Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Mäggärv’. Külä, kudambas minä rodimoi

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный вепсский, публицистические тексты

Источник: Valentina Lebedeva, Verez Tullei, (2018), с. 33-48

Mäggärv’. Külä, kudambas minä rodimoi
(вепсский)

Minä olen pen’. I minä olen jänu iksnäin kodihe. Babam mäni tanhale, a mamam völ ei tulend radolpäi. Sügüz’eht tuleb aigoiš, pertiš tegihe jo pimed, ümbri stolas lampaspäi om vauged, a čogad upsiba pimedaha. Mina ištun hengeta i varaidan kacuhtada päčin alle. Sigä eläb Bukoi, must, karvikaz ukoine. Hän kaičeb pertid, a kundlematomid lapsid pel’göitab i otab ičezenke. Necen minei sanui baboi, i necidä Bukoid minä varaidan kaikid enambad. Lopud kodi-ižandaižed da kodiemägaižed ei olgoi pahad, i elos enamban-se abutaba kaiken.
Minä ičein meles en näge sel’ktas, miččed oma, vaiše näguse minei, miše tanhan emägaine om mugoi penikaine vanh akaine vauktas paikaižes. Hän om hüvähüvä, i vändab tanhal vazaiženke. Minä mugažo vändan vazaženke kaiken kezan, andan sille leibäd, vazaine imeb ilosižin minun sormed i vändab minunke tiphu. Sügüst mina en voi nähta, sügüzel vazaižen riktas, i minä surmhasai värižen kaikuččel kerdal, mugoi minei om vazašt žal’.
Muštelen, miše jäl’ges kaik voded mamam käski rikta vazaižen siloi, konz mindai ei olend kodiš, olin internatas. Ühtel vodel mamam unohti sarajalpäi heitta nahkan, kudamb ahavoičihe kalul, i minä sidä homaičin. Olin jo sur’ neičukaine, a värižin muga, miše mamam babanke ei tednugoi, midä rata da midä tehta. Melel kaik sijad el’genzin, a vaiše kaik minun südäin libui rikondad vastha
Baboi tuli tanhalpäi lüpsiragend kädes. Minä ihastuin, kacuhtin rohktas päčin alle, i ozutin Bukoile kelen. Konz baboi rindal, ka midä händast varaita? Baboi sehloiči maidon i pani kehmaha samvaran. Samvar om vanh, anttud babale pridannijaks. Nece vaskine samvar minei om ani mel’he! Se pajatab miččil taht änil, vihel’däb, kirbotab kibinoid i zavodib veslas bul’botada. Čai kehui. I mamam tuli.
Mamoi! A kuspäi sinä mindai otid?
Eee, kaimlon alpäi, tütär.

* * *
Baboi keitäb kislid.
Valab astjaha, kus om garbl’oid i kežad, samvaran kranaspäi vet i segoitab sen kaiken luzikal. Mina kacun surel interesal, kut kisel’ edel vaugištub, sid’ tegese rusked i saged. Naku se vaumiž om-ki! Ehtlongen aigan tuleb Van’a-susedan akSaša-t’otkožal’ kerdal. Baboi kucub händast stolan taga, hän ištuse meidenke jomha čajud.
Zavodišoi paginad, minä libun baban magaduzsijale i kundlen kaikihe korvihe. Besedale tuleb völ toižid-ki susedoid.
Minä ištun kuti hirüt. Vaiše ku mamam ei küksaiži mindai magadamha! Paginadžo oma konz-ki miččed. Mina tahtoižin sanuda, mi minei mäni muštho, i mi abutab minei kirjutada runoid ičein kelel, i kuspäi minä otan nenid elokuvaižid.

Ezmäine pagin
Oli meiden küläs neižne.
Parembad da baskembad händast ei olend-ki nikeda. Nece neižne nenan nühkaiži-ki, – kutak, kaikid čomemb ved’ om! Mäni ojale dei vedhe kuti zirkloho zavodi kacta da meletada: “Mitte minä olen čomšine, parembad mindai i ei ole nikeda.” Tuli kodihe, paižoti kaiken hibjan hänel, i siš päiväspäi zavodi hänennoks kävelta vedehine. Kuctihe noidid, da vaiše vedehine vägekahamb oli, i neižne nece koli.

