VepKar :: Texts

Texts

Return to list | edit | delete | Create a new | history | Statistics | ? Help

Nikolai Zaitsev. Oma randu

Nikolai Zaitsev

Oma randu

Livvi
New written Livvic
Ystävy, Miša! Viego mustat meijän endižen, lapsennu armahan Leskelän hieružen, vagavan da hil’l’ažen Anus-joven randažel. Ei se olluh kuulužu bohattuol, ga oli sil taidolline čomus. Ei olluh kodilois čomendettuloi ikkunlaudoi, eigo ongurdettuloi pihakrinčažii, kui Arhangelin alovehel. Pordahat da nurmipihat oldih leviet da avvonažet. Ei olluh rima-aidoi, kui nygöi. Vai erähäs pihas kukki tuomipuu.
Voižitgo ellendiä minun syväimen täs kirjažes, ku tahton kirjuttua sinule meijän Leskelän hierun eloksen mustot, toinah liikuttavimat meijän loittožes nuorusaijan elokses. Kedäbo voin vallita paiči sinuu: myö rodivuimmo, elimmö omas armahas kohtas, omal Karjalan mual. Meijän hengii yhtištäy se, mi on ristittyžien elokses kaikis kallehin: lapsuš da nuorus. Myö yhtes elimmö, kazvoimmo, opastuimmo. Kenbo toine, ku vai sinä, voit arvata minun tunnot, midä myö olemmo nähnyh, ottanuh mieleh da imenyh iččeh omal čupul, kudai oli räkitetty voinan tulipalol. Tänäpäi sit čusvies eläy sen aijan igävy, midä saimmo nähtä nuorennu jygies elokses. Minä igävöičen sinuu. Minä hengitän ilmua, kuduadu myö hengitimmö lapsennu, uijimmo Anus-joves, kuduas myö ongitimmo kalua, kuduas myö čuilimmo parzien piäl, juoksimmo parzii myöte kiistah joves poikki.

Jo silloi, buitegu toizes nuoruos, tundematoi taigu hengi kačahtih minuh kirkahil silmil. Moižel ilon väil rubein tundemah meijän luonnon vienon čomuon. Musta vai kui huondeksen suus emähirvi vazaženke kävyi vetty juomah rodniekkukaivožes pellon siniharmuas udužes. Se kuva on täh päivässäh silmis. En ehtinyh vie tässäh sidä kuvua mualata.
Linduloin iänien soitol heliži huondeksut mečän reunas. Leviet oldih Leskelän pellot ripoitettu kukil. Mečän reunas kukkažien terälehtyžis laškasti liikuttih humaldunnuot vuoksahažet. Pyörittih piän piäl mehiläžet, huolestunnuot omah ruadoh. Liipoilindužet kukkažien piäl svuad’buittih omii päivii. Čirkoin čiritys kuului heinäs. Net, gu vihmupizaret levittih jalloin alpäi. Ihaškoitti silmii meijän ruišpeldo. Se andoi bohatan sualehenhuomenižen päivän leivän. Sagei oli heinäl meijän lambahien peldo. Hengitimmö heinän meziduuhuu, kävelimmö peldotroppažii myöte muarjah olgupiälöissäh uponnuot kolhozan ruišpellol, kudai sualištui lieväl kellasvihandal.
Minä died’ois da buabaspäi perin tämän ozavan malton iloijakseh sualištujale leiväle da lämmäle kezäpäiväle. Tuskičin da koittelin ylen prostoin da rauhalližen ozan omas hierus. Tostu ozua en nivouse tundenuh, ga parembua muijal en ni eččinyh. Nikonzu minä en eroitannuh iččie nähtäväs da tundiettavas rakkahas minun hierun muailmas: peldolois, mečäs, joves, järvis da rinnal olijois lähäžis ristittyžis, kuduat hengitettih yhtel minunke ryndähäl, yksil silmil kačottih muailmah. Kai lähäžet i selgiet, buiteku rodn’at oldih minule brihaččuloin luaskavat muamat, kudualoinke yhtišti minun oza. Hyö luaskavasti kačottih minun armoittomah ozah. Olin joga perehes, gu oma. Ei tule minule mustoh, hot’ kerran oližin perehes kuulluh huigien sanan.

