Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Kolumba

Corpus: New-writing language

New written Veps, Literary texts

Source: Verez tullei, (2014), p. 40-45
Oleg Mošnikov

Kolumba
(Vepsian)

«Hüvä, miše tulid, – čihkten, lasktes ležankalpäi sanui Van’oi-dedoi kahaidajal todesižen pipkutajan änel. Midä, möst oled tulnu kirjutajan azjad? Ik zavodid ezineda kirjištos? Lugeškanded runoid? Ed-ik jätand službad? Naku hüvä om-ki. Tuled azjad, a ühtejäl’ghe rižad dedoid”.

Konz tulen pohjoižehe kodikülähä, kaiken tulen kacmaha dedoid. Hän eläb pertiš, mitte seižub meiden Splavnaja-irdan röunal. Pert’ om vanhtunu, kut iče-ki Van’oidedoi, mustenu, om ištnus, koje-kus katuz om langenu, no kacmata kaikehe niche pert’ om vahv, sidä čomenzoitaba pordhad da iknan peled. Pertin tagamec. Mecas jokseb jogi, miččen randal meiden külä seižub-ki. Nened tahod oma tutabad minei laps’aigaspäi... Astun levedadme külän irdadme. Kukoinkarang kazvab. Irdal om heinku. Päiväine om korktas, lämbitab laskvas, kärbhaižed buzaidaba. Parmad eläbzuibateravas heinäntego linneb. I mugoine tusk otab enččiš aigoiš, konz kaikuččel joudajal puišpäi da penzhišpäi nitul külän eläjad nitiba heinäd. En voi unohtada nitajan vikatehen än’t. A mitte čoma haju seižui! Nimihe ei voi rindatada vaiše nittud heinän hajud. Nügüd’ sobatan homendesespäi, kut vizäidaškandeba elektro- da benzinvikatehed, muga pühäpäivän ehthasai kezapertiden eläjad nitaba ičeze sadlinmaid. I vaiše ehtal, konz lidnalaižed lähteba ičeze kodihe, tuleb hillüz’. Nügüd’ ei ole heinäntegod i ei ole sidä čomad hajud, todesižen kezan hajudlaps’aigan hajud... Vanhoiden korktoiden pedajiden al om tactud klub. Üks’ uks’, miččen päl om tablicaineKirjišt”, muga kucub-ki tulda viluhkoho enččen kupcoiden pert’he. Läheli om baboin pert’. Nügüd’ se om kezapert’. Rindal seižuba mugoižed-žo pertid. A susedad ümbri oma toižed: enamb om lidnalaižid, eskai kezapertineläjad Piterišpäi da Murmanskaspäi tuleba kezaks. A Van’oi-dedoi meiden irdal om vanh eläi... Täs äi om tehnus 200 vodes. Minun igä om hoikaine ojaine, mitte lankteb surehe ristituiden elo-oziden jogehe.

Vanhad pertid. Heindunuded pöudod. Enzne kalaceh, leibänpaštam, kon’ušn’ad, živattanazkaik oli tactud, kut pühäkodi-ki vozil 1930. A Van’oi-dedoi pidäb päs kaiken, mi oli tehnus küläs völ edel Surt voinad. Vaiše ei teda uziden susedoiden nimid. oma verhad ukon südäimen täht...

Ištte, vunuk, stolan taga. Jogam čajud,” – jatksi hilläd paginad Van’oi-dedoi, sirttes lämbitadud päčišpäi honusenrusttan čogahannoksmustenenuden jumalaižen alle. Pandes sijale kovernuden lampaižen dedoi ristihe koume kerdad. A sinä Jumalaha-se uskod? Kävud-ik pühäkodihe? Naku hüvä om-ki, – pandes lämbitamha elektrosamvaran, dedoi pani stolale saharastijan i kaks’ čaškad süvidenke bl’odaižidenke. Ičein akad, sinä tedad, minä kümne vot tagaze panin maha. Siš aigaspäi üksnäin elän. Olen ihastusiš, miše ed unohta Van’oi-dedoid! Minä ved’ sindai i sinun tatad lugen ičhižikš. Minun sil’mil kaik kazvoiba. Ühteiččihe vändoihe vändiba. Sinun tat da minun ak ühtel vodel koliba. Äjak hänele oli, oli-k 50? A minä elän kaiken... Ristitud nügüd’ oma toižed. Ei tahtoigoi nimidä teta. Opalahižed oma. Päs oma vaiše ičeze meled da holed. A sinä kaiken küzud, sinei kaik om melentartušt... Küzud, kut täs edel voinad eletihe? Hüvin eletihe. Vauged meri da karjalaine mec andoiba bohatoid lahjoid, ku ristit mahtoi rata. Jäl’ghe Surt voinad teravas ladim elod. Nece nügüd’, nügüdläižen demokratijan aigan, hot’ toine igä elä, a kapitalizman hüväd elod ei linne.