Toine pagin
Ümbri meiden pagastas oli kivine zavor.
I kividen keskes eli gad. Üks’ ak uinzi necen zavoranno, i hänen suhu gad ličihe-ki. Ak läžuškanzi. Gad kaikuččel öl lähtli suspäi kerandeshe vet jomha. Job vet, i möst suhu ličese, a ak uniš nägeb, miku viludvilud vet job.

Koumanz’ pagin
Zdviženjan päiväl mecha ei sa kävelta.
A sil sügüzel oli ani äi babukoid, i jo hallad zavodihe. Baboi varaiži, miše jäb senita, i mäni Zdviženjoil mecha. Kerazi babukoid i läksi jo kodihe, da vaiše kacub, – ka kaikjal oma gadad! Gadad jaugoiden al, gadad puišpäi rippuba! Baboi väges läksi sigäpäi i joksi kodihe kaiken ten.

Nellänz’ pagin
Oli aig, miše Litva voinanke astui meiden tahodme.
Mužikad mäniba voinale, a akad lapsidenke mäniba man alle. Minä tuha kerdad küzelin kaikil, kut muga “mäniba man alle?” vaiše niken minei ei voind nimidä sanuda.
Siš aigaspäi om jänu sanutez “miku litvoi proidi”, konz mitte-ni rozorind lähteb.

Videnz’ pagin
Üks’ komun’aka ei uskond mecižandaižihe.
A oli mijal üks’ noid-bapkaine Uudoit’otoi, Oleksejan-ak. Händast vägekahambad noidad ümbri küliš ei olend-ki. Mugoi oli hüvä nece bapkaine, abuti kaikile: voili i hajenuzid živatoid i ristituid löuta, voili läžundas i prizoras pästta. Öl i päiväl lämbitihe hänel kül’bet’, miččes kudambas hän pezeti puhundanke läžujid ristituid.
I naku nece komun’aka paimendab heboid, a siriči astub tesarihe arboimaha Uudoi-t’otoi, käded čokaitet sel’gän taga. Nece komun’aka mäni hänen jäl’ghe. Tagaz külähä hän tuli toižiš štanoiš, pautnad vauktemb i naku min sanui:
Uudoi-t’otoi min-se lugi, kumardelihe, i läksiba mecaspäi ked-se, puid korktembad.
Küzuiba hänel: ”Mikš sinä toid necen prihan?”
Prihal-komun’akal jaugad katksiba, i hän muštota lanksi. Jäl’ghe sidä uskoškanzi komun’aka mecižandaižihe.

Kudenz’ pagin
Raštvoiden aigan mäniba neiččed arboimaha gomn’aha.
Radon radoiba i mäniba kodihe. Üks’ neižne tuli kodihe, vaiše verajan avaiži, da jumalkodaha-se ku kacuhtab, – ka sigä näguse hänele grob. Kezal mäni hän mehele, da vaiše sil vodel koli-ki.

Seičemenz’ pagin
Raštvoiden aigal mäniba neičukaižed arboimaha gomn’aha.
A arboites taribž muštta, miččil’ vaihil’ arboindan zavodid’. Hö-žo unohtiba ned vaihed. Kod’he heid kaiken ten ked-se rajaziba, a kodiš babaze pigašti heiden päile pani savesižed padeižed. I nened padeižed ked-se heil kaik pileidoitiba.

Kahesanz’ pagin
Ühtel norel murz’amel koli mužik, Juuša.
Hän tuskičeškanzi äjal, i kaiken väriži da pakiči, miše mužik hänele ozutaižihe uniš. Ühtel öl anop’ nouzi i kuleb, miše nevesk kenenke-se pagižeb, i miku keda-se sebäiteleb i čukoib. Kacub, ka ei ole nikeda. Hän sid’-žo smeti, – pagižeb nevesk toinepolenke. Homencel anop’ küzeleškanzi neveskalmi da kut? Nevesk sanub: ”Käveleb öl minunnoks Juuša. Ehtal ei käske verajad saubata, i vaiše kaik magadamha panetoiš, ka hän tuleb-ki. Amu jo käveleb, maged om minei hänenke magata, da vaiše mi ö, ka hän tegese jügedamb i jügedamb, i minä venun hänen al, miku kivi om päl”.
Anop risti kaik verajad, iknad puhegidenke, i tegihe sur’ judu, i kului hänele än’: ”Aigalaze fatitoiš, otnuižin teil minä neveskan!”.

