Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Karjalaisen liäke on kyly ta terva

Corpus: New-writing language

New written karelian, Journalistic texts

Source: Valmisti Valentina Karakina, Oma mua. № 12; 13; 14; 15, (2020), p. 9, 9, 9, 9

Karjalaisen liäke on kyly ta terva
(Karelian Proper)

Kyly, terva ta tärpätti još ei auta, niin šilloin on mieš männyttä.

Monien vuosišatojen kuluos’s’a kun Karjalašša oli vain kanšanliäkintä, tavalliset parennuškeinot oltih kyly, heinät, loičut. Kanšan liäketiijošša äkie löylykyly oli yksi tärkeimmistä parennuškeinoloista monista tautiloista. Monie tautija käytih parentamašša kylyššä. Ta šillä on tavallini šelvityš.

Tautija parentuas’s’a piti valita šemmoni rauhallini ta hil’l’ani paikka, missä läsijä ta parentaja šuatih olla vain kahen. Kyly šiinä hommašša oli paraš paikka ta šitä ušein karjalaini rahvaš käytti omaluatusena tervehyšlaitokšena. Tavallisešti kyly ei ollun toisissa rakennukšissa kiini eikä ihan lähelläkänä niitä. Šielä rauhallisešša hämäräiseššä kylyn šiämeššä tietäjä šai käyttyä taikojah ta konštijah tarpehieh ta voimieh mukah.

Ennein pitämistä kylyššä parentamismänöjä, piti kyšyö lupua šiih kylynemännältä taikka kylynisännälta, halteilta. Heitä piettih hyvinä parentajina ta ušottih, jotta hyö voijah auttua ta piäštyä kaikista tautiloista. Näillä šanoilla heih kiännyttih: “Kylyn isäntäiset, kylyn emäntäiset, nuoremmat, vanhemmat i keškikertahiset, prostikkua tätä ristikanšua, antakkua oma tervehyš, ottakkua oma hyvyš!”
Uško rahvaš ičen kylynki taikavoimah. Šentäh kylyh tullešša šitä tervehittih ta šanottih:

Terveh löyly, terveh lämmin!

Ei löylyn löytämistä,
Lämpösen lähenömistä.

Löyly kiukuan kivih,
Lämmin kylyn šammalih!


KYLYVAŠŠAN MERKITYŠ
Kylyššä tautien ta kipujen parentamisešša vaššalla oli šuuri merkityš.
Vaššalla kylvetettih ta luvettih tarpehie lukuja ta loiččuja. Kanšanliäketiijošša käytettih erimoisie vaštoja ta jokahisella niistä on omie parentajie ominaisukšie.
Kun parennettava lienöy läsin pitemmän aikua, vaššatta parentaja ei tullun toimeh. Vaššan avulla hiän parenti ta ajo tautie pois ihmiseštä. Mainittih olovan aikoinah šemmosie nerokkahie tietäjie ta heijän konštiloih kuulujie mukavie tapahukšie.
Taikašana ta loičču oltih aina tietäjän apuna ta liäkintäkeinona. Näin pakautteli parentaja tautie pois ajuas’s’a:

Läheš täštä, mäneš täštä,
Et taija oikie ollakana!

Ollet jorinoista jouhišuijen
Eli pakinoista parrattomien.

Ota Hiijen hiihtošukšet,
Lemmon leppäset šivakat,
Joilla hiihät Hiijen maita,
Lemmon maita leyhyttelet.

Mäne šinne, kunne käšen:
Pohjolan kivimäkehe,
Vuaran vaškisen šisähe,
Kivijä kivistämäh,
Puasija pakottamah.

Šielä on puuta purrakšesi,
kiven šiäntä šyyvväkšesi.

Šielä on hyvä ollakšesi,
Armaš aikoellakšesi.


