ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kyšymyš vain vaštauš

История изменений

09 декабря 2020 в 17:18 Нина Шибанова

  • создал(а) текст
  • создал(а) текст: Tänäpiänä myöntipaikalla maito tuotih äijyä myöhemmin. Maijon oštajie oli kerinnyn kokoutuo jo melkoni joukko. Šen puolešta oli hyvä, jotta issuttih lämpimäššä huonehešša. Ajan kulukši kerrottih kilpua juttuja, kellä mitä piäh pälkähti. Kakši eläkeläistä, Timo ta Huoti, oli ašettauvuttu istumah lämpiejän kiukuan eteh. Hyö issuttih iänettä. Heilä ei näyttän olovan mitänä kerrottavua. Kačeltih vain, mitein kuivat honkahalot palua roihuttih kiukuašša ta oli šyvennytty omih ajatukšihis. Niin vain issuttih ta kuunneltih, mitein toiset piettih vireillä porinua... Tai lienöykö šitäki kuunneltu. – Pane tuo viimeniki halko tuošta kiukuah. Anna palua šenki, Timo virkahti ihan kuin šyötiksi, jotta još täštä pakina alkais luistua heijän kešen. Ta läksihän še luistamah. Huoti otti halon käteheš. Kaččeli šitä puolelta ta toiseltaki. Huomasi šälöytyvän. Irrotti halošta šälön. Loi šen kiukuah, šiitä ašetti halonki tulipešäh. Totisena kaččo, mitein halko šyttyy palamah. Rutto še jo palo yhtenä liekkinä. – Hyvin palau, kiukuan šuun ovie umpeh pannešša Huoti hymähti iänekkähäšti. – Mipä še nakrukši pakkuau? Timo uteli. – Nakrukšiko? Ka, ajattelen täššä, jotta kyllä še tuo Peräajan Petteriki on muuttun vanhan näkösekši. Tukkaki on valkie niin, kuin olis melličältä tullun. Näyttäy, kuin olis männyn vähän piältäh šekasin. Ei käy missänä. Ainuoštah kaupoissa oššokšilla ta aina hänellä on koira matašša. Koira näköjäh on nuori ta ketterä. Mistä lienöyki kekannun noin nätin koiran. – A tiijätkö šie, mi šen koiran nimi on? – Monet kerrat hiän koirineh on šattun vaštah tulomah. Aina ihualen šitä koirua, niin mukavan näköni še on. Olen kyšellyn išännältä koiran nimie jo monet kerrat. Petteri vain levittäy šuuh hymyh ta virkkau “mintäh” ta šen enämpyä šelvittelömättä, piettymättä köpšyttelöy kyličči miušta. Eikö šiuštaki tunnu, jotta mieš on vähän niin kuin löylynlyömä? Timuo huvitti Huotin kertomuš. Kuullakšeh vielä jotai jatkokši hän piätteli: – Niinkö luulet? – Kunhan ei vain olis. On lašken parranki kašvamah ta kävelöyki, kuin vanha varis. – Hmm. Et šie näytä tuntovan Petterie. Ikäh hiän on ollun vähäšanani ta ruumihiltah šemmoni kömpelön šut’t’akka. Pitänöykö še paikkuah nyt, kun mieš vanhenou. Nuorempana moni mieš työššä ei Petterin rinnalla pärjännyn. Jaa... A miltä šiušta kuulošti Petterin iäni, kun hiän šano “mintäh”? Kuuloštiko še kyšymykšeltä vaiko vaštaukšelta? – No... Tuotapa en ole tullun ajatellukši, Huoti hymähti. – Šiinäpä še... Petteri joka kerta on vaššannun šiun kyšymykšeh, kuin tolkun mieš ainaki ta omie aikojah ehkä vielä piätellyn, jotta onpa šen Huotin muisti männyn hatarakši: ei muissa tuon vertua, yhtä koiran nimie, vain kyšyy šitä joka ainut kerta, kun vaštah šattuu. Petterin koiran nimihän on Mintäh.