Jo silloi losnijoil kybenil avavui minun ies muailmu täyzi rakkahuttu luondoh da päivypastopäiväh. Mustathäi, Miša, jo silloi myö rubeimmo kiistah piirustelemah meijän kodiloi, jogirandoi. Myö ihailimmo luonduo, ga enzimäžet piirustukset ei oldu vie ihailtavat. Kaikin oldih ozavat da rauhažet jälles voinua meijän pilvettömäs lämmäs mualližes muailmas. Minä omal laihažel rungal čusvuičin oman muan mualližen huolen luaskavasti minuu seväten. Tämä oma muailmu oligi minun muamo, hot’ omua muamua vajai minä olin.
Minä en tiijä innunmannun aiguhižii sugujuurii. Vedäygo sinne pellon piäs troppaine igivahnale paganalližele taigu kalmišmuale? Siego oldaneh meijän ezivahnembien sugujuuret? Sie korgieh nostih kolmenellisadavuodehižet pedäjät. Niilöin mustuvihandat kidžerät piät ylbieh kačottih sinižeh taivahah. Ruskienvaskižet rungot losnittih kezäpäiväžes. Se kalmužin oli täyzi taigua. Sen histourii vedi minuu sinne. Pehmien sangien havvuod’d’ualan al ni mi muu ei kazvanuh. Se oli ainos puhtas. Sinne niken ei käynnyhvarattih. Died’oin starinan mugah äijy tuhattu vuottu tagaperin sinne on havvattu kolmiežet, kuduat eletäh sie i ei lähtietä nikunne. Net nivouse ei oldu srašnoit minule kui vahnu akku stoikankekolme nuorikkaštu vesseliä neidišty. Buitogu hyö tansitah da pajatetah kuulemata. Heidy ei nävy. Kerran minä pitkäh kačoin kalmužiman agjah, minä huavain läbinägyjät käit da piäs venkažet peldokukis. Huavain heijän kosketukset pedäjien varbažih. Net tiä eletäh kalman kaksikaldažen lahonnuon levožen al. Järei pihkubalki – “ristuvirui levožen piäs, kuduah oli hyväl taijol ongurdettu kolme kuvua: ylimäžespäiväine, keskimäžeskuudamaine, alimažesvezi. Rinnal olijah kelikuivah hongah oli iškietty ellendämätöi puus leikattu huamu, kudai mustoitti ristikanzan libo žiivatan piädy.

En tiijä mitus oli minun ezidied’oin died’oi. Minä tunzin sen kalmužiman. Tunzin oman hierun, oman rahvahan, oman Karjalan. Tunzin loittožet mennyöt aijatniis on eletty minun sugujuuret, yksi tuhanzis Karjalan rahvahis, ei luastittu lykyl da ozal. Sil olen tulluh täh päivässäh.
SanaSynnyinmuakuulostau kuival. Minä čusvuičin yksipuoližen yhtevyön omah kodimuah. Näin häviejän hyvän dai pahan, midä voinnuš žiälöijä da suvaija. Tunzin sih vagavan da rauhažen rakkahuon, hot’ puaksuh kuulin erähilpäi: “Köyhy meijän Karjal!” Tunzin oman syväimen abien, trageedien, tunzin pahuon, kudual oli voimatunnuh meijän rahvas, čusvuičin sen omas ičes. Ga kui äijil karjalažil häviemättömät kyvyt, rakkahuot, oli annettu omat syväimet rakkahale Karjalan muale. Oli minule moine rauhalline muailmu, kuduas minä elin, kačoin, kävelin, kudamua minä hengitin. Minä en čusvuinnuh tädä vastukohtua, kui kala ei čusvuiče vetty, kuduas se eläy. Minä elin karjalažen ozavua da tavallištu elostu. Karjalažen hierun karjalažet miehet da rahvahan sain tiediä elokses, en kniigoin kuvuamižis. Parahan nuoren aijanlapsušaijan minä vietin Suvi-Karjalas Leskelän hierus, kus sain čusvuija puhkennuon rakkahuon.

Sih armahah aigah olin minä sidovunnuh omah čuppuh. Sit elokses suannuh parahan, midä minul on vie tänäpäi. Kai, midä oli silloi minus ymbäri, oli täyttänyh eriluaduzel, prostoil karjalažel hengel. Prostoi leiby-suolu elokses, karjalažis pajolois, buaban kudomižis, muamo karjalaine naine. Häi kolmekymmen kuuzi vuottu eloksen jälgimäžeh päivässäh andoi omat väit kolhozale.
Huolekkahih da hyväsydämelližih ristikanzoih kuuluttih minun buabo dai died’oi. Štanajallat ollah kazvanuot died’oin da buaban kalmoile. Ga syväimes sidä enämbäl eletäh loittožet mustot. Kodiruado mielihyväl, ilo da vällys jälles voinua, varuamatoi čusve tävvel väil sidoi minuu omah luondoh.
Rauhalližet päivät, hil’l’ažet yöt. Minä havačun yličel. Vägöy oli yličel heinän duuhu. NostaNostatetah unes tuttavat iänet: kanat kakatetah, räpytelläh siivii, kukki kokotuksenke keriäy kanoi pihale, kus se löydäy minun lykätyn leibypalažen da kuččuu kanoi syömäh. Net kiistai lennetäh pihäle.
Piäsköit lennelläh piän piäl. Rohkieh piilenny leikatah ilmua, čukeldetah saruan avvonažeh veriäh, kudai on täyzi päivypastuo. Sit hävitäh kirkkahah sinižeh rajattomah taivahah. Levon ravos pystävynnyös päiväžen sugahas uitah i tansitah kebjiet pölyhiukkažet.