Oli mainittu šemmoistaki, jotta kun tietäjä šai ajua tauvin ihmiseštä, ni še tauti lenti pois šemmosella vauhilla, jotta rävähytti auki šeppošelälläh kylyn ovet ta kisko männeššäh kylvetyšvaššašta lehet.
Marina Takalo kun parenti Kenttäniemen kylyššä avohuavua, ni näin šaneli: “Kyly löylyn lämpimäini, mäne läpi kuumista kivistä, palavista puateroista”.
Viinimarjašta luajittuo vaštua käytetäh, kun ihmisellä on ihotautija ta še antau hyvän hajun. Čiilahaisešta luajuttu vašta auttau, kun nivelie kivistäy. Leppäni ta tuomini vašta auttau piäššä ihotautiloista. Pihlajaini vašta on vitamiinivašta. Huapani ta katajaini vašta autetah vaivunnašta, nivelien kivušta ta ne ollah hyvät iholla.

MITÄ PARENNETTIH KYLYŠŠÄ?
Šentäh kun ennein ei ollun ammatillisie liäkärijä, niin tavallisešti liäkintä ta muut ritualiset konštit oltih tietäjien hommana. Hyö tiijettih erilaisie loiččuja ta varotuššanoja, šuatettih pityä ritualija oikein ta tehokkahašti.
Kylyššä tautija parentamašša loiččuloilla oli šuuri merkityš. Jokahisešša tapahukšešša piti olla oma loičču. Kylyššä parennettih šekä ruavašta rahvašta, jotta pienie lapšie.
Rikenempäh toisie kylyššä parennettih viluššuštautija, kumpasie oli aina pohjosešša. Piti kylvetellä monista šyistä, ruvešta, nuhašta, topašta, kerosen kivušta ta muista vaivoista.
Kun keroni kipeytyy, šiih hyvin auttau kylyn terva. Kylyn terva on hyvä auttaja monissa muissaki tapahukšissa. Kuumašša kylyššä pitäy ottua vähäsen tervua šeinäštä tahi katošta, panna še šuuh ta šiitä purekšie ta imie šitä. Terva on hyvä hampahan kivuštaki. Konša huuleh noušou rökkö, niin kylyššä šitä voijellah tervalla. A kun šelkä kipeyty, niin tervankušella šelkyä voijeltih.
Kun lienöy ollun mitä pienempyä huavua taikka vaivua, piti ottua hampahih vaššan varpa lauvoilla nouššešša, ni šilloin kuuma löyly ei pahoin vaikuttan šiih huavah.
Parentamini oli huolellisešti järješšetty ta valmissettu magini rituali. Parennuškyly lämmitettih ukkosen šärkömillä puilla. Vesiki piti olla toičči monešta kohašta (kuohujašta košešta, meččälammista). Apuvälinehenä hoijošša käytettih kylyn löylyn lämpyö ta leppäistä tai “yhekšäštä eri lajistaluajittuo vaštua.
Vain lešet kelvatah kylyššä käyttäjiksi. Šamah kylyh, missä oli parennettu läsijie, ei šuanun missänä nimeššä männä kylpömäh pakšunaolija naini, eikä šinne šamoin voitu käyttyä kontien repimyä lehmyä (Karjalašša oli tapana käyttyä kontien repimyä lehmyä kylyššä).
Kylyh käyveššä kylvennällä oli šuurempi merkityš, kun pešeyvynnällä. Kylpömini oli karjalaisilla šekä lyštie, jotta erikoisen tarvista elämän tapua, parennuškeinoloissa kaikkein tehokkahin liäke.
“Kun ei kylpömini, terva ta viina auta, niin kuoloma periy”, šanou šananparši. Hierontua lämpimäššä kylyššä on käytetty ikivanhoista ajoista. Še on hyvänä apuna monissa nivelien taikka lihakšien vaivoissa, vain kun ollou ihmisellä pitkäaikasie ta vaikeita tautija, ni šilloin on tarvis tietäjän apuo ta šen taikakonštija. Kyly karjalaisilla on tullun “tervehyön pyhäkši paikakšita šillä uhratah vielä nykyjähki. Niinpä kylpijä luou kylyn katolla enšimmäisen šivotun vaššan. Šemmosie vaššan jätteitä löytyy šieltä entisiltäki vuosilta.

