Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Uitošša

Корпус: диалектные тексты

Вычетайбольский

Информант(ы): Васильев Архип Васильевич, 1900, Куорилакша (Kuorilakši), Лоухский район, Республика Карелия
место записи: Кестеньга (Kiestinki), Лоухский район, Республика Карелия, г. записи: 1973
записали: Зайков Петр Мефодьевич

Источник: Образцы карельской речи. I. Говоры Республики Карелии, тихвинских и тверских карел, (1994), с. 84-85
ф/архив ИЯЛИ КарНЦ РАН: №1919/4-6

Uitošša
(карельский: собственно карельское наречие)

No, tai kaike…, kaikemmoista työtä t on šattun da on ša šattun, n’i pahua d’ieluo tai hyvyä da i kaikki tuošša. Kun alkoma käyvä tuonne Imandroh, šinne käymmä tukinajoh talvella, kešällä uittoh. S’iitä yhtenä kešänä šiel oli tuošta, tuošta ol rautatien Saššeikašta, ei t’iälä meil on tuoin’i Saššeika, a šiitä Saššeikašta sinne Imandruo myöt’e, šata kilometr’ie sinn on. Šiel ollah Šuomen lappalaiset, Juon’ie. Juonešta šuat’ šieltä, piti ottua ne puut, šielä myö olima i talavella hakkuamašša. No, šiel on šitä kaikemmoisie n’iitä koškie. N’iitä kulemma sinne. Šillä kun še järvet avauvuttih, myö jo ennen rospuuttua sinne mänimä, jotta piäsisimä sinne piäh. S’iitä tätä košella, še on toista kilometr’ie koški pitkä.
No s’iitä, pirtti meil’e s’iih košella, olemma siinä košella, kun sieltä tuoiset laverit tullah jälkeh, ta lašemma tukkia. A yksi puoik oli miula sielä, miän kyläššä, n’i myö kun ol šemmoset. Mit, mit lienöy, no nuorell aikua kon’ešno s’itä, aina pitäis’ olla hulvakkana, da a koški še om melko jyrkkä. No šiitä šyö šyönnil ruvetah kuččumah, n’i šem pojan kera luat’iuvumma, (j)otta, a šiel on košen alla, šielä ku kuuhn’a, meilä šinne pitäy šyömäh, ei mitän, kun šy šyö šyö šyönnil ruvetah kuččumah, n’i tukit ta proopuija pitäy tämä koški, jotta piäšöykö tämän alla, tukilla. Noo, n’iin i luat’iuvumma, a ukkoherra oli miän kyläštä yksi, n’iitä vanahoja uittomiehie, n’i.

No, no.

Še kieltäy, šanou, (j)otta, štobi emmä lähtiis’ tyhjyä ajamah koš koškie. A myöhän emmä keštän, meilä piti proopuija, proopuija piti. No šiitä, no s’iinä karjeuvuttih kello šoinun. No, šyönnillä, myö siinä käl’l’istylyytimä vähäsen aikua, da jo meil om puut to varuššettu ne kassan huarah. No mie otan, no mie šan: ”Kyllä š toppiu pojat.” No, – ”Kanket ollah,” – mie šanon, – ”Koškkanket”. Košella olemma, n’i lähemmä mänömäh, n’i mänemmä sinne kuotam(ma) min nävöistä koškie myöt’en. Mänemmä, ka šiel on ieššä zaloma, vähäsen on kiveh n’iitä, hiršie puuttun. Mie karjum, mie šan: ”Saloma on ieššä”, – mie šan. Mit’en tuošša käyt?” No tottaš šanou, vierettäy salomam pit…, saloman viereh, a mänimä piäsimä sal…, salomalla. No, varmašta piäštyä, kun on kerta pu…, ki…, kiin’i puuttun, ei siinä äijyä i ole ka on s’iinä
No, piäššämmä myö jo tämä, tämä. No, piäštelemmä, piäštelemmä perkeleh, viimeseh šuat’i ei lähe, ei lähe, jo kivellä kahen emmä šovi, a vielä kolm puuta on sielä, pohjašša. Šen kiven kulmašša, h Emähkuoin’e! No, näitä ei piä jättyä”, – no mie šan, mie pan’in, mie šan, – ”Mie pyörähytäm,” – mie šan, – ”N’i, eli jiä kivellä, n’ii mie,” – šan, – ”Lähen, tottaš kunnan’ih piäšen”. A ne on l’iivašša nyt, kettu on lähten. Mie kum pöllähytin, ka nehän on hoikat hirret, puut. Hyppäsim puulla. Še mänöy pohjah, kankem panen, še vähäsen noušou, no tuaš jalat ollah veješšä. Ta kui, kui lienöy šinne, kuin to hirši šielä matkuau, kiveh kun jähkäsim mie, en nähnyn sitä kivie, da mie hirreltä čup čuppiloih.
No siinä koss on ei etähäisenä, no, piessä viekäh, piäšem mie kossah, kankie mie en laše kiäštä. Kossah. Kossan al, kum mänen kossah, kun tapauvun. A ei nyt še juttu meilä sab piäštä männyn sinne, ihan, kossa kun loppuu, n’i s’iitä vašta tavottautuu, a mie piältä män(en). A hiän on, kossa še kiveššä kiin’i, a alapuolell on šinne, hotu, da nyt em muuta, kun jalat šinne, da mie kassan alla, sinne umpeh, ka mie sinne, etehpäi, ta hiršistä lykkäyvyn, no smiet’in: ”Nyt ku pirt tämmön’i n’i kyllä še”. Da, sitten da, jo oččah ne hirret lyvväh sinne, aina jalkoi ieššä viey, ailasen otamma, ka še on valkosill, kum pöllähän, nu noušen, no, s’iitä altapäin kossah mänen, n’i alapuolel kossašta vei, no oikei metrie viistoista, n’i kun ei šattun šemmoista paikkua, n’iitä kivie, (j)otta ei pijettäm milma sinne, še oli n’ii šyvä sielä, a kivilöissä ol’i, n’iitä kivien välih, kuin lienöy sinne vei miun, a toin’ še miun kaveri. Tul’i s’iihi. S’iih kohtah šuat’i, da še kossall hyppeälöy, kossalla pyöriy, kaččelou, (j)ottaKa tänne še pit’i mušikam männä nu, ku kunne še nyt šai”, – mie kun rupes’in, –”Emäškuin’e! Oletko elošša?” Olen, olen elošša,” – mie šan. Vuota vähän’i, anna šuan henkie vähäsen”. Oččahan šitä naam…, n’ivahutti, emäškoin’e, hiršillä šinne mäntih lakit i. No, piessä viekäh, kunhan piäs’in.