ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Šelkosien herra. 1

История изменений

12 декабря 2022 в 12:21 Нина Шибанова

  • изменил(а) текст
    Korppi. Tuo Kalevalan kuu lusa korppien herra on kaikilla niin tuttava, jotta ei ainakana šen ulkonäkyö tar viče esitellä. Ta mitäpä tuošta huaškalinnušta kirjutellakana, šuattau kennih ajatella. Älykäš rosvo ta hävitöin ryöväri. Vain jošpa emmä kiirehtis heti tuomiččomah, vaikka nuo šyyt tiet taijetahki olla totta. Tiijäm mäkö korpista riittäväšti? Tiije tähkö kaikki šenkin verran, jotta korppi on varpuislintu ta kuuluu varislintujen šukuh. Tietyšti, kun vertuau korppie pienimpih var puslintuloih, esimerkiksi keltapi ätijaseh, min paino on 5–7 gram mua ta pivuš häntöneh 9,5 šent tie, on vaikie uškuo niijen šuku laisuoh, šentäh kun korpin paino on 1,5 kilon vaiheilla, pivuš lä heš 70 šenttie ta šiiventerien väli lennošša 1,3 metrie. Vain korppi (kannattau mainita šen “arvoni miki” – Corvus corax) on šiitäki varpuislintujen jättiläisetuštaja. “Mušta kuin korppi” on taval lini šanonta rahvahan välissä. Ta komienkiiltäjä šinimušta še onki. Kuulusa venäläini eläinstarino jen kirjuttaja Ivan Krilov panou revon korppie mielisselleššäh ke humah šen pukuo: Hyvyä huomenta, herra Korppeliini, a kun on še paita šiula viini. Meilä muilla – nahkatakki, teilä kiiltomušta frakki. Korpin elämäššä on äijän šem mosie piirtehie, kumpaset pan nah ajattelijan ihmisen šuoraš tah kunnivoittamah tätä erit täin jykien’okkaista lintuo huoli matta šen oveluošta ta ilkitöistä, varšinki toisie lintuja, šekä niijen pešie ta poikovehta kohti. Enšik si še on pitkäikäsin kaikista mua ilman lintuloista. Tietokirjojen mukah še eläy 100–150 vuot ta. Pitkäikäisyön tunnuškuva. Ta šama korppi, mi pitäy šilmäl lä korkien männyn latvašta šiun touhuja mökkis venehvalkamoš ša, on nähnyn šekä tuattoš, jotta ukkoš touhuja. Ta šen muisti ei petä konšana. Kuulusa on korppi šamoin šii täki, jotta še on Karjalašša kaik kein aikasin pešijä, još ei oteta lukuh muista lintuloista koko nah eruojua käpylintuo, mi mu niu kaikkein äkeimpien talvipak kasien aikana. Korpin kiimakisat aletah jo tuiskukuušša ta muninta šulakuun alkupuoliskolla, konša meilä, varšinki pohjoispiirilöissä on vielä liikkumattomat hanket. Korpin kiimakisat ollah ai van eriskummalliset. Olen on nistun näkömäh šitä vaikuttavua näytöštä kakši kertua elämäššä ni: pikkupoikana Köynäšvuaran pohjoisrintien piällä ta toisen kerran šiinä kymmenisen vuot ta takaperin Petroskoin lähellä, Ankkajärven jiällä (homšelkäläi sien mukah järven nimi on An kiejärvi). Šitä lentokyvyn šuori tušta erämuan piällä kevyäsen vivahtavan šalon hankimaisel mašša on tovella mieltä ylentävä tapahtuma. Korppipari mutkitte lou liittolentuo korkiella ilmašša heliešti klonkkuon, ta šiitä linnut äkkie kirvotah tunteissah šuorah valkieta muata kohti melkein ummešša šiivin, kuni aivan vii me hetkellä kimpaissah ylöš vie rekkäh šiivet ummešša. Šiinä on äkkiheittoja ylöš, alaš ta šivuloil la, jyrkkie mutkie ta kuperkeik kuja, ta koko ajan ne ollah noin metrin piäššä toisistah. Tuntuu niin, kuin ne ois šivottu toisihis millänih näkymättömällä nau halla, niin tarkkah ne matkittih