahi riihen tulišijalla ta niijen rakennukših kuuluvilla ošilla on monta erimerkityš- ta eri-ikäsie kulttuurivälie kuvaštavua šanaštuo: kiuaš (=kivikasa/kivikota) on šuomelais-karjalais-vepšäläini, liesi – itämerenšuomelaisissa kielissä yhtehini; karjalaisella ta vepšäläisellä alovehella kiukuan merkitykšeššä šana päčči on itäistä alkuperyä. Ruoččilaisšakšalaista peryä ollah ahjo (vir. ahis), pankko (keittoliesi), uuni, arina ta holmi ili hormi. Nuorie ruoččilaisie lainoja ollah muuri, piisi, pelti (šavupelti), kakluuni ta rööri (röyri). Huohlakivi on kiukuan šuun yläpuolella olija kiviavie. Halot Šavun ta valon mukah ikkunoissa kyläläiset tiijetäh, min talon isännät ollah jo jaloillah. Enšimmäisenä tavallisešti noušou emäntä. Hiän panou hellah tulet. Tulta virittyässä akat aina šanottih: “Hospoti, plahoslovi”. Joka talošša on oma hellan- ta kiukuan lämmityštapa. Karjalaini piti huolen veještä ta halošta jo etukäteh päivänvalon aikana. Keittohalot pantih piisiloutah, a kiukuahalot, kumpaset oltih pitemmät ta pakšummat, pantih hinkalon alla lattiella. Huolovat emännät jo illašta pantih halot ta viritykšet kiukuah tahi hellah niin, jotta huomenekšella ei ollun muuta kun tikku piirtyä. Halkuo ei šuanun panna vaštahhakua tyvipuolta ielläpäin kiukuah, še temppu šuatto viijä onnen talošta. Halot on aina pantava kiukuah leikattu terävä piä iellä. Još tuaš halonpanijana oli naini, hänen piti muistua ne halot ašettua tyvittyän pirtillä päin, muitein lapšet šynnytäh vaštahhakua. (Inha, “Kalevalan laulumailta”, š. 52) Äijähpäiväh liittyy monie tapoja ta taikoja, esimerkiksi, šemmoniki, jotta Äijänäpäivänä ei kiukuah šuanun panna kokonaisie pyöreitä halkoja, kun šilloin lehmät ruvetah šuamah härkävasikkoja (Selli. “Vienan kansa muistelee”, š. 588). Kun halko on šemmoni esineh, mi joutuu pirttih mečäštä, vierahašta paikašta, ta liittyy kiukuah, tuleh ta pirttih, šillä tiijettih olovan monenmoisie ominaisukšie. Šitä käytettih špouvatešša. Esimerkiksi, kun tytöt arvauteltih tulovua šulhaista, niin tuotih halko vierahašta pinošta ta šen mukah kačottih, mimmosen šulhasen ken šuau. Okšatoin halko lupuau rauhallista ta hyväntahtoista šulhaista, okšikaš – ruvenrikkomua, pahanvirkaista, riitasua ta toraččuo, šilie – köyhyä, epäšilie – pohattua. Jotta kotihaltie ei haittuais lapšella yöllä muata, kätkyön alla pantih halko ta kirveš (annettih työtä yökši haittuajalla). Hinkalon vieri piti tyhjentyä ta puhaštua yökši, jotta kojin šuojelija anheli vois šiinä istuo ta lämmitteliytyö. Kurikka, min vesi oli ajan rannalla, on pantava kiukuan alla, kun šitä kuvottih, jotta ei šyöpäläistä tulis taloh. Kun uuteh pirttih tultih novikkoih, niin tervehittih: “Onni uuteh tupah, hyvä vuosi vierahiksi, tuulen kuivata ta vejen vanhantua; ruisleipä šyötäväkši, koivuni halko poltettavakši”. Kiukua šiän einuštajana Lämpiejän kiukuan tahi hellan iäneštä voit arvella šiätä. Kun pakkaispäivinä pračkau halot paluas’s’a, täštä vanha rahvaš šano näin: “Halot pračkau pakkasiksi.” Šavunki mukah tiijettih šiäštä. Šuorah nousija šavu oli pakkasen merkki, muah leviejä šavu tiesi šuvie. Šavun mukah näkyy, mistä päin tuulou. Kiukuan očašša novet palau pakkasiksi. Kiukua liäkiččijänä Pakanallisen ušon aikana šekä Venäjällä, jotta Karjalašša rahvaš uško tulen voimah ta šentäh piti kiukuata parentajana ta liäkiččijänä. Entini rahvaš šano: “Kiukua lämmittäy, kiukua šyöttäy ta kiukua liäkiččöy.” Esituatot oltih ihan varmat šiitä, jotta kiukuašša palajalla tulella oli puhaššušvoima, taikavoima, kumpani piäštäy tautiloista, mit on tartuttu pahašta šilmäštä (šilmyännäštä). Juštih šentäh monie liäkintäkeinoja käytettihki kiukuanšuun ieššä. Kaikkein tunnetuin oli liäkičentä kiukualla, kiukuan šelällä. Mitä tautija nouštih parentamah kiukualla? Enšimmäini tauti oli viluššunta ta šiitä jo kaikenmoiset šelkä-, šivu- ta niveltauvit. Pahavointisella šanottih: “Mänehän makuamah tuonne kuumalla puatiella. Kivut kiukuanperih, pavot paččahien nenih, kivijä kivistämäh, puateita pakottamah!” Šanottih, jotta kun leikannet šormen taikka kiän, niin pitäy še kiärie ripakolla, jotta ripakko vereytyis, ta šiitä panna še ripakko kuivah orrella kiukuan lähellä. Kun vain ripakko kuivau, veri piettyy ta huava parenou. Oli šemmoniki uškomuš, jotta kun lapšetoin pariskunta muannou lämpiejän kiukuan šelällä, niin še lupuau lapšen tuluo. Seisjärven karjalaiset tiijettih, jotta vaččautumiseh auttau šeki keino, kun peitočči mieheštä šänkyh makuuvuatteijen alla panna patarauta ta hiilikoukku.

25 сентября 2019 в 11:49 Нина Шибанова

• создал(а) текст