LAPŠIKYLYTERVEH TAUTI
Yksi tärkeimmistä kylyn tehtävistä ennein oli olla šynnytyšpaikkana.
Šielä ilmešty muajilmah šuurin oša entisie karjalaisie.
Karjalan kieleššä on šemmoni šanontahini “käyvä lapšikylyö”. Tämä šanontahini merkiččöy šitä lapšen šuantua. Kuin monta “lapšikylyöon naini käynyn, niin monta lašta hiän on šuanun. Ta vaikka rošenčašta šanottihki jotta “läsiy kylyššä tervehtä tautie”, tarvičči tämä “tautiapuo, perintehien tietämistä ta monta muuta.
Ennein naiset šynnytettih lapšie eri paikoissa, missä oli mahollisuš ta konša missä šattu: liävissä, lammaškaršinašša, mečäššä, heinäniityllä tahikka veneheššä kalalla ollešša, pirtissäki ta šinčissä. Šiitä ajašta on jiänyn šananlašku: “Ei šyntyjä šijuah kačo”. Vaikka kuitenki tavallisempana šynnytyšpaikkana piettih kylyö.
Šynnyttämisen läheštyössä heti lämmitettih kyly ta rošenčča, lapšinaini muuttu šinne. Puapo oli häntä šuattamašša ta naisella oli šenpäiväni kokonaini leipä oikiešša kainalošša. Še leipä oli šynnyttäjän naisen šuojukšena.
Šiitä kylyn kynnykšillä puapo haukkauttau šitä leipyä kolme kertua naisella, kumpani šeisou kylyn šiämipuolella, a iče puapo šeisou kynnykšen ulkopuolella. Naisen leipyä haukatešša šanou puapo löylyö vaššaten:

Löylyni, Jumalan luoma,
Hiki vanhan Väinämöisen,
Šala nuoren Joukahaisen,
Elä, löyly, luokšeni tule,
Lämpöni lähellä käy!

Mie olen, raukka, ruajanaini,
Vierona, vijanalani.

Mäne šimoina šisällä,
Mäne vaččah vajuana,
Kipeillä voitehiksi,
Vammoilla valin vesiksi,
Pahoilla parentimiksi.


Vesi puhaš, Jumalan luoma, pešömäh, puhaštamah.

LAPŠIKYLYTERVEH TAUTI
Šynnyttäjällä kylyh luajittih makuutila lattiella tahi laučalla.
Yökši, još kyly alkau jähtyö, ni šilloin lauteilla. Olkie ta mitänih vuatetta pantih venyjän alla. Toisinah vielä alla levitettih miehen paita tahi alušpukšut, kun lienöy tahottu perehen lisäkši poikalašta. Toičči, kun oikein vuotettih poikalašta, šuvun jatkajua ta taloh apulaista, ni rošenčalla lapšikylyh matatešša annettih käteh rautani šäplä (riehtilän irtovarši). Poikua vuotettih vanhemmat vieläi vanhanpäivän varakšeh.
Mainitah šemmosie tapahukšie poikua vuottuas’s’a, jotta kuni naini kylyššä šynnytti, mieš pirtissä länket kaklašša, karvalakki piäššä ta kintahat kiäššä lat’t’asi: “Poikua, poikua!”
Lapšen šija luajittih vakkah muamon reunah tahikka, još kyly ei ole oikein lämmin, laučalla. Piänpohjih šeinäh pissettih keriččimet.
Kun muamo lapšineh oltih kylyššä ta jouvuttih olomah šielä öilläki, hyö tarvittih šuojeluo. Kierrätettih enšin rošenčča ta šiitä koko kyly, ta luvettih varauššanat. Šen jälkeh ašetettih kirveš kylyn kynnykšen eteh kylyn šiämeh, terä šiämehpäin ta šanottih:

Hospoti plahoslovi,
Spuassu ta pyhä Pohročča,
Olkah yöllä ympärillä,
Päivällä piän piällä.

Varomah, varjelomah,
Vaššen kohti vaššukšie,
Kohti kaikkie kovie.


Kylyššä heti muamo lapšen kera kylvetettih, ennein kun pantih makuamah, kylpyvettä valo puapo enšin kolmičči kiälläh muamon piäh ta šano: “Vesi puhaš, Jumalan luoma, pešömäh, puhaštamah”.
Šiitä puapo kolmičči ropšasi veteh kaššetulla vaššalla naista pitin šivuja ta šano:

Puun löyly, kivosen lämmin
Monešta on hyväštä tehty,
Ušiešta šiunuail’tu,
Havupuista hakkuail’tu,
Puhki lautojen lijoista,
Puhki lattien lijoista,
Puhki kiukuan kivistä,
Puhki kylyn šammalista.