Ühesanz’ pagin
Priha nai, da vaiše oti mehele ei sidä neidišt, kudambanke gulei.
Naida-se nai, a magata akanke ei voi, prizoritihe händast. Ak jäb koskmatoi. Kuctihe noidad. Noid prihan öl seižuti karzn’aha i valati vedel vaihideke, nu tuli-ki hänenno mužikan vägi, i ak vactui.

Kümnenz’ pagin
Ühtel murz’aimel koli mužik.
Ap paha oli, abidi neveskan, abidoiči jügedal radol, i nece nevesk oti mel’herippustadas. A kus ripputatoi-se, ku kaikjal oma sil’mäd? Hän maroile tegi-ki petl’an da varastab, konz jäb üksnälaz. A besad händast kuctas, ei voi nikus tahod löuta. Anop’ mäneb maroile i nägeb: rippub petl’. Nece anop necen petl’an oti i ripputi karzn’aha, i taci sinna-žo vastan. Homencel nouziba kanznikad, – ka petl’aha ripputet besoil vast.

* * *
Ningomiden paginoidenke mäni-ki minun holetoi lapsen aig.
Tuli ezmäine školan sügüz’.

Mäggärv’. Školan 1.–4. klassad
Baboi, mijak adivod lidnoišpäi ei pagiškoi meiden kelel?
küzun minä baboil.
Ii, laps’, kuspäi sidä tedaba? Vidlas-se jo vähän sil pagištas, a Piteriš ka meiden kel’t i tekoi-ki ei. Vaiše neciš tahos vepsläižed eläba.
A mijak ei elägoi vepsaläižed kaikes mirus?! Mijak kaik ristitud meiden kel’t ei tekoi? čududelemoi minä.
Ii, Val’koi. Vaiše meiden tahos eläm da Karjalas, da Šimjärves.
A mijak?
A pit’k dijak da papin ponomar’!... Ka kuspäi minä necen tedan?! En teda, vunukaine. Ala-ške telusta rata minei! Mäne-ške školha, ika urokale ed ehti, − sanui baboi i pezeškanzi astjoid.
Minä joksen irdale. Školas oli vaiše nel’l’ klassad da kaks’ opendajad: Marja Jevdokimovna da Nina Jegorovna.
Zdorovo, podruškad! heikahtan minä lapsile.
Здравствуйте, Нина Егоровна! sanun minä opendajale.
Валя, садись за парту. Начинаем урок.
Peremenal seižub judu. Openikoid om ümbri 30 mest, i kaik pagižeba ičemoi kelel. Urokal ičemoi kelel ei jo käskkoi pagišta.
No ehtkoižel tuleba möst besedale susedad, i möst minä su avoin kundlen bapkaižid.

* * *
Ühtenz’toštkkümenz’ pagin
Ühtel mamal oli tütärvedeluz.
Neiččen tegi lapsen. I jäl’ges möst vedelihe i möst vactui. Tegi lapsen, a mam oti neglan i puski lapsel haudaižen. Lapsut koli-ki...

Kahtenz’toštkümnenz’ pagin
Mäggärves paimnele tarbiž oli ajada kuna-se.
Hän kucui paimneks mehen Korblaspei. Nevoi hänele: ”Andan sinei torven, sinä ehtkoiččel koume kerdad puhu sihe i kerada lehmid. Ned iče tuleba. Sinä-žo astu edes, a jäl’gile ala kacuhta.
Nece mez’ kerazi živatoid, astub i mugoi hänele taht om kacuhtada jäl’gile! Ei tirpand, kacuhti, ka astuba jäl’gil koume ukod mecad korktembad. Toižel päiväl äkkid’ paimen kodihe pörzihe i küzub korblaižel mehel: ”Prihäč, sinä mijak ümbärdon-se travid?”.
A se vastha küzub: ”A sinä kuspäi necen tedištid?”.
Ka keda sinä nägid, ka ned minei i vestin toiba.”
Ladi ümbärdon, i iče jäl’ges paimenzi stadan.

