Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Rakkahus suviyös

История изменений

07 сентября 2021 в 16:29 Нина Шибанова

создал(а) текст
создал(а) текст: “Rakkahus – on ainavo tarkastettu taba voittua riähkän čusve.” Sigmund Freud Tyyni jogi magai gu väzynyh räken kezäpäivän jälles. Peitti kai kalat omih viluzih haudazih. Ajoi čirkat heinikköh. Ei ni piendy pullon särähtysty, mi kiinittäs siiman. Kezäehty ei uskaldannuh kalakeittuo. Karttuzen Vit’a piätti vie kodvazen istuo jogirannan mättähäl, hot mieli oli atkal, rungua patiškoitti. Oli žiäli aigua da tyhjäh piettyy šlöpöidy, kuduan tagajalgah oli tungenuh havvin ongen. Tahtoi jo kiärie siiman ongiruagah, ga pullo čukeldih vedeh. Brihačču työndi siiman välläle. “Haugi!.. Anna hyvin lainuou.” Siimu oli kiini. Ei tahtonuh sidä katkata. Häi uinduštanilois čukeldih jo toizen kerran vedeh hagopuun rinnale, kuduan alle haugi oli kiinitännyh siiman. Vien al häi oli hätken, työndi ilmubul’kuloi. Nouzi vezilabien mättähäle lämbeilemäh ehtypäiväzeh. Häi särähtelih, hambahat kalištih. Märrät tukat levittih korvile i niis levii jogimuvan duuhu. Pal’l’ahal selläl virui jogimadoine. ‒ Ongitatgo? kuului pajuvičikön tagan pehmei luaskavu iäni. Brihačču kiänäldih. Kyzyi oli školan pionieruohjuaju Irina Borisovna Pottojeva. Häi oli menemäs kezoirannale, ku dogadii randumättähäl istujan yheksänden kluasan opastujan Karttužen Viktoran. ‒ Viktor Karttunen?.. Midäbo sinä täs kyyristelettös? seizatui Irina Borisovna. Häi kačoi tarkah brihačun korgiedu ahavoittuu selgiä. Sit häi hil’l’akkazeh muheloittajen heityi randumättähäle da kyzyi: ‒ Voibigo kaččuo, kui suat kalan? vesselästi nagrahtih naine. Järgieh häi rohkiesti, gu tuttavu kykistyi brihačun rinnale. Hämmästykses brihačul kadoi iäni, häi ei voinnuh ni kieldy lekahuttua. Häi pidi ongiruagua käzis i hil’l’akkazeh riuhtoi siimua. Irina Borisovna rohkiesti, gu mitustahto tyttöine, vesselät muheloittajat ilmiet, istuldih brihačun rinnale. Kačoi alastomua Viktoran selgiä, kudai kezäloman aigah oli päivitynnyh mustakse šokoluadakse. Kezäahavat oldih kovendettu selgynahkan. Selgy oli korgei, gu brihan selgy. Brihačču huĳ ustelih. Ga kuibo, Irina Borisovna oli hänen endine pionieruohjuaju, vahnu neidine. Midäbo häi istuihes nenga rinnale? “Hot’ pieni huigiene olis, ga ei nenga rinnale tulis,” tostih brihačču. Opastujannu händy pidi kuunnivoĳ a, hos pionieruohjuaju oli vagavu, ga toizielpäi hyvä dovariššu školan opastujile. ‒ Ongo se kiini? ‒ On se haugi, se hagopuun al, odva vastai brihačču. ‒ Paha dielo, nikui et sidä sua... ‒ Vie kerdu čukelduakseh pidäy... burahtih varatessah brihačču. ‒ Älä vie! Sinä särizet, sinä kylmit, sinul kai hambahat kalistah, šupetti uvvessah vienol iänel Irina Borisovna. Se oli gu pajozen iäni. Sit iänes oli midälienne ylen lähästy, lämmiä da huoldu. Häi muheloittajen eistyi ihan rinnale. Ruskennuot rozat oldih brihačun rožien rinnal. Palavu puaksu hengitys koskih brihačun ilmielöi vaste. Luaskavat silmät losnittih, gu tiähtet talvitaivahal. Ohavuksis nävyttih yksinäzet syvät rupit. Häi oli vahnu neidine loitos piäle kolmenkymmenen. Viktor Karttunen oli korgei kazvol. Rungu oli kehitynnyh. Briha oli školan hyvä sportumies. Se nägyi hänen rungas da kävelytavas. Mielel oli vessel, ainos hyväs sovus opastujien keskes. Alastoi ahavoittu brihačun selgy lumovutti kaččojua. Irina Borisovna ei voinnuh olla koskemata sidä kämmenel. ‒ Sinä vie ynny särizet, šupetti uvvessah luaskaval iänel Irina Borisovna. ‒ Selläl on jogimadoine. Otan sen i lykkiän vedeh. Lämmin pehmei käzi laskih selläle. Se lämmitti, liikui hil’l’akazeh selgiä pitkin sit poikkizin da hil’l’akkazeh