Yks’ on loukko ikkunašša,
Toini reikä reppänäššä,
Kolmaš olkohot ovešša.

Mäne tuulen tuuvviteltavakši,
Vilun ilman vietäväkši,
Ahavan ajeltavakši.


Kun puapo kylvetti lašta enšimmäistä kertua, ni luki näin:

Kylyn löyly kylvettämäh,
Vaššan löyly vahvottamah,
Puu on puhtahuokši,
Päivä on valkevuokši,
Ihalakši ilman linnun,
Tämän kylyn kylpehyöššä,
Vaššan lehen vaipuvuošša.


Lapšella luajittih oma pieni lapšenvašta ta šitä ei šuanun šituo viännetyllä vičalla. Puapo kolmičči puissalti märkyä vaštua lapšen šelän piällä ta luki lukuo:

Vašta šelän piällä,
Pyhä Pohročča piän piällä,
Vaššan lehti vahmistamah,
Koivun lehti koššuttamah.

Neičyt Muarie emoni,
Rakaš äiti armollini,
Tuo hiemalla hikie,
Kanna kauhalla väkie,
Polveh puuttumatointa,
Jotta jalka jakšais käyvä,
Polvi polkie kykenis
Luillah luitelomah,
Šuonillah šoutelomah,
Jaloillah japšamah
Ihon alaččomah,
Varšin vuattehittomah.


Lašta kapaloitih enšimmäistä kertua. Šen jälkeh puapo kiänty muanhaltien puoleh šanoilla:

Terveh mua, terveh manner,
Terveh piha, terveh pelto,
Terveh tervehyttäjällä,
Tälläki tulokkahalla!

Akka manteren alani,
Poika pellon pohjimmaini,
Šuo maillaš matalin...

Ijäkšeh isännäkši,
Elinijäkšeh emännäkši.


APUKONŠTILOISTA
Kun rošenčča ei ala “piäššä kahekši”, valmissettih väkivesie monella tavalla.
Šynnyttäjän vuatteista avattih kaikki šolmut, otettih pois vyö ta riičittih kaššat. Kuatih vettä kiärmehen ketun läpi, pissualtin piipun läpi, umpipuun läpi, loukkoskammin läpi, kolmen skiäkän läpi, stolan jaloista, rukin rullan rauvoista ta kylyn kiukuašta läpi.
Kylyn kiukuan läpi valuas’s’a ašetettih kiukualla kivien välih luajittuh rakoh vašta tyvelläh, šije avattuna, ta šiitä vaššan läpi vesi kolmičči valettih ta annettih šuajalla juuvva.
Kaikkie näitä vesie käytetäh, kun riihenparšivettäki: juotetah ta valetah loiččujen kera. Kun ei liene šeki tepšin, naista kylyššä kylvetettih, a tietäjä koputteli kirvehen hamaralla kylyn takašeinäh, niin kuin šillä keinoin ois auttan naista “piäššä kahekšita šaneli:

Pilvet repisi pirtin piällä,
Taivaš rakosi tallin piällä,
Putosi puhaš omena.


Jotta vaikkapa vähäsen šua ha helpotušta rošenčalla šynnytyštuš kih, kekšittih kaikenmoisie kei noja. Esimerkiksi, Kiimaisjärveštä on pantu muistih tämmöis . Puiseh pahka-aštieh tuo tih vet kolmešta kohašta: hettieštä, košešta ta järvešta ta luvettih luku: “Vesi vanhin voitehista...”.
Šiitä šiih veteh pantih kala, mi oli otettu šuuremman kalan marašta ta paissettu hiililöillä. Ne hiilet ta nokie kolmešta muatinčašta pantih šiih veteh ta kaikki hämmennettih Neičyt Muarien oprasalla ta luvettih:

Neičyt Muarie emoni,
Rakaš äiti armollini,
Šie olet palveri parahin,
Šaunavaimoista vakavin,
Tule tänne tarvitah,
Lähemmäkši liäkäriksi.

Tule tuškasen tuvilla,
Hätähisen huuteloilla.


