Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Ratijo. 2

История изменений

26 декабря 2022 в 15:56 Нина Шибанова

• изменил(а) язык
  с вепсский
  на карельский: собственно карельское наречие

26 декабря 2022 в 15:12 Нина Шибанова

• создал(а) текст
• создал(а) текст: Vappu mäni šen kummallisen näkösen veššan luokši ta alko šitä čopotella. Šilloin ukko kuuli nurkašta ouvon iänen: – Kapitalistini talouš... muailman talouvellini kriisi, – ta niin ielläh. Josro kaččo ylen mällistynehen näkösenä tovarissahah, vuottuan vaštaušta iänettömäh kyšymykšeheh, no tämä vain nakro. – Onko tuo neiččyni tullun huimakši, vain..? kyšy Josro viimein tovarissaltah. Tämä iellähki vain nakro, ei mitänä virkkan. Šilloin tuumaičči Josro, jotta nyt häntä vain muitein nakretah. Niin čuutolta, kuin še näyttiki, ei hiän virkkan nimitä. Jatko vain rauhašša čäijyn juontie. Vähäsen ajan piäštä häneltä melkein tukat nouštih pistyh pöläššykšeštä: Vappu aštu šen veššan luota poikeš, no pakina kuulu iellähki šieltä. Šiitä hiän kuitenki tokati: – Še pakasij a on varmašti tuon riehtilän takana. Josro alko vähitellein rauhottuo. Toisualta häneštä kumminki tuntu ylen kummalta, jotta šemmosen iänen šuaja voit mahtuo noin pikkaraisen riehtilän tuakše. – Jaa, šehän onki tuon škuapin takana, mi on riehtilän luona, oli Josro tokativinah. Hiän tuli pahalla mielellä: “Nyt še pahuš kuuli kaiken, mitä myö pakasima. Emmähän myö tietän, jotta tiälä škuappien takuana kuunnellah. Myöhän pakasima niin kuin tuttavat ainaški kahen kešen”. Ruttoh hänellä kuitenki rotiutu tuuma: “Miepä ečin šen rosvonniekan šieltä ta šuan lupuamah, jottei virkkais kellänä mitänä, mitä oli kuullun miän plašivan. Šilloin ei rahvahalla olei mitänä nakramista”. Kulmat krupissa ta muiteinki vihasen näkösenä läksi ukko aštumah iäntä kohti: – Tule pois šieltä peitošta ta hyvin ruttoseh! Mitäi rupiet kuuntelomah rahvahan pakinoja! No, etkö tule, vain pitäykö miun tulla šilma šieltä eččimäh?! Josro vuotti vähäsen aikua, no kun ei niketä tullun, ni šiirti škuapin pois paikoiltah ta kaččo šen tuakše. Šielä ei näkyn niketä. Vappu ta isäntä alettih iänekkähäštäh nakrua hörhöttyä. Josro nousi laučalla, kaččuon riehtilän tuakše. Kun šieläkänä ei näkyn niketä, laškeutu hiän pettynehenä lattiella. – Kehnuoko työ hirnutta?! – Josro purki vihuah nakravah tovarissahah ta Vappuh. – Elä pahaššu, tiätä! Nakrattau vähäsen, kun ečit olomatointa. Še iäni tulou ratijon kovapuhujašta. Šiihe noita lankoja myöten antennašta. Še on maššiina, kumpasella šuau kuunnella niiltä stantseilta, mistä šitä näitä maššiinoja vašše työnnetäh. – Vappu kuotteli šuaha ukon tielojen piällä, näytellen vielä ratijon ošija ukolla. – Jottako ihan Moskovašta šuahen šuau kuunnella? – Ukko ei näyttän uškovan. – Valehteletta vanhua mušikkua. – Emmä valehtele! Kuuluu še. Eikä tämä maššiina ole kovuan kallis ni oštua. – A kuin äijä tulou makšamah? – Ukko näytti jo alkavan innoštuo tieloh. – Kun oikein hyvän oštau, ni šiinä toista šatua. – Ka onko še tämä še ra... ra... rakivo, mistä miänki kylän nuoret on paistu ta oššetah tänä šykyšynä? Rahua kerättih viisin ruplin taloloista. Mie en antan ni kopeikkua!.. – Niin, tämä on ratijo. Kyllä tämän oštua kannattau. Još ken ei iče malta tuota hommata, ni on parempi oštua yhtehini. Kačomma vaikka teitä. Teijän kylän klubilla tämä olis ylen hyvä. Tämän kautta šais äijän opaštuo. Teijän kylän opaštaja kyllä mahtau tämän hoitua. – Ka hyvähän še tuommoni maššiina olis. Mie kun šilloin tuumaičin, jotta še on hoš mi tyhjänpäiväni vešša. Vähäistä myöhempäh Josro ta Vappu oltih jo kirjaista kirjuttamašša. Vappu kirjutti ta ukko šaneli harvakšeh. Kun še oli šuatu valmehekši, ni käški ukko lukie, jotta tuliko šitä pahalla puametilla kaikki muissettuo, mitä kirjuttua piti. Vappu luki: “Uhtuo. Mie olen nyt Uhtuošša. Huomena matkuššan ielläh. Nyt issun Rotosen Prokon luona ta kirjutan šiula tätä kirjaista. Kun šuat tämän kirjasen, ni eči šieltä lippahašta kintahan šiämeštä viisi rupl’ua rahua ta anna še Jyrin Annilla šitä ratijon oštuo varoin. Muissa vain antua. Ta vielä: još ratijuo laittuas’s’a tarvinnou niitä uušie hasiariukuja, ni anna niitäki pari kappalehta. No muutapa ei. Pistäyvy joškuš Hankašahošša kaččomašša, jotta lampahat ei piäštäis rukiiseh. Hyväšti. Mieheš, Josro.” – Hyvä on, šano Josro. – Ka miula vet ei ole i konverttie. – Miula on tai poštih panen. – Hyvä on. Toisena huomenekšena oli Josro jo autošša matalla Kemih. Kaikki, mitä Josro tällä matallah näki, oli hänellä outuo ta ylen čuutuo. Niistä emmä nyt kuiteski rupie erikoiseštah starinoiččomah. Kaikkien čuutoin häneštä oli ratijo. Še oli hänen tuumissa koko matan aikah. Kaikki mäni hyväsistäh. Nellyä netälie myöhempäh oli Josro jo matalla kotihisseh. Hiän oli mieleštäh tällä matallah äij ä opaštun. “Ylen äij ä miula on nyt akalla kerrottavua”, tuumaičči hiän šoutuas’s’ah kotihisseh. Kun Josro oli piäššyn lähellä kylyä, ni jo loitoš näky kakši valkiekši kuoritettuo stolppua, kumpasien välissä kiilteli rautani lanka. – Tuo še on nyt še ra... rakivo! Ukko muhahteli hyvilläh.