toiseh liikkehie. Lopukši ne tup šahetah rinnakkah lumikentällä, missä kiimamänöt jatutah. Väitetäh, jotta harva ihmini on piäššyn näkömäh korppien lem menleikkijä muašša. Vain miula on šattun šemmoni onnenpotkahuš, jotta olen nähnyn niitäki ylempänä mainiččomani järven jiällä. Oli lumišatieni päivä tuisku kuun lopulla. Hil’l’aista ta tyh jyä koko miän huvilakyläššä, olin šielä yksin. Yhtäkkie kuin taiva hašta olis tipahtan jiällä korppi pari, kumpasilla šiäštä huolimat ta oli mieleššä kevyäset meinin kit. Ne istuuvvuttih vaššakkah j iällä noin šylen piäššä toisistah ta šiinä minuutti välie hypähettih mäne tiijä metrin korkevuol’l’a il mah ta tupšahettih tuaš šamah paikkah. Še kävi niin yhtä aikua, jotta oli mahotoin erottua kum pani heistä olis ollun enšimmäi ni. Šiitä ne lopulla muutti “tak tiikkua”. Šiinä oli kumarteluo niska jäykkänä, monenmoista tepašteluo, šiipien levittelyö ta viimein ne tartuttih toisihis mah tavista n’okistah, mit tovella ol lah tosi šuuret linnun kokoh ver raten. Ta tämmöistä temppuiluo jatku loputtomih. Kylmin šitä kačellešša ta myöššyin pirttih. Korpin kunnivokši on ša nottava, jotta valittuoh kerran elämänkaverieh, še ei konšana enämpi vajeha puolisuoh, vain jiäy šillä uškollisekši koko elä mäh ajakši, šamoin kuin joučen. Pešäpaikan valitešša ta pe šän rakentamisešša korppituat to täyttäy kaikki emäntäh juo nit, kumpasie šillä on riittäväšti. Toisinah isäntä joutuu rakenta mah toisenki pešän, kuni emä lintu hyväkšyy niistä jomman kumman. Pešä on tavallisešti jyr källä kallivoreunalla tahi šuu rešša puušša ta on še aikamoini rišulinna. Vain hyväkšyttyö pe šäh korppipari pitäy šitä kotinah vuosikaupalla. Pešäpiirissäh korppi on erikoi sen vihani ta vuarallini kaikilla pešyä läššä tulijilla. Še voit käyvä min hyväh petolinnun kimppuh. Riittäy kun šanomma, jotta iče kotkaki kiertelöy kohtaukšie kor pin kera. Viisahana ta voimakka hana kotih puoluštajana še toi miu hyvin tarkašti šuunnitellen – še tiijetäh kaikki ta šiksi yritetäh pisyö šiitä erikseh. Eräš ranškalaini ornitologi (Me natori) kertou aika kummallisen tapahukšen korpin käyttäytymi seštä šilloin, kun ihmini läheštyy šen pešyä. Korpit ei hyökätä piäl lä, vain lennetäh pois, istuuvvutah parinkymmenen metrin piäh pe šäštä ta praukutah vihasešti. “Tapasin yhen korpin, kumpa ni joka kerta, kun tulin šen pešän luo, istuutu šamah petäjäh ta hal teissah alko repie raivokkahaš ti männyn nieklasie ta työnnellä niitä alaš. Vain välillä še ärähteli vihasena ta hyökkäsi tuaš nieklo jen kimppuh”. Voimah ta kykyh korppi näyt täy erikoisešti ruuvvan ečoš ša. Kaikenmoiset propuastinat še löytäy heti. Ei šuotta šanota: on kuin korpit rauhnoilla. Täššä še ruatau erikoisen hyövyllistä työtä, šentäh kun ruavot ollah aina kaikkien tautien levittäjie. Vain kyllä šen eineheh kuuluu äijän muutaki. Hiirilöistä jänik sih ta mečošta pikkulintuloih – mikänä ei ole täyveššä turvaš ša korpin hyökkäykšiltä. Varšin ki jäniksie še hätyyttelöy äijälti, šentäh kun korppi tykkyäy eri koisešti jäniksen lihašta. Näiltä ominaisukšiltah še muissuttau enämmän peto kuin varpuislin tuo. Vaikka kyllä še käyttäy kaš viruokuaki, varšinki marjua. En malta olla