Šiitä kyšyttih Neičyt Muarielta mettä tuohisešša tuijassušša, millä voitua šuajua ta antua hänellä juotavakši.
Tämän luvun jälkie rošenččua juotettih šillä vejellä ta puapo voiti šillä vejellä hänen šivuja vašemen kiän nimettömällä šormella. Ta tuaš jatettih lukuo, jotta lapši piäsis näillä ilmoilla:

Avua vesini veräjä,
Potkua verini portti,
Avua lihani aitta,
Kultalipaš liikuttele,
Luuhisen lukun takua!..

Piäššä mualla matkamieštä,
Ilmoilla imehnisen lašta,
Pienišormista pihalla!


Kun lapši šyntyy ta puapo enšikerran ottau šen yškähäš, hiän näin šanelou:

Elä kuren ijät,
Harmuan harakan ijät!

Kašva pinon pituokši,
Huas’s’an korkevuokši!

Poikie tuaton tilalla,
Lašta vanhemman jälillä!


Nyt muamo jo šai lapšen yškähäš ta imetti šitä. Šuuh nännie pannešša muamo näin šano lapšellah: “Tätä on šyönyn šukuš, šyntyš, helie heimokunta, tätä rupie šieki šyömäh!”
Još muamo ta lapši ollah tavallisešša kunnošša ta muatah rauhallisešti, niin puapoki voit yöllä n’ukahtua. Vain yksin ei šua heitä konšana jättyä, ei ni hetkekši. Kun pieni lapši ei ole vielä rissitty, ta muamo niise on vain alani, hyö molommat ollah hellimmyölläh, ta kaikki paha heih helpošti tarttuu.
Još puapon mistänih šyyštä on vähäsekšiki aikua lähettävä pois kylyštä, niin kenennih toisen on tultava šiksi ajakši hänen tilah. Muamuo lapšen kera ta pakšuna olijie naisie ei konšana jätetty yksinäh kylyh, šentäh kun kylynisäntä ei tykännyn niitä.
Kolme vuorokautta puapo hoiti muamuo ta lašta kylyššä. Vaikka šattu missä pitemmän, missä vähemmänki ajan. Šattu toičči niinki, jotta muamo lapšen kera oli kylyššä netälin. Šiitä šen ajan piäštä käypi puapo kylyn ovelta muamolla antamašša malitun, lukomašša plahosloven’n’an. Vain pienoista vielä pitäy hoitua ielläh.

Pyhä Pohročča piän piällä,
vašta perš ien piällä,
kylyn löyly kylvettämäh,
vaššan löyly vaivuttamah.


APUKONŠTILOISTA
Jotta šais lapšen tuuvva kylyštä pirttih, puapo kävi kyšymäh lupua muamakalta ta tuattoukolta.
Hiän šano, jotta šaisko tuuvva pirttih, kun on perehtä lisäytyn. Vašta šen jälkeh muamo ta lapši muututtih pirttih. Pirtissä naisella oli šija šänkyššä tahi lattiella pirtin čuppupuolešša.
Vielä min’n’an piti lahjottua tuattoukko ta muamakka, enšimmäiseštä lapšešta ainaki. Tuatolla paita, muamolla koštovuate tahikka räččinä, kumpani hyväh. Šiitä kun min’n’a anto tuatolla lahjan enšimmäkši šen, kumarti jalkoih: “Täššä on tuattosen lahjua lašta kaččuo”. Muamollaki tuaš kun anto lahjan, ni tuaš jalkoih kumarti: “Täššä on muamosen lahjua lašta kaččuo”. (Mari Kyyrönen)
Tverin Karjalašša min’n’a anto muamakalla pitän nuoran hiihnakši, jotta lašta tuuvvittua.