Ku nügüd’ kelle-ni meiden külä oliži tarbiž, ka i kaks’ laudsauvotust ei jäiži. Naku živattanhal tähäsai živatoiden elonsijoid muretas i kandištas. Ka midä minä kaiken starinoičen sinei. Ed ole sogediče näged... Valan čajud, se mugoižeks mustaks tegese meiden kaivvedespäi, om maged da duhukaz! Meiden pohjoižiš agjoiš čajud kaiken navettihe... Naku kel’he tuli, eli jogen taga sauvoi Sem’on Timmojev, kudamban Kolumbaks kuctihe. Lujas čajud navedi joda! Ehtas ka völ jäl’ghe kül’betid voi joda suren samvaran. A kül’bet’ hänel oli lujas hüvä! Kut oli letud da mitte löun oli! Kerdan sanui Kolumba mužikoile: ”Zavodin leta kül’betid, a päliči nedališ zavodin pestas neciš kül’betiš”. Muga oli-ki, üksnäze kül’betin sauvoi, päliči nedališ pezihe siš! Küzud, kut hän üksnäze lendi parzid? Ka muga lendi-ki: ezmäi čapab oksid, korib parden, kacubastub mitte-se mužuk külädme, Sem’on kidastab: ”Sebranik, ole hüvä, abuta leta parz’”. Tuleb külänik, lendaba parden. Spasib sinei, hüvä mez’”. I muga kaikuččen parden lendi. Ühten-se parden kaikutte voib abutada leta, nimi ei linne mehele. Muga kül’bet’ oli-ki letud. A mužikad küläs čududelesoiš: ”Naku, mitte Kolumba om!”. A kül’betihe Kolumba käveli muga: lähteb kül’betihe, vastoiše surmhasai, kül’betišpäi kodihe mäneb rusttan, ani alastoman, vaiše vastan pidäb ičeze edes vacan al, peitase... Midä sanud? Mikš Sem’onad Kolumbaks kuctihe? Nece om erine istorii. Om-ik aig sinai, pagin linneb pit’k? Nu hüvä om... 1950. voziden keskespäi, ani siš aigaspäi, konz Sem’on pördihe meiden agjoihe edahaižes matkaspäi da oti akaks Anastasija Voroninan, händast kaikutte tezi. Äjan pagištihe hänen prodelkoiš. Sinä, armaz, ed pipkuta? A minä pipkutan, ku voib...

Ka kundle Sem’onan polhe edemba. Ezmäižen kerdan Sem’on Timmojevad tedištihe, konz hän löuzi nevestan. Nece oli edel Suomen voinad, konz Sem’on läksi armijaha, a siloi služb jatkui ei üht vot, kut nügüd’. Voinahasai soldatoid sattihe kaikel küläl. Praznikan aigan, konz posadlaižed prihad tuliba susedkülähä pajoidenke da garmonidenke koumel telegal, ičeze sebranikan pertiš S’oma nägišti 15-voččen sur’sil’mäižen neičukaižen Nastoi Voroninan. Kacuhti ičeze sebranikan sizarehe, siliti pädme i ilokahašti sanui: ”Kazva, kuni minä olen armijas, konz pördamoi tagazenain”. Neičukaine eskai avaiži sun mugoižiš armoišpäi. Priha oli čoma da korged. Nened sanad lujas koskiba neičukašt. Hänen elos völ ei olend nimidä paremba, mi voiži olda, mi S’oman sil’mäd. Naku kut voib olda. Ezmäine priha koumele küläle, a valiči händast, nor’t! Vanhembad kaiken johtutiba necidä kozičendad. A Nastoile priha kaiken enamba mel’he tuli. No hänele pidi lujas hätken varastada ičeze ženihod. Kahesatoštkümne vot.