kertomatta täš šä eräštä aivan tavallista tapa hušta korppien ruuvvan hankin tapuuhista. Tapahukšešta, mi oli Šalmenkorvalla monie vuosie ta kaperin, tulou šelväšti ilmi korp pien viisahuš, rohkevuš ta ša moin hävittömyš. Olin kerran käynyn onkitta mašša maimasekši torkkuloih vakallisen pientä šärkie. Oli ke vätkešä ta hauki puuttu vie lä pahoin uistimeh ta šiksi olin piättän panna kotirantah muuto man torkun. Šärkie šuau Köynäš košen nisašta, virran kainalošta konša vain ta vaikka kuin äijän. Vain šinne pitäy ajua, eihän šitä nykyaikana kehtua šoutua, vaik ka matkua on vajua kilometri. Konehella šinne piäšöy viiješšä minuutissa. Luajin šen reissun, panin šärit šuurempah vakkah ta märän šä kin šen piällä, jotta ei maimaset käpistyis. Vakan panin kylyn šei näviereh varjoh parinkymmenen metrin piäh pirtin ikkunašta. Iče läksin panomah torkkuja kuntoh. Vähäsen ajan piäštä tulin mö kistä pihalla ta huomasin mänty jen latvoissa korppiparven. Ša malla hetkellä leuhahti kylyn luota yksi korppi lentoh. – Maimaset! – välähti mieleššä ni ta painuin juokšujalkua vakan luo. Šelvä juttu, jykie märkä šäkki oli huiskattu kalojen piältä pois ta ainaki puolet niistä oli viety... Manualin ta kiruolin šiinä kot vasen. Kaloja oli jälellä vielä kym menisen, voit olla enämmänki. No, riittäy niitä. Otin kylyn šinčistä šuuren muovikalvon, panin šen kakšin kerroin ta šivoin šen lujaš ti vakan piällä pyykkinuoran pät källä, ta läksin jatkamah töitäni. Korpit jiätih kaččelomah mäntyjen latvoista ta mie ilkuin niillä: “Että kyllä enyä varašša!” Ei ne milma yhtänä varattu, ne tiijettih, jotta ei miula ole pyššyö. Kiänti Valentina Karakina

09 декабря 2022 в 16:20 Нина Шибанова

  • создал(а) текст
  • создал(а) текст: Korppi. Tuo Kalevalan kuu lusa korppien herra on kaikilla niin tuttava, jotta ei ainakana šen ulkonäkyö tar viče esitellä. Ta mitäpä tuošta huaškalinnušta kirjutellakana, šuattau kennih ajatella. Älykäš rosvo ta hävitöin ryöväri. Vain jošpa emmä kiirehtis heti tuomiččomah, vaikka nuo šyyt tiet taijetahki olla totta. Tiijäm mäkö korpista riittäväšti? Tiije tähkö kaikki šenkin verran, jotta korppi on varpuislintu ta kuuluu varislintujen šukuh. Tietyšti, kun vertuau korppie pienimpih var puslintuloih, esimerkiksi keltapi ätijaseh, min paino on 5–7 gram mua ta pivuš häntöneh 9,5 šent tie, on vaikie uškuo niijen šuku laisuoh, šentäh kun korpin paino on 1,5 kilon vaiheilla, pivuš lä heš 70 šenttie ta šiiventerien väli lennošša 1,3 metrie. Vain korppi (kannattau mainita šen “arvoni miki” – Corvus corax) on šiitäki varpuislintujen jättiläisetuštaja. “Mušta kuin korppi” on taval lini šanonta rahvahan välissä. Ta komienkiiltäjä šinimušta še onki. Kuulusa venäläini eläinstarino jen kirjuttaja Ivan Krilov panou revon korppie mielisselleššäh ke humah šen pukuo: Hyvyä huomenta, herra Korppeliini, a kun on še paita šiula viini. Meilä muilla – nahkatakki, teilä kiiltomušta frakki. Korpin elämäššä on äijän šem mosie piirtehie, kumpaset pan nah ajattelijan ihmisen šuoraš tah kunnivoittamah tätä erit täin jykien’okkaista lintuo huoli matta šen oveluošta ta ilkitöistä, varšinki toisie lintuja, šekä niijen pešie ta poikovehta kohti. Enšik si še on