Miehol’ašša moršiemen oli vielä lahjottava muamakka käsipaikoilla, kun hiän enši kerran rupesi mitänih talošša ruatamah, esimerkiksi, mäni lypšyllä, aittah tai pyyhki latetta.
Lypšinšankot, avuamet, vaššan tyvet (pyyhkiessä) kaikki piti lahjuo, käsipaikka šituo. (Okahvie Mäkelä)
Ei kaikki moršiemet oltu šelvillä näistä aseista.
Niinpä eräš moršien juoksi henkäššykšissäh kylyštä pirttih ta ilmotti, jotta muamakka on tullun huimakši, ei tule alaš lauteilta, istuo kokottau vain šielä! Tuattoukko arvasi asien oikien puolen, otti ruošan ta läksi kylyh hätyyttämäh akkua pois lauteilta. Muamakka oli šielä vuottan moršiemelta kokotušräččinyä, mi olis moršiemen pitän tuuvva hänellä, kun enši kerran miehol’ašša kylyššä kävi. (Mari Kyyrönen)
Naini ei šuanun kuuteh netälih lupua šyyvvä yksistä ašteista toisien kera, vain omašta staučašta ta ei šuanun šamah kuuteh netälih muata mieheh viereššä.
Riähkyä varattih, kun naini oli vielä “pakana”, šanottih Vuokkiniemeššä. Šiitä naini kuajittih ta Jumalan lukuja luvettih ta hiän piäsi “pakanoista”.
Samuli Paulaharju kirjutti, jotta kuuvven netälin piäštä naini mäni kirikön šinččih, minne tuli pappi ta luki molitvan. Šen jälkie pappi iče vei naisen kirikköh. Nyt naini oli jo puhaš.
Kun kyläššä ei liene ollun pappie, ni naini pani oprasojen alla leipäpalan ta luati tuhannen poklonua ta moliutu. Šiitä kun šöi šen leivän, ni oli puhaš.
Tverinkarjalaiset šamoin piettih šynnyttäjyä naista “pakanana” 40 päivyä. Niinä päivinä naini ei šuanun laštahki iče peššä kylyššä. Hänellä vain oli lupa istuo vuatepiällä kylyn ovenšuušša kuni lašta peštih. Ičeki hiän šai šilloin pešeytyö viimesenä viimesillä vesillä. Tämmöistä käytäntyö naiseh šelvitetäh vanhauškosien vaikutukšeh.

LAPŠI TA KYLY
Šamalla varuššetulla vejellä peššäh lapši kylyššä kolme kertua.
Pešun jälkie loppuni vesi jätetäh talteh altahah, a šeuruavalla kerralla vain lisätäh šiih uutta. Lopukši pešuvesi kuatah kylyn lattien alla. Jalkoih tallattavakši ei lapšen pešuvettä šua kuatua konšana. Še vesi on aina kuattava minnenih huonehien šillan alla.
Još lašta enšikerran pirtistä kylyh viiješšä tieltä löyty pala nuorua ta še šiitä šivottih lapšen rantieh netälin päiviksi, ni šilloin šitä lašta ei voitu konšana šilmätä.
Aunukšešša piettih tärkienä, jotta lapši šais jo šamašša kun šynty, ennein kolmiöisekši tultuo vielä kylyššä ollešša, kaklahaš šuojukšen, nuorah riputetun pienen nahkapuššisen, missä oli harakan vašen šilmä (hura silmy). Lapši piti šitä kaklaššah vielä leikki-ikäsenä juokšennelleššah. Še šama puššini kelpasi myöhemmin toisillaki lapšilla.
Lapšen uloššušta šamoin käytettih šuojavälinehenä pahentajan toimie vaštah. Lapši ei šilmäytyn, još šen enšimmäini kakka pantih kylyn oven piällä taikka kiukualla.
Lašta enšikertua kylvettyässä luvettih: “Pyhä Pohročča piän piällä, vašta perš ien piällä, kylyn löyly kylvettämäh, vaš š an löyly vaivuttamah”.
Lapšilla kylvettyässä luvettih vielä näinki: “Lämmittäisin kylysen, kylvettäisin kylkilihat, pehmittäisin perälihat”.
Rahvaš on mainittu, jotta kun muamo tietäis, kuin hyvältä lapšella tuntuu kylvettämini, ni hiän polttais rukkih ta lämmittäis kylyn, kun muitein ei halkuo riittäne.
Hyvänä šuojukšena lapšella rahvaš piti šen vaššan tynkie, kumpasella muamo kolmičči kylpi kylyššä šynnytykšen jälkie. Šiih vaššan tynkeh vielä šivottih hamppurihmalla kappalleh poltettuo kivie. Seesjärven karjalaiset kolikan tynkeh šotettih kuiva lapšen n’apanuorasen kappaleh. Šiitä še tynki kiärällettih ripakkoh ta šolmittih. Tämmöni naškulaini piti aina olla lapšella matašša konša kylyh vietih, taikka kyläššä lašta käytettih.