Suomen voinal Sem’on oli ranitud. Hän hätken oli gospitališ. Jäl’ghe gospitalid händast, kut hüvän saldatan, oigetihe Pol’šan röunale. Sigä-se vodel 1941 hän putui ümbärdusehe. Jäl’ges putui konclagerihe. Kaks’ kerdad ladi pageta, no nimidä ei lähtend necišpäi. Händast mokitihe. Oli näl’g-ki. Kaik-se surm siriči hänes mäni. Vodel 1945 händast da kaikid toižid saldatoid amerikalaižed pästiba valdale. Necen jäl’ges hän kut-se putui Amerikaha. Jäl’ges Afrikaha. 1949. voden lopus laivan trümas tuli Turciaha. Jäl’ges Turciaspäi putui Bakuhu. Oli paha se, miše jäl’ghe kaiked necidä NKVD-radnikad ei usknugoi hänele. Völ hätken, ani Stalinan surmhasai hän oli se zonal, se katorgal. Kodvdihe tedoid pagoiš konclagerišpäi. Ectihe sidä, midä ei voinuiži olda. Vaiše vodel 1955 händast pästtihe valdale.

A Nastoi varasti. Ei voi uskta, miše ninga hätken varasti, a ved’ oli nähnu S’omad vaiše ühten kerdan. Niken ei uskond. A ved’ ed teda, kut elo kändase. I vaiše sikš ed väzu pit’käs elospäi. Sem’onan vanhembad saiba pohoronkan, a Nastoi kaiken varasti. Hän ei uskond, miše Sem’onan riktihe. Paksus käveli rižamaha Sem’onan vanhembid, se üksnäze, se vellenke, kudamb vodel 1942 pördihe kodihe kädeta. Toskeli heile kalad da kartohkoid. Tegi pert’radoid, radoi linmal, tal’vel vedi haugoid regil Konz ištui honuses i hengel opal tegihe, vel’l’ kaiken tüništoiti händast: ”Ala tusttu, Nastoi! Hengel rižan, eläb om sinun Sem’on! Voib olda ei käskkoi hänele kirjutada. Voib olda hän miččel-se peituzradol om. Om oigetud Evropaha vai völ tagemba. Kut Kolumba mirudme ajeleb! Vere magadamha aigemba, homen lujas aigoiš pidab libuda...” Voinan aigan Nastoi radoi kon’ušn’al, abuti akoile. Hän kacui viž hebod. Kon’ušn’al kaiken oli puhtaz, ei voi nimidä sanuda. Kaikuttušt sugib, eskai lentaižid pletib pal’mikoihe, muga puhtastab heboid, eskai karv hoštab. I laskvas niid nimiti... heboižikš. Homendesespäi i möhäze öhösai oli Nastoi kon’ušn’al, lujas äjan radoi, kacmata sihe, miše oli lujas nor’. Hüvin söti heboid, kacui, miše tervhed oližiba, kacui kabjoid, hambhid, sil’mid. Siloi ved’ kaiken radon küläs tegiba hebod...

Kerdan Nastoi tuli telegal vanhembidennoks, toi toreht heinäd kozale. A kerazihe lähtta kuna-se. Kenennoks adivoihe lähtet?”, – küzub Nastoi. A sanuba: “Lähtkam meidenke, iče nägištad”. Läksiba koumen kesken.... kaumoile. A sigä korktan pedajan alverez kaum. Kaik om tehtud kut pidab: rist, tablicaine. Nastoi kacub, a tablicaižel Sem’onan foto! Sid’ pagastal vanhembad oma kainuded kauman poigan täht. Käveliba kaumale, miše kumartas poigale. A teravas voinan jäl’ges iče oli pandud maha sinna.

