Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Košella

Корпус: диалектные тексты

Вычетайбольский диалект

Информант(ы): Васильев Архип Васильевич, 1900, Куорилакша (Kuorilakši), Лоухский район, Республика Карелия
место записи: Кестеньга (Kiestinki), Лоухский район, Республика Карелия, г. записи: 1973
записали: Зайков Петр Мефодьевич

Источник: Образцы карельской речи. I. Говоры Республики Карелии, тихвинских и тверских карел, (1994), с. 82-84
ф/архив ИЯЛИ КарНЦ РАН: №1919/4-6

Košella
(собственно карельское наречие)

No, onhan s’itä kyll ollun. Ne kaikkie et muissa t’ietenki, no, ol’i yksi kerta. Šamalla, šamalla košella van ei sinä vuotena, a toissa vuotena. Näeš, kum mänet sinne perillä, n’i piti luat’ie ičelläš harččivoi, harččivoikši šanottih šemmon’i huoneh, (j)otta missä elyä, s’iitä ke…, tämä keittopo ponttu šemmon’i, jotta mil() keittyä, s’ihi harččivoin reunah. Ku(n) tulet košem piäl siel laverin kera, kum matkuat sieltä järvie myöt’en, n’i košen niskah kulet tulet, n’i laverin avuat. Še kum puut männäh, n’i siitä niijen häkötyksien kera pitäy jälkeh männä, šiel on kolmi venehtä, kakši hevoista, da ne, harččivoit ta n’iit pitäy keittoponttu, da vielä ne, laverimpuut, ne pitäy pl’itkuija da ne laškie sinne košen. Ne, ne puomit lašettih ielläh sinne, da šiitä lašet venehet, da ne kaikki, a s’iitä vašta lähet šen kotiš kera.
Lähemmä sieltä. No, kolm, kolmi henkie meitä on, kakš on. Vain n’el’l’änkö meilä, kolm henkie, kakš on etupuotiessissä, a yks on takapuotiessissa sielä. No, ne on airot, no puotiessiksi šanotah n’iitä, šuuret airot, pität. Juuri voit sillä. Matkuamma šen harččivoin kera, a s’iin on kešellä kakš kivie no. N’iistä vois’ männä , kun olisim ottan viisi henkie, jotta, eli n’el’l’ä henkie, jotta kakši henkie oli puotiessilla, n’i silloin še myö olisima, a myö, meilä ei ollun väkie n’i n’iistä kivilöistä ohjata, ta mäne, ei muuta ku kivellä, kum mänöy harččivoi. Ta še. Ka sinnä päin näky kiäntymäh, ku laita puuttu ta ku läksi sitä peryä kiäntämäh da ei muuta ku alko kiäntyö kylellä da. Meil ei muuta, kun kylelläh še koko talo, da meäm piti sielä piäššä uimah, da uimalla s’iitä piäsimä sinne tuaš rantah, ta tuaš jalottamah, sinne mäntih eluot, sinne mäntih evähät, sinne kaikki šupi. Nu latno, še, čort s n’ei, ne evähät. No, šuaha pitäy še, kot’i kuit’enki. No šiitä otam(ma) venehen, noššamma sinne, otamma l’oukossie, sinne kakši palua da viemmä sinne, ših taloh, nurkkah, da mänem() mualla, ta rupiemma hiššuamah s’itä, sillä tavoin. Hiššasima, hiššasima. Ottau, piru, ottau da lähtöy sieltä. No, vejämmä rantah. No laškie še pitäy ielläh. No, mitä še muuta, kun otamma yhen henken lisyä, lähemmä laškomah.
No, tulima myö sielä, jo meil ei äijyä, ei äijyä s’itä koškie jiänyn. No sielä on, perkeleh n’ii, n’iin šakieh kivie n’iitä, jotta kuin nyt noista. A še i ukkoherra šano, (j)ottaElkyä läkkyä, pahotoilla luaškomah, jotta pitäy enämbi väkie šuah sinne siuh laškamah”. A myö meinuam(ma), (j)ottakyllä, myö mänem(), piruoko myä rupiemma kymme…, lišyä voimua kuččumah”. Mänemmä, ta kun toisen kerran puutumma, ka s’iitä mie olettelin šemmoseh paikkah, (j)otta s’iitä kun, no kun ei olis’ miehie ollun, s’itä kahta mieštä, n’ii em mie olis’ i piäššyn. Tuaš piru vie, tuaš kun kivellä män’i, tuaš kun rupei kiäntymäh, da mie en kerin sieltä vuidie, da miehäm painun sinne alla, emäškuin’i, da jalka lič ličkautu sinne, šen. Talon šeinän da sinne, pohjah, em piäše sieltä jalka puuttu, hot’ sie kuim pane, no mie karjevvuin, no, piä miula šielt näkyy, mie šanon: ”Pojat”, – jotta, – ”Auttakkua!” Mie šan(on): ”Kiin’i olen”, – mie šan(on), – ”Em piäše mie tiältä”. Ka kuim mit’en?”
No ei muuta, še, miun kaveri ottau kanken ta toisella šanou, jotta: ”Sie ole varalla, jotta kum mie em pisäytyne.” Šanou: ”N’i, n’i tavotat hot’ miun.” N’i. Hyppyäy veteh da sinne, kanken sinne alla, (j)otta eikö vois’ noštua, a hiän. No täštä šuat’i on vesi s’iih, jotta noštua, jotta mie piäšis’in sinn verrallah. No siitä. Hyppäsi kerran, ei še puu virta pois anna jälelläh, ottau s’iitä kanken ta i šyttyäy šitä etemmäks’i. Da kankista kulettau, jotta šuatto sinne, dak ka pisäyty, da no veješšä kun on ka veje veješšä še hot’ on kepiempi l’iikkuo, ottau s’iitä, s’itä kihnuttau šanou: ”Koeta šuaha,” – šanou, – ”Nyt”. Da kihnutti, kihnutti, mie em piäššyn s’iitä, vetäyvyin sinne, hänen luo, no mie šanon: ”No vielä ku(n) tämän kerran.” A jo piätä pitäy kikistyä, vesi šuuhu mänöy, a jalka on kiin’i, piäše pois en. No tuaš piäšin. No mie, (j)ottapiessa viekäh”, mie šan(on). Mie šan(on): ”Enampi,” – mie šan(on), – ”emmä lähe, hot’ tällä pitäy ei muuta, n’i lašemma nuorašša, nuorašša laškie rantua myot’en.” A meilä niät sie pitäy sitä miehutta näyttyä, jotta muka myökö, miehet, tai varislintuo. A ei pitäis’ joka paikašša olla n’iin uhharrutan kon’ešno, parempi olis’ iččie varattua, kun šemmosih paikkoih puuttuo.