Pyrgimys rauhah da pokojah eli minus kaikel väil. Toinah sentäh minä olin sivottu omah čuppuh. Toiči täs meijän luonnos oli tragiičeskoidugi. Silloi pienenny otin net vastah ellendämätä. Died’oin kuolenduvuvvennu pakkaskuul päivänlaskupuolen tulenišku, jyry, torokkutuuli kiškoi erähis kodilois levot. Syväintalvi, märgy jugei ilmu. Sruastis minä näin, kui susiedan levo lomunke pakui meijän pihale. Se nostatti minus trevougua. Puaksuh havačuin yöl i syväimen tykytyksenke kuundelin tuulen ulvondua. Buabo alištuvaine seižoi tuohuksenke kijotan ies da moliiheze. Sruasti täytti minun hengen. Seižatuin buaban rinnale, sežo ristin silmät, ga en hajunnuh midä luajin. Buabo ainos lähäine, luaskauozuttihes minule kylmäkse da vierahakse. Mustellen tädä pohjattomua pimiedy yödyjuoksendeltih
rahvas fonariloinke pihal.
Tundui, mittumat avvuttomat oldih hyö. Seižoin buaban rinnal srašnoin murdamattoman kuolendan ozan ies. Minä rauhatoi lähenijän sruastin ies, ku tuuli kiškou meijängi levon, sebäin buaban. Buabo ei nivovse čusvuinnuh minun tilua. Kuului loitton uuzi romahtus. Minä seižoin hämmästynnyh, rippujen buabas kiini. Kai mih minä uskoin, mi oli pyzyväine minun mieles sil aijal, sežo romahtih i lähti uidamah kunnelienne loppumattomuoh. Buabo kiändyi minuh, sebäi, ristii silmät, silitti kämmenel piädy i sanoi: “Kai on hyvin, mene magua kaikes rauhas.”
Sidä enämbäl minun henges tämän varavon jälles nouzi syväimeh syväintalven kirkahan pakkažen talvipäivän ilo.

Kerran lähtin meččäh ongiruagah. Sit nuores mečäs yksinäh olendas, avavui minule omaluaduine čoma luonnon taigu. Mustan sen kerran. Minä olin nuoren mečän lehtien duuhun keskes. Lehtet piästettih läbi kevätpäivän sugahat. Smaragdanvihandukruasku täytti lehtimečän. Ozan tundo täytti minun hengen. Olin kevätvuon ozavas liikutukses. Kyynälet salsalvattih hengen. Minä tulin pellole, näin tagači toštuluadužen oman hierun, kuavuin muale i sebäin sen. Painoin sille ryndähän da ilmiet. Ripoitteli armahale muale omii kyynälii. Tunzin sen duuhunmärrän da pehmien, tuttavan muamalližen oman čupun duuhu.
Vie erähän kerran nostih minule kyynälet viijendes kluasas. Talviyön aigah lähenin ikkunan edeh. Ikunan huurdehes ramkas näin kirkahat elävät tiähtet. Puhtas mustusinine talviyön taigutaivas diivuičutti minuu. Minä kačoin, kačoin liikkumattomah tiähtitaivahan syvyöh. Painoin očan ikkunah. Mualuamatoi muailman taigučomus nosti ilon kyynälet. Net oldih jo eriluadužet, ellendetyt, uvvet luomišväin kyynälet. Minule järgieh himoitti suaha kruaskat.

Tänäpäigi tuli mieleh oma peldo.
Näin ičen omal pellol. Viruin vihandan heinän keskes da hengitin tuorehen muan da kukkien duuhuu. Päiväine kierdäy peldoloin, hierun, joven, pölyhižen dorogan piäl. Rajatoi, kirkas, duuhukas on minus ymbäri oma luondo. Minä, buitogu painun da uppuon ozavah kirkahah muailmah. Sinižel kezätaivahal uidau pöyhkei valgei pilvi. Kirčištän silmii. Minule ozuttahes, buitogu uidau taivahas suarnalline zvieri. Minä ainos lapsennu ečin pilvis suarnallištu elättii. Korgiel taivahas liidelöy haukku. Midä se nägöy sinižes taivahaspäi? Toinah se nägöy vihandas heinäs virujan pienen pal’l’aspiän brihaččuzen, kudai ozutah sille jänöikse.

Kui kaikes täs kerduo sinule, Miša, niis loittožis armahis päivis, konzu meijän nuoreh igäh lad’d’avui eloksen rakkahus omah kohtah. Konzu tulemmo omah hieruh, Miša, syväimen tykytyksenke kävelemmö omua kohtua myöte. Sinä varmah näit, mittumal hyväntahtožel da rodn’ankunnivol otetah meidy vastah Leskelän hierun rahvas. Sit kunnivon tervehtykses on iloine tippaine ystävytty: “Kačos, ei unohteta died’oit omua hieruu!”
On muuttunuh aigu, vahnannuh hieru, kui minä ičegi, ga se yksikai pyzyy minun syväimes nuorennu. Äijy täh igäh on kulgiettu da nähty suurdu da kauništu meijän muadu, ga syväimele parembua omua Alavožen čuppuu ei lövvy.