Konz Sem’onan vanhembiden pert’he todihe kirjeine Baku-lidnaspäi, sigä jo toižed ristitud eliba. No küläs kaik teziba, miččes opalas oli Nastoi. Sikš vest’ Sem’onaspäi tuli konüšn’aha-ki. Nastoi ei voind uskta, miše Sem’on om eläb! Oli plenas. Äjak kerdad surm oli rindal. Pol’mirud oli ajelnu. Kut merimatknik Kolumbeskai Amerikas oli! Kodihe ajab!.. Voden varasti Nastoi ičeze ženihod, Sem’onan külähä käveli: ei-ik ole mittušt-ni vestid Sem’onaspäi? Külänikad uugil labotaba... Nastoi kerazihe kirjutada kirjeižen Bakuhu, a adresad-se ei ole. Päliči vodes tuli kirjeine lagerišpäisigä, Kazahstanas, Sem’on om lageriš. Sid’ Nastoi kirjuti armhale, mi tegese küläsmiše vanhembad oma jo kolnuded, ičeze neiččen ozas. A Sem’on ičeze kirjeižes starinoiči kaikes, mi oli hänen hengel. Oli tusttunu kodimad lujas. Neižne kut voi, abuti laskval sanal. Aigan mändes Sem’onan kirjeižed tegihe kaik lämembikš...

Vaiše vodel 1955 Sem’on pördihe kodimale, ičeze kodikülähä, ičeze nevestannoks... Kut nägišti Nastoi ičeze armhansun avaiži, kut laps’aigan.

Sem’onan päs jo näguiba vauktad tukad, mod oli must päipaštospäi i sinižed-sinižed sil’mäd.
Hän iče tuli neičennoks, tundišti händast rahvahan keskes. Sid’-žo Nastoi kaburzi händast – ”Kolumba, minun armaz...”. Voib olda siš aigaspäi händast zavottihe kucta Kolumbaks. Ken völ meiden agjoišpäi muga edahaks ajoi, avaiži Amerikan? Kolumba, kut om Kolumba!

Homendesel Nastoi val’l’asti heboni ajoiba kaumoile, Sem’onan vanhembidennoks. Naku, Nastoi, – Sem’on pühki kündled, – nikonz en meletand, miše tulen ičeze kaumale, mitte om voiktud mamal da tatal...”. Pit’k igä varastab sindai, S’omuška. Gor’an sijale oza tuli,” – sanui tüništunu Nastoi... Kut vedehe kacui! Sil-žo sügüzel Sem’on nai Nastoi Voroninal. Hän oli vanhemb Nastoid äjile vozile, no eliba kaiken igän kožmuses. Sündutiba äi lapsid. Kaik oliba neičukaižed, üks’ oli čomemba tošt!

Miše sötta ičeze surt kanzad, Kolumbale pidi äjan rata. Kus hän vaiše ei olend radnu. Radoi sauvojan, leibpaštamos kandiši havadoid, käveli kalatamha Vauktale merele, sovhozas söti lehmid, puhtasti stajid. Ičeze azjan tezi hüvin. Kodihe toskeli se penen havadoižen jauhod, se havadon kombikormid. Harjatud mez’! Kül’betin lendi nedališ. Pertiš tegi äjan radoid da ümbri aidan tegi. Kaik hänen käziš paloi! Rahvaz völ libub viž časud homendest, a hän jo päliči joges venehel ajab, haugoid veb, se heinäd, se marjoid da babukoid tob. Hüvä mecnik da kalaniknikonz ei tule tühjin käzin...