Ota, luhti, leukaluuš,
Hiisi, harvat hampahaš,
puromašta, jäytämäštä,
šyömäštä, kaluamašta.


KYLY LAPŠEN LIÄKIČČIJÄNÄ
Kun vaštašyntynehellä lapšella lienöy ollun šetinyä (harjakšie), ne pisseltih ta vaivattih häntä.
Ne näky šemmosina muština karvoina lapšen ihošša ta šiitäki tauvista piäštih eris kylyššä.
Nännimaitoh vehnäjauhoš ta luajittih melko š akie tahaš pallo. Lapši vietih kylyh, vain šielä ei häntä enšin kaš š eltu. Šitä tahašpalluo šiitä pyöriteltih pitin šelkyä ta harteita. Šiih tahtahah ne šiitä tartuttih ne šetinät ta lapši piäsi rauhah.
Šetinät šuahah pois lapšen šeläštä vielä niin, jotta šelkyä kylyššä hierotah nännimaijolla ta vehnäjauholla. Šiitä šivotah piällä šulkkupaikka ta lapši pannah levolla. Šiinäpä “harjakšetirtauvutah šeläštä šulkkupaikkah.
Häntäluu on viäntyn tahi lapši on š uuteluissa, š anottih kun lapš i tuli ripulilla tahi okš enti, ni š iitä tuaš kyly lämmitettih ta š ielä häntäluu ojenneltih.
Kun lapšella oli yökaštelu, ni Seesjärven karjalaiset parennettih šitä tautie kylyššä. Kylyh lašta käytettih kolmičči, kylvetettih ta kopšahuttuan vaššalla peppuo vaššen luvettih:

Šie kahičči, mie kolmičči,
Šie kolmičči, mie nelličči,
Šie nelličči, mie viisičči,
Šie viisičči, mie kuušičči,
Šie kuušičči, mie šeiččemen,
Šie šeiččemen, mie kahekšan,
Šie kahekšan, mie yhekšän.


Koko luku loppu yhekšäh, kun šillä numerolla on omaluatuni taikavoima.
Rikeneh kevyällä lapšilla pal’l’ahin jaloin juoššešša jaloissa oltih variksen šuappuat. Ne oltih kipiet ta äijälti vaivattih lašta. Tverin karjalaisilla täh oli oma konšti. Hyö lämmitettih kyly ta šielä lapšen jalkoja hyvin kylvetettih ta näin šaneltih: “Kurjet, kärjet, muššat korpit, harmuat harakat, šikojen svajakat”.
Šiitä hyväkši hauvotut jalat voijettih verekšellä sliuhkalla, ta näin šuatih parenomah.
Harakkapaijakši taikka harakkaisekši šanottih vaštašyntynyhen enšimmäistä paitua (ripakko, missä oli piänreikä). Šemmoni paita šai olla lapšen piällä netälin taikka kolme päivyä, šiitä še heitettih ta luotih kylyn katolla lahomah šen vaššan kera, millä lašta on enšimmäisen kerran kylvetetty.
Kun lapšella alkau puheta hampahie, lämmitetäh kyly ta kylvetetäh häntä vienošša löylyššä. Monella lapšella šilloin onki šuuri vaiva, vaikka ei šitä šuata pakajamalla valittua.
Šanotahki täštä näin: “Kun muamo tietäis šen tauvin, mi lapšella on, kun hampahat alkau tulla, niin värttinöillä kylyn lämmittäis”.
Jalkatauti vaivuau lašta šiih aikah, kun hiän alkau opašteliutuo kävelömäh. Vačča on raukalla šilloin kipie ta ušein hänellä on vaččatautiki. Lapšen tuškie yritetäh helpottua niin, jotta hänet viijäh kylyh, kylvetelläh ta jalkavaršie ojennellah.
Lašta ei šyö koi (ei kivissä nivelie), kun enšikertua kylyh vietyö, lašta paikašta läpi hil’l’akkaiseh purekšennellah ta luvetah: “Ota, luhti, leukaluuš, Hiisi, harvat hampahaš, puromašta, jäytämäštä, šyömäštä, kaluamašta!”
Kylyh käyttyässä puapo joka kerta painelou platenčan piätä käsilläh kuuši kuukautta, jotta še ois kaunis, šilie ta pyörie, kuin nappi. Šilloin šulavaini rutompah mänöy kiini ta lapši alkau paissa. Kun lienöy nähty čoherapiätä taikka čuikulapiätä lašta, ni šanottih, jotta ei ole puapo aikanah pitän huolta tuošta piäštä.
Kun lapši lienöy ollun pahašša voinnissa, ni šitä piettih šilmyännän merkkinä. Šilloinki lašta käytettih kylyššä. Muamo riičči tukkah levälläh ta niistä läpi valeli häntä.
Rauhallini ta hyvävirkani lapši oli muamolla niin kuin lahja, kun hänen piti šamašša pirttih tultuo ryhtyö talon töih. Šiihki yritettih kekšie kaikenmoista keinuo.
Repol’ašta on pantu muistih šemmoista, jotta muamo vielä kylyššä ollešša šynnytykšen jälkeh vašemen jalan kanta piällä hil’l’akkaiseh paineli lapšeh šuuta, jotta še hyvin makuais ta antais muamolla rauhašša ruatua kotitöitä.