pitkäikäsin kaikista mua ilman lintuloista. Tietokirjojen mukah še eläy 100–150 vuot ta. Pitkäikäisyön tunnuškuva. Ta šama korppi, mi pitäy šilmäl lä korkien männyn latvašta šiun touhuja mökkis venehvalkamoš ša, on nähnyn šekä tuattoš, jotta ukkoš touhuja. Ta šen muisti ei petä konšana. Kuulusa on korppi šamoin šii täki, jotta še on Karjalašša kaik kein aikasin pešijä, još ei oteta lukuh muista lintuloista koko nah eruojua käpylintuo, mi mu niu kaikkein äkeimpien talvipak kasien aikana. Korpin kiimakisat aletah jo tuiskukuušša ta muninta šulakuun alkupuoliskolla, konša meilä, varšinki pohjoispiirilöissä on vielä liikkumattomat hanket. Korpin kiimakisat ollah ai van eriskummalliset. Olen on nistun näkömäh šitä vaikuttavua näytöštä kakši kertua elämäššä ni: pikkupoikana Köynäšvuaran pohjoisrintien piällä ta toisen kerran šiinä kymmenisen vuot ta takaperin Petroskoin lähellä, Ankkajärven jiällä (homšelkäläi sien mukah järven nimi on An kiejärvi). Šitä lentokyvyn šuori tušta erämuan piällä kevyäsen vivahtavan šalon hankimaisel mašša on tovella mieltä ylentävä tapahtuma. Korppipari mutkitte lou liittolentuo korkiella ilmašša heliešti klonkkuon, ta šiitä linnut äkkie kirvotah tunteissah šuorah valkieta muata kohti melkein ummešša šiivin, kuni aivan vii me hetkellä kimpaissah ylöš vie rekkäh šiivet ummešša. Šiinä on äkkiheittoja ylöš, alaš ta šivuloil la, jyrkkie mutkie ta kuperkeik kuja, ta koko ajan ne ollah noin metrin piäššä toisistah. Tuntuu niin, kuin ne ois šivottu toisihis millänih näkymättömällä nau halla, niin tarkkah ne matkittih toiseh liikkehie. Lopukši ne tup šahetah rinnakkah lumikentällä, missä kiimamänöt jatutah. Väitetäh, jotta harva ihmini on piäššyn näkömäh korppien lem menleikkijä muašša. Vain miula on šattun šemmoni onnenpotkahuš, jotta olen nähnyn niitäki ylempänä mainiččomani järven jiällä. Oli lumišatieni päivä tuisku kuun lopulla. Hil’l’aista ta tyh jyä koko miän huvilakyläššä, olin šielä yksin. Yhtäkkie kuin taiva hašta olis tipahtan jiällä korppi pari, kumpasilla šiäštä huolimat ta oli mieleššä kevyäset meinin kit. Ne istuuvvuttih vaššakkah j iällä noin šylen piäššä toisistah ta šiinä minuutti välie hypähettih mäne tiijä metrin korkevuol’l’a il mah ta tupšahettih tuaš šamah paikkah. Še kävi niin yhtä aikua, jotta oli mahotoin erottua kum pani heistä olis ollun enšimmäi ni. Šiitä ne lopulla muutti “tak tiikkua”. Šiinä oli kumarteluo niska jäykkänä, monenmoista tepašteluo, šiipien levittelyö ta viimein ne tartuttih toisihis mah tavista n’okistah, mit tovella ol lah tosi šuuret linnun kokoh ver raten. Ta tämmöistä temppuiluo jatku loputtomih. Kylmin šitä kačellešša ta myöššyin pirttih. Korpin kunnivokši on ša nottava, jotta valittuoh kerran elämänkaverieh, še ei konšana enämpi vajeha puolisuoh, vain jiäy šillä uškollisekši koko elä mäh ajakši, šamoin kuin joučen. Pešäpaikan valitešša ta pe šän rakentamisešša korppituat to täyttäy kaikki emäntäh juo nit, kumpasie šillä on riittäväšti. Toisinah isäntä joutuu rakenta mah toisenki pešän, kuni emä lintu hyväkšyy niistä jomman kumman. Pešä on tavallisešti jyr källä kallivoreunalla tahi šuu rešša puušša ta on še aikamoini rišulinna. Vain hyväkšyttyö