Kerdan Kolumba oti kaks’ kužušt. Koir tarbiž mectusen täht, sikš oti-ki. I miše koirile veslemb oližikaks’ oti. Kužud kazvoiba, Sem’on joga ehtan käveli koiridenke irdal. Ku lähteb külän taga, ka pästab koirid valdale. A ned sid’-žo jokseba erazvuiččihe poliheken kuna. A ižand astui teveres i ihasteli ehtzor’ad, mecad, kartohkpöudoid da joged. Ühtel ningoižel kävelusel S’oma zavodi vihelta kuctes koirid. Vihelzi äjakse kerdad, üks’ sid’-žo joksi i ištuihe ižandan jauganno. Oti Kolumba kädehe čapižen kaglrenghaiženke i kumarzihe, miše sidoda kužud čapižehe. Kacuhtia nece oli jäniš. Sur’ hahk jäniš, mitte lujas nahodi kužuhu, seižui, kut kividunu, i kacui Sem’onan sinižihe sil’mihe. Konz jäniš el’genzi, kus se om, sid’-žo pästi pagod, vaiše sidä nähtihe-ki. Kolumba veslas maihuti sille: jokse, pit’kkorv! Ku vasttan sidä toižen kerdanka jo en zavodi žalleita sindai. Kolumba oli hüvän mecnikan, kanzas kaiken oli liha. No ei olend elokahan. Enamb čududelihe rahvast starinoil ičeze elospäi... Kolumba oli vällišpä, no hüväsüdäimeline. Oli muga-ki, miše pertiš den’goid ei ole, a lapsile kaiken midä-ni magukast tob. A ičeleze jäl’ghe kül’betid paneb pikaraižen stolale... i čugun kartohkanke stolal om. Üht kanad Kolumba voi koume kerdad kävutada. Midä päl punotad? Ed usko? A sinä kundle...

Semendkus praznikan aigan, konz völ Nastoi oli lähtnu sündutandkodihe, Sem’on päti joda bragad, a kodiš nimidä ei olend. Lujas tahtoi starinoita kelle-ni, miše tatan linneb. Astui külän päirdadme sinna-tänna, kacubkaks’ mužikad ištuba, pipkutaba. Sem’on ištuihe sirhe mužikoidennoks, sädi tervhen, vähäižen ištui vaitti, i kut iškeb ičtaze pol’vidme: ”Hei, mužikad, ningoine zakusk kadob... Vaiše olen riknu kanan, viluhu om pandud, lihav... Ku oliži midä joda, söižim kanaižen!” A mužikad hüviš meliš omaken pučihe ningoižespäi! Nu, ka midä... Voib olda löudam, mužikad? holdui Kolumba, – Malanja-babal kaiken om, midä joda. Minun ak teravas sündutab. Minä, kackat, nelländen kerdan tatan linnen!” Muga pätiba-ki. Mužikad läksiba ecmaha, midä joda, a Sem’on teravas kodihe jokseškanzi, da sarajaha. Tabazi kanan, čapoi pän, puhtastida čugunaha pani. Konz mužikad tuliba, kana jo vaumiž oli. Kolumba oti čugunan päčišpäi i stolale pani. Valoiba bragad stokanoidmejoiba, otiba luzi-koid i zavodiba söda lent kanaspäi da kitta sidä. A mužikad söba lent tahtonke da muga kitäba sidä, miše Kolumbale tegihe žal’ kanad. Midä mužikoid sötta, ičeleze om vähä! Lapsed irdalpäi tuleba näl’ghižed, tahtoiškandeba söda. Aigad ei ole meletada, söba mužikad kaiken kanan, nimidä ei . Minä... mužikad, naku midä tahtoin sanuda... jodes bragad, hilläs sanub Kolumba, – minä necidä kanad olen löudnu sarajan taga, habi eläb oli. Nägen, kana kut kana om, midä jätta kelle-ni”. Mužikad pöl’gästuiba, luzikoid stolale paniba. Ei tahtoinugoi jo enamba söda da joda. Spasib, Kolumba, adivoičetuses, lähtem ika akad zavodiba ecta meid, ei ole aigad ištta”. Läksiba mužikad. Vaiše läksiba aidan taga, pästiba pagoho sille-žo sijale, kus ištuiba, miše ehtta... A Kolumba necil aigal joi bragan lophusai. Pani čugunan päčin röunaleolgha tütrile linneb söm!

Kacu, mitte avant’urist oli! Bragad joi, lapsid söti, a ehtaks tataks tegihe nelländen kerdan! Minä, vunukaine, voin starinoita sinei äi mugomid starinoid. Sinä vaiše tule minunnoks, ala varaida. Susedad ved’ olem... Hüvä om-ki. Ištuškandem, pagižeškandem. Voib olda völ midä-ni kirjutad... Kundle!