HAMPAHANKANTO
Jo heti, kun on šuatu kuulla, jotta on pikkulapši šuatu, ruvetah nuapurinaiset käymäh lapšenšuajua ta lašta kaččomašša, hammašta kantamašša.

Marina Takalon käsitykšen mukah hampahan tuonnilla oli še merkityš, jotta lapšella tulis parempie ta lujempie hampahie, kun tuotih hammašruokie, kylyruokie. Šinne tuotih piiruata, kalakukkuo, vuatetta, parašta mitä löyvettih.
Ne tuomiset oli kylyhampahie ta šiitä jo lapšen ta muamon pirtissä ollešša tuotih hampahie toini kerta. Ne oli jo pirttihampahie. Šekä muamolla jotta lapšella tuaš tuuvvah “hampahie”, muamolla kalakukkuo, kalittua kakkarua, piirakkua, čäijyheinyä ta šokerie, lapšella kaikenmoista vuatetavarua.
Šilloin jo tuttavat miehetki pistäyvytäh kaččomah ta annetah rahua rahahampahiksi. Vain miehillä ei ollun lupua käyvä kylyššä hammašta kantamašša.

PUAPO
Heti kun naini tuli rošenčakši, oli koissa ta puapo oli jo tiijošša, ni lämmitettih kyly.
Puapo iče lämmittiki šen. Šiih kylyh ei šuanun enšimmäisenä päivänä käyvä muut, kun vain puapo.
Kun lapši lienöy šyntyn missänih muuvval’l’a (liäväššä, kalalla ollešša, heinänurmella, mečäššä), ni lašta ei šuanun peššä šielä missä hiän šattu šyntymäh. Heti pantih lämmitä kyly ta työnnettih puapuo käymäh.
Toičči puapon käyjällä oli tosi kiireh, ta puapon oli lähettävä šillä kučulla vaikka ois yksi jalka ollun kenkäššä, toini kenkättä. Konša pyritettih puapokši, ei šuanun kieltäytyö, šentäh kun še oli niin arvokaš ta kallis ruato. Puapuo piettih niin arvokkahana ihmisenä kyläššä, kuin tietäjyä ta paimenta.
Kun lapši lienöy šyntyn paharaiskana ta heikkona, ta heimolaiset varattih, jotta hiän kuo lou, puapo iče risti šen kylyššä. Šiinä tapahukšešša lapšella kaklah rissin kera pantih vielä kontien hammaš šuojukšekši. Ta ei tämä hammaš ollun šattumaini esineh täššä. Hampahašša toivottih olovan elämän voimie, a kontiešta karjalaiset šanottih, jotta še on ihmisen šukuo ta loiččuloissa šitä kučuttihki “tätini poika”. Mečäššä vaštah tulijua kontieta piettih heimolaisena ta paistih hänen kera, kuin ihmisen kera.