laskih vyödälykseh. Brihačču kačahtih neidizeh, silmät kiirotetut. “Midäbo tämä Ira Borisovna ‒ pionieruohjuaju duumaiččou? Kus on hänen se pionerskoi rehelline sana? A vet tämä pionieruohjuaju oli pravvakas, kunnolline, pionieran sanan pidäi. Häi oli juurutannuh pionieroin mieleh idein borčuĳ a rauhan puoles kogo muailmas da kommunizman rakendamizes. Nygöi tämä oli ihan toine ristikanzu, luaskavu, lämmin, ylen lähäine gu...” Brihačču kačoi neidizen silmih i tunzi syväimes rauhattomua. Irina Borisovna muheloittajen hil’l’akkazeh painoi palavan rožan brihačun rožale, salbai luomet. “Ku ei nygöi... ga sit konzubo?” kuohahtih palavu mieli. Rinnal oli nuori brihačču, gu briha, kudai ei olluh toizien moine. Häi oli mielehine, čoma, putilline, vie puhtas. Brihačču kačoi neidizeh, nosti kämmenen, buitogu varatessah, neidizen rožale. Sebäi käzil rungan da väil painoi rynnästy vaste. ‒ Vuota... kodvaine... puaksuh hengittäjen, šupetti Irina Borisovna. Ga se oli muga sanottu. Tämä läkehtyi kezäehty, kudai painoi heidy mollembii, hävii kunnelienne loitos. Neidizen kebjieh sivotut valgiet tukat liestyttih mättähäle. Ehtypäiväine, buiteku huigies ruskennuh, kiirehti peittyö mečän tuakse. Joves nouzi sagei udu, peitti hämäräl kaiken rannan. Kuului vai loittoine hengitys, buitogu vedehine oli nossuh hengittämäh vien piäle. Jovel šl’obahtih kala. Hyö havačuttih. ‒ Vit’a, Vit’a! Mittuman myö olemmo ottanuh ičele riähkän? Irina Borisovnan silmih nostih kyynälet. ‒ Ongo riähky olemas? Eihäi sidä ole, muga meidy opastetah školas, irounienke nagrahtih brihačču, häi huĳ ustelih kaččuo naizeh. Inehmine kyynälis ozuttih ylen vahnakse. Viktor painoi piän alah. Syväin oli tyhjy. Buitogu händy oli tuulel puistettu. Täh päivässäh pionieruohjuaju oli suures kunnivos. “Kunnebo kadoi hänen kunnivo? Pidihäi tapahtuo tälleh... Midä se... äglästih tälle rannale.” punoihes mieli brihačun piäs. Kazvol Irina Borisovna oli metri kaheksakymmenkaheksa – hyvä kazvo miehele, ga ei pädii neidizele. Tukat hänel oldih valgiet, gu tuuhei pelvaspivo. I vie hänel oli omaluaduine korgiel neidizel edehpäi työndynyh leugu. Olgupiät oldih leviet da kuivahkot. Landehet sežo oldih leviet kylläzet, jallat vägevät, gu atlietal. Erähät opastujat muheloittajen kannatettih Pelkožen Kaarlon irouniedu: “Slona kaidazes Pionieran pertis.” Naizen ulgonägö nikui ei päinnyh hänen pehmiele harakterile. Et midä sano, olettelou erähäl neidizel muga: “Vieldi Irinka rodivuhuu ozattoman lotoreinoin bilietän – neidizen ozan”, sanoi kuito hänen ystävätär opastai Ziina omale sulhazele. Gu todeh verdailla Irinua Borisovnua toizih školan nuorih opastajih, ga voibi sanuo hänen ulgonägö, tiettäväine, oli pettymys neidizele. Se on suuri vastus ystävän löydämizes da miehele menendäs. Hänel ei olluh ystäviä, eigo ni ystävätärdy. Häi oli gu vieras täs kyläs. Čomat neidizet ollah ainos nägyvis. Tuhmih niken ei kačo – uduverho peittäy heĳ ät nägymättömäkse. Häneh niken ei kaččonuh, eigo muheloittanuh, paiči niidy kylän miehii, kuduat ečittih lahuo aidua. Brihačul himoitti pajeta iäres. Häi kačoi bokkah. Tunzi iččie muanitetunnu. Oli hänen silmis abiedu da rauhattomua. Händy oli todeh muanitettu. Kyynälis Irina Borisovna ozuttih ruavahakse. ‒ Vit’a, älä tuskiččei! sanoi naine itkusilmis. ‒ Sinä et ole viäry... et ole. Täh iče minä olen viäry. Irina Borisovna rubei rauhoittumah. Häi kuohunke vedi suul ilmua hengeh, nosteli levielöi olgupiälöi. Kyynälet oldih ei kui tavallizel neidizel. Net juostih, gu kaksi ojua. Vot Spiridonovan Leenal, juohtui Viktoran mieleh, kyynälyöt ollah näbiet, viertäh toine toizen peräh, gu kagluhelmyzet. Kodvazen peräs