ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Mecižand da Mecemäg (Estilaine sarn)

Mecižand da Mecemäg (Estilaine sarn)

вепсский
Младописьменный вепсский
Kerdan küläs ühtel mužikal reboi zavodi vargastelda kanoid. Ak sanub-ki mužikale:
Teravas meil ni üht suugad ei linne.
Patrakejevna kaikid kanoid kandišeb. Ota oružj da mäne mecha, löuda reboi da riko se.
Oti mužik oružjan, kucui koirid da läksi mecha ecmaha reboid.
Eci hän reboid, eci, lopuks nägeb: mecas seižub mägi, a mäges om kaidud uru, a uruspäi reboin nägub kaik höunhiš. Mužik sid’-žo oti oružjan, metihe da ambui. Naku tuli lop reboile. Koirad tacihe riktud reboinnoks i vediba sen uruspäi.
Mužik pani reboin sel’gha i läksi kodihe. Astui-astui, äkkid edes hän nägišti emätedrižiden poigveh. Tahtoi möst otta oružjan, no jäl’gmäižel kurol meletaškanzi: ”Pidabik emätedrižid rikta? Ved’ penikaižed völ oma”.
Hänele tegihe lujas žal’ emätedrižid, i nimidä pahad hän ei tegend niile. Läksi tedme edemba.
Astui äjak-se metrad, äkkid nägišti ranitud tedrad. Suug oli kattenu, nikut-se ei voi leta: jokseleb tehutme, eskai pal’hil käzil tabata sidä. Tahtoi möst otta oružjan, no jäl’gmäižel kurol meletaškanzi: ”Om-ik hüvä rikta läžujad lindud? Tervnegaha da elägaha se”. Muga ei tegend-ki nimidä pahad tedrale, läksi edemba.
Astui-astui, äkkid penzhiden keskes nägišti čudokahad živatad: pedrka ei ole pedr, heboka ei ole hebo. Kacuhti tarkaštinece om hirb! Naku mitte saliž! Tahtoi otta oružjan da žalleiči živatad. Jäl’gmäižel kurol meletaškanzi: ”Omik hüvä mugomad čomad živatad rikta? Elägaha se!”
I hirb joksi mecha.
Äkkid mužik nägeb: te om tundmatoi, sija ani veraz! Seižui äjak-se aigad, kacuhti erazvuiččihe polihe i edemba läksi. A mec tegihe kaik sagedambaks, ma jaugoiden alkaik samlokahambaks. Teravas pimenzui i mužikale nimidä ei , vaiše ku išttas kandole da pipkutada trubkad. Muga hän tegi-ki. Lebaižihe sihesai, kuni ei nägištand, miše puiden taga lämoihut pil’kištab.
Mužik sid’-žo libui kandolpäi i läksi sinna, kus lämoihut paloi. Astui-astui, lopuks tuli vanhanno pertinnoks. Nägišti, miše verai om avoin, i tuli pertin südäimehe.
Pertiš oli kodikaz honuz, honuses seižui sur’ stol, puhthan stolan taga ištuiba dedoi da baboi. Dedoil oli todesine bard samlospäi, sobad todesižespäi tohespäi, jaugasvirzud heinäspäi. Baboi kezerzi vauvast langad, a rindal kangazpuil oli kangaz, mitte nahodi puhthaze hoikaha toheze.
Kuni mužik kacli kaiken, dedoi sanui hänele laskval änel:
Ala varaida, poigaine, proidu.
Segoid-ik mecha, a nägub, pidab sinei meil öduda.
Ka, segoin, – sanui mužik. Hüvä oliži öduda teil, ku voib.
Mikš ei sa, ödu! Ištte, lebaite. Sinä, nacein, lujas väzuid: žalleiči minun emätedrižid, žalleiči minun läžujad tedrad, hirbed-ki žalleiči. A reboid rikoid, ka ala holdu. Se amu jo ei kundelte mindai: kaikid söi, ken oli hondemb sidä. Ka sinä ala huiktelde, ezmäi kaiked pidab söda.
Mužik kacuhti ümbri: mitte čud om, stol om jo kattud! Tohesižed staucned oliba täuded erazvuiččid mecan lahjoid: jablokoid, mustikašt, manzikašt, babarmod, muraškod. Sid’-žo seižui tohesine nökič vasanke. da jo, kuverz’ tahtoid.
Sö-sö, – adivoičeti händast baboi.
Spasiboiči heid mužik, ištuihe stolan taga, oti jablokan, söi marjoid, räpsaiži vasad tohesižes nökičuspäi. Räpsaiži i mujab: nece ei ole vas, a maged koivvezi.
Mužik söi külläks i sanui:
Spasib teile.
Kaik parembaks kändihe, a minäse, toden sanuda, varaižin.
Ka midä sinä, poigaine, – sanui dedoi, – kaikile hüvile ristituile abutam.
Homendesel, konz mužik libui, dedoi sanui hänele:
Naku om päidunu jo.
Nügüd’ sinä void tönduda matkaha. A miše möst ed oliži segoinu, minä sindai kaimdan.
Dedoi sanui necen, pani päha tohesižen šapkan, jaughatohesižed virzud da päle tohesižen kaftanan. A baboi andoi mužikale tohesižen korobaižen i sanui:
To nece korobaine ičeiž akale lahjaks da sanu: ”Mecemäg andoi”.
Hän sinai, nacein, mugažo om hüvä ristit.
Hän, kut minä-ki, navedib živatoid da linduid, – sanui vastha mužik i spasiboites
heid töndui matkaha.

Ehtaks Mecižand toi mužikad sile tahole, kuspäi lujas hüvin nägui külä. Hän seižutihe i sanui:
Nügüd’ sinä üksnäiž lähted.
Nimidä pahut sinunke ei tehte.
I edel ku mužik tahtoi spasiboita händast, dedoi kadoi, kuti man alle lanksi.
Tuli mužik kodihe i andoi akale korobaižen. A necil homendesel ak oli pahoiš meliš: vaiše ühtel sil’mäl kacuhti korobaižehe. Jäl’ges avaiži sen, nägišti, miše korobaižes om vaiše koume kuidud jüväd, i taci sen ühtes jüvidenke iknaha. A jäl’ges sanui:
Mitte tarbhatoi lahj, pidi-ik se mecaspäi toda.
I möst zavodi rata.
Sigä, kuna lanksi tohesine korobaine, jo kuverdesse päiväs päliči kazvoi čoma koivuine; a sigä, kuna lanksiba kuidud jüväd, kazvoi koume jäblon’pud, miččed jo necil sügüzel andoiba magedoid ploduid.