pe šäh korppipari pitäy šitä kotinah vuosikaupalla. Pešäpiirissäh korppi on erikoi sen vihani ta vuarallini kaikilla pešyä läššä tulijilla. Še voit käyvä min hyväh petolinnun kimppuh. Riittäy kun šanomma, jotta iče kotkaki kiertelöy kohtaukšie kor pin kera. Viisahana ta voimakka hana kotih puoluštajana še toi miu hyvin tarkašti šuunnitellen – še tiijetäh kaikki ta šiksi yritetäh pisyö šiitä erikseh. Eräš ranškalaini ornitologi (Me natori) kertou aika kummallisen tapahukšen korpin käyttäytymi seštä šilloin, kun ihmini läheštyy šen pešyä. Korpit ei hyökätä piäl lä, vain lennetäh pois, istuuvvutah parinkymmenen metrin piäh pe šäštä ta praukutah vihasešti. “Tapasin yhen korpin, kumpa ni joka kerta, kun tulin šen pešän luo, istuutu šamah petäjäh ta hal teissah alko repie raivokkahaš ti männyn nieklasie ta työnnellä niitä alaš. Vain välillä še ärähteli vihasena ta hyökkäsi tuaš nieklo jen kimppuh”. Voimah ta kykyh korppi näyt täy erikoisešti ruuvvan ečoš ša. Kaikenmoiset propuastinat še löytäy heti. Ei šuotta šanota: on kuin korpit rauhnoilla. Täššä še ruatau erikoisen hyövyllistä työtä, šentäh kun ruavot ollah aina kaikkien tautien levittäjie. Vain kyllä šen eineheh kuuluu äijän muutaki. Hiirilöistä jänik sih ta mečošta pikkulintuloih – mikänä ei ole täyveššä turvaš ša korpin hyökkäykšiltä. Varšin ki jäniksie še hätyyttelöy äijälti, šentäh kun korppi tykkyäy eri koisešti jäniksen lihašta. Näiltä ominaisukšiltah še muissuttau enämmän peto kuin varpuislin tuo. Vaikka kyllä še käyttäy kaš viruokuaki, varšinki marjua. En malta olla kertomatta täš šä eräštä aivan tavallista tapa hušta korppien ruuvvan hankin tapuuhista. Tapahukšešta, mi oli Šalmenkorvalla monie vuosie ta kaperin, tulou šelväšti ilmi korp pien viisahuš, rohkevuš ta ša moin hävittömyš. Olin kerran käynyn onkitta mašša maimasekši torkkuloih vakallisen pientä šärkie. Oli ke vätkešä ta hauki puuttu vie lä pahoin uistimeh ta šiksi olin piättän panna kotirantah muuto man torkun. Šärkie šuau Köynäš košen nisašta, virran kainalošta konša vain ta vaikka kuin äijän. Vain šinne pitäy ajua, eihän šitä nykyaikana kehtua šoutua, vaik ka matkua on vajua kilometri. Konehella šinne piäšöy viiješšä minuutissa. Luajin šen reissun, panin šärit šuurempah vakkah ta märän šä kin šen piällä, jotta ei maimaset käpistyis. Vakan panin kylyn šei näviereh varjoh parinkymmenen metrin piäh pirtin ikkunašta. Iče läksin panomah torkkuja kuntoh. Vähäsen ajan piäštä tulin mö kistä pihalla ta huomasin mänty jen latvoissa korppiparven. Ša malla hetkellä leuhahti kylyn luota yksi korppi lentoh. – Maimaset! – välähti mieleššä ni ta painuin juokšujalkua vakan luo. Šelvä juttu, jykie märkä šäkki oli huiskattu kalojen piältä pois ta ainaki puolet niistä oli viety... Manualin ta kiruolin šiinä kot vasen. Kaloja oli jälellä vielä kym menisen, voit olla enämmänki. No, riittäy niitä. Otin kylyn šinčistä šuuren muovikalvon, panin šen kakšin kerroin ta šivoin šen lujaš ti vakan piällä pyykkinuoran pät källä, ta läksin jatkamah töitäni. Korpit jiätih kaččelomah mäntyjen latvoista ta mie ilkuin niillä: “Että kyllä enyä varašša!” Ei ne milma yhtänä varattu, ne tiijettih, jotta ei miula ole pyššyö.