Irina rauhoitui da hengähtih syväh: ‒ Tämä oli taigurakkahus, Vit’a... Sentäh oligi kebjei voittua huigien čusve. On huigei täs sinunke paista, jygei on vaikkanigi olla, vähäzel muhahtih Irina Borisovna. ‒ Sinä olet nuori, ga minä tunnustan sinule. Sentäh ku minä nikenenke en ole olluh nenga lähäl enne sinuu, kui täs sinunke. Häi kačahti brihačun silmih… Se on minul suuri vaivu. Minä kadehtin! Kadehtin kaikkii hyvii pienii neidizii, kuduat eletäh täl mual da tavallizesti kačotah alahanpäi yläh nuorih miehih. Keh minä kačon, ga kaikin kiätäh piät bokkah. Gu tiedäzit sinä, kui kadehus kal vuau syväindy. Ei ole minul omua sĳ ua täs kyläs, ečin, en voi sidä löydiä. Vot, Vit’a, sinä et vie voi arvata, mittumat ollah net valpahat vägevät unettomien yölöin čusviet! Minä en ole čoma. Minul tässäh ei ole brihua. Häi kačahtih muheloittajen brihaččuh: ‒ Minä olen gu vieras tiä. Elän gu tyhjäh… Minul on jo äĳ y igiä. Minä täh näivistyn da vahnanen. Minä en voi nenga eliä. A vet tahtozin kuolendassah oppie, tundemattoman minule, miehen rakkahuon täs muallizes ruajus. Sidä ei olluh täh päivässäh. Se on, onnuako, kielletty minule ielleh. Taivas valgeni. Huondesudu rubei jo nouzemah yläh. Naine nouzi selgiemäh. Hänen valgei rungu oli gu vestetty mruamoras. Vai enne kuvan jälgimästy hivondua kuvanvestäi punaldih koufi edu juomah, ga ei ni tulluh loppemah ruaduo. Irinan Borisovnan monumental’noi rungu, kuduadu vähäzel pehmendi huonesudu, muhaškoitti brihaččuu. Hyö erottih omih čurih. Niken heidy ei nähnyh. Irina Borisovna tuli pertih. Kuadui magavosĳ ale i painoi piän pielukseh. Kogo toizen päivän magai, gu uallon Luadogan rannale lykätty parzi. Kus muijal, gu vai omas pertis voibi itkie, painajen rožat pielukseh. Mieleh murdih virkeh, kudai oli pakkunuh Irina Borisovnan huulilpäi: “Mittuman myö olemmo ottanuh ičele riähkän...” Se vägeh tungihes mieleh, painoi hengie i ei olluh mahtuo huškata sidä jogeh da upottua. Suolastu kyynäldy valui i kai tulii muailmu punoihes. Ottua vastah jogapäivällisty pos’olkan elostu häi enämbiä ei voinnuh. Suuri oli huigien varavo rahvahien ies. Jugei i huovis ozuttih elos tiä zavodan alovehel. Meni kezä. Läheni syvyskuu. Irina Borisovna kerran huondeksel kačoi iččiedäh zirkalos (muite häi ainos ymmärdi kai kuvastimet loitoči) da huavai ilmielöis muutostu. Ellendi, ku oli... “Kui nygöi ielleh suaha maltua eliä ei tuhmal neidizel? Žiälehytty bokaspäi en tahto. Sanon, ku pidäy kaččuo tovele silmih. Pidäy karastua iččiedäni, ku olet yhty tottu alenduksen alaine vastah tulijoin silmis, kuni nahku ei puudu, kuni se ei tule kovakse da vilukse kui krokodiilal. Minul kai roih hyvin. Nygöi minul roih kedä suvaĳ a, kenes pidiä huoldu. Pidäy kazvattua lapsi da eliä vahnassah… Tämä vuottamatoi mielen kiänälmys rauhoitti Irina Borisovnua. Häi luaskavasti pidi ryndähän peitos enzimästy rakkahuttu. Enzi kerdua eläjes tunzi iččiedäh taza-arvozennu toizien keskes. Ies selgeni eloksen dorogu. Hyö hätken ei nähty toine tostu. Tavattih vaste elokuun lopul juamal. ‒ Vit’a, minä huomei ajan iäres Ven’ale. Sinä älä tuskiččei. En igänäh hengiä nikelle nimidä... Ei minule moine hirvei olluh rakkahuon riähky. Tiä kyläs minule srašnoi roih huigei riähkiän jälles, ku kaikin, vazitessah šupetti Irina Borisovna. Viktor hädävynnyh seizoi dorogal Irina Borisovnan ies da huĳ ustelih vaikkani. Naine vuotti Viktoran proššaičendussanua. Viktor vai myödäzesti viglahutti silmil. Häi tunzi, kui hänen syväimes murdah toine abei huigei – häi petti Leena Spiridonovan puhtahan syväimellizen sammumattoman rakkahuon. Ga yksikai Viktoran nuoreh syväimeh tahtomata ĳ äkse jiäy suviyön enzimäine rakkahus.