Kerdan kerazihe Kolumba senid ligotamha. Meiden pohjoižis jogiš om äi kalad, a mecas kazvab äi marjoid, senid da babukoid. Kerazi Sem’on äi gruznid da bahaloukuid. Tuli kaks’ surt puzud. Edel solandad, senid pidab ligotada: paksus vajehtada vet. A Kolumbale siloi oli jo enamb 70 vot. Hänele pähä tuli hüvä ideiligotada senid muga, miše radoid ei olnuiži äi. Tuli hänele mel’he panda puzuid senidenke ojaha. Pani i kacub, kut puhtaz vezi mäneb päliči puzuiš da pezeb senid. Hüvä om! Necil aigal Kolumba päti mända kodihe jomha čajud. Elektroksamvaraspäi. Borankoidenke. A sened olgha ligotasoiš, jäb vaiše solata... Kenele völ pähä tuleb mugoine azj, Nastoi, teravas senid pidab solata, – bahvalihe Kolumba akan edes, – sinä ozastuid, miše löuzid mugoman mužikan!” Ištu vaitti! muhazi laih Nastoi, – ka teravas jo 80 linneb, a kaiken völ šalid: ed ištu perskel. Kaiked čogad oma täuded; kaiktäna vastoid da kuivatud babukoid!”... Ehtal Kolumba tuli ojannoks kacmaha ičeze senid, ka muga sun-ki avaiži: lambhad södes jäl’gmäižid senid, külläižed da täuduližed mäniba poiš tühjiš puzuišpäi.

Naku mitte Kolumba oli, kaikutte koir händast teziamerikalaine, avant’urist, tegopä, midä vaiše ei mahtand tehta, kaik läksi hänen käzišpäi, kahten voinan znamasine heng da ižand pertiš! Necil laučal minä händast jäl’gmäižen kerdan näginki... Tuli Kolumba meiden pertinnoks lebaidamha. Siriči mäni. Väzunu oli. No vessel olivahv, 90-vozne uk vauktanke bardanke da sinižidenke sil’mižidenke. Minä kucuin Sem’onad pert’he. Zavodim pagišta. Mänen, sanub, Van’oi, heitta verkoid. Kut kevädel olin tacnu haugele, muga tähasai sigä venuba. Nastoi jo miččen kerdan pakičeb: ”Heita verkoid, Sem’on, ika živatad putuba niihe”. Ku lehmäd da hebod käveližiba, kut aigemba, ka sinun verkod tegižiba äjan bedad. A nügüd’ vaiše kaks’ osttud vazašt käveleba. Heinäd nügüd’ om, ei pida ecta, kut ende, kacu, kut kolhozan pöudod heinduba. Naku mecannoks ei mängoi, sigä om äi parmoid, ned lujas pureba. Vazad enamba käveleba läz jöged da pertidennoks, ken-se andab supalaižen leibäd, naku, mitte elo om... Lähten, Van’oi, heitän verkoid, ika ned, voib olda, ripuba jo raidpenzhiš”, – i läksi hilläšti heitmaha verkoid. Da läksi toižhe pol’he. Laukannoks, kus hänen pert’ penikaižes sadus seižub. Sigä om Nastoi. Vunukad tuliba lidnaspäi. A Sem’onan taga om mec, mecan tagajogi, jogen tagatoižid mecoid, merid, teid, kus käveli Kolumba. Mittušt sijad ala ota, kaikjal oli astnu Kolumba. Kaikedme mirudme käveli. I tagaze kodihe pördihe. Oli voinal, lageriš, äi jügedusid oli hänen elos, äjan radoi, tegi äjan kanzan täht. A südäimel ei olend kovettunu. Mitte oli, mugoine jäi-ki...”

Völ starinoiči minei Van’oi-dedoi, miše pandihe maha Kolumbad sil-žo kezal, rindal mamanke da tatanke. Rahvast oli lujas äi. Vanhan veron mödhe grob vedihe käzil pertišpäi, kus oli sündunu. Nastoi kerdalaz ravastui. Hänen tütred pidiba händast käzipoliš. Pandihe maha sinna, kus konz-se oli tehtud kaum mamal da tatalsil-žo sijal korktan pedajan al... A Sem’onan verkod tähasai ripuba niiš-žo penzhiš. Döl likutab verkoid. A läbi rattenuziš verkoiš lendaba sügüz’lehtesed puišpäi...

Kändi Irina Sotnikova