* * *
Om keväz’.
Minä sain školas vaiševiži vaumičin nelländen klassan ani hüvin, anttihe gramot. Sügüzel tarbiž lähtta kodišpäi i opetas Järviden školas, a elädainternatas.
Kezan avaiži Stroicanpäiv. Mijale tuliba adivod, heimkundad. Minä sädimoi baban sobihe i pajatan pajoid, lugen runoid, kändan sanutesid, kargaidan, a kaik lototaba vepsän kelel, i niken minuhu ei kacu, da kundle-ki mindai ei. Ved’ kaikil om üks’ kel’, niken ei čududelde.
Baboi ezmäižen kerdan pästab vazaižen irdale. Se joksendeb i hüppib ihastusiš. Baboi sidob vazaižen noral seibha, da ei olend kinktäs nacein, vazaine pageni-ki. Ecim kaiken tahonei ole nikus. Baboi otab mindai noidannoks, Oleksejan-akannoks. I hänele žališe, miše meil hajeni vazaine. Uudoi-t’ot küzub:
Oma-k miččed-se primetad vazaižel?

Ka mugoi bur om, pätnoita, kaglaha om sidotud must nor.
Uudoi-t’ot kuna-se mäni, tuli i sanub:
Ei ole ningošt vazašt.
Muštle, oma-k völ miččed-ne toižed primetad?
Voi! Ka minä ani unohtin! Kaglas-se ei ole must nor, a bur čuuk om sidotud. Ei ole jo aparoid päs nikuverdašt!
Möst noid läksi i tuli tagaz sanudes: ”Mäne Fed’kan haumhele, sigä aidanno vazaine seižub-ki.”
Teravas babanke joksim sinna, i meiden vazaine oli sid’ ku sid’!!! Seižui sil tahol, kudamban nevoi noid. Kut muga voib olda?! Minä hajetin unen i mokičin baban küzundoil: kuspäi noid kaik sijad tedab, kenenke pagižeb, ken hänele kaik sijad sanub, ked omanene mectedajad, kus eläba, pahad-ik oma, i voin-ik minä heid homaita?
Baboi heiti necen paginan: ”Vähemban tedadparemba magadad i harvemba hüppähtad! Ala ličte, kuna ei tarbiž. Noidan rad om jüged i ei antte kaikuččele, koleba sures mokičendas, ku ei jätkoi nikelle ičezoi puhutest. Elä eriži, vunuk”.

* * *
Baboi mäni otmaha vastoid.
Sel’gän taga toi koivun oksid kogonaižen sidomusen i taci ned alahaižehe pertedesehepordhile. Verez koivun kačk sid’-žo mäni kaiked tahodme. Baboi ištuihe ülembale pordhale i zavodi rata. A minä olen jo sid’ ku sid’! Keradan kogoižehe koivun lehtid, lükkelen niid ülähaks i nagran, konz leht ištuse nenale. Se om mugoi vihand-vihand, verez i hajukaz, – minei pän eskai punotab! Henod barbaižed, kudambad lükäiži baboi, minä keradan i sidon niišpäi penen vastaižen, da vaiše en mahta tehta kol’cašt vastan vardaižehe. A vastaine minai mugoi čoma kerazihe, kehkeraine da tazoine. Baboi otab nojelan hoikan vican i nevob minei, kut tarbiž käta kol’caine. Minä sen kärin, pälin vardele i otan vastan ezmäižehe-žo kül’betihe. Kül’betiš’ mamoi edel mindai vastoiše kuival vastal, a jäl’ges vastan ligotab, i necil vedel huhtoib minei hibused, miše kasad oližiba pit’käd da sanktad. Da vaiše ned minai kazvoiba kuti hiren händaine.

* * *
seižub čoma, i minä joksenden kül’bele.
Järv’ om edahan, astta tarbiž siriči purtkiš. Ühtel nitul om eskai kaks’toštkümne purtked. Ühten purtkennoks om verez te, purtkehe om tehtud kurnuine i pandud kel-se lüuheine. sid’ kaiken jom vilud purdevet. Lapsile om nevotud, miše purtkid ei sa paganoitta, ei sa sinna sül’kta, ei sa tacta vedhe nimidä. Kaikile prihaižile om nevotud, miše ei sa nikonz kusta purtkehe, ika biruine lankteb, i ei voiškakoi naida.
Nene purtked abutaba läžundoiš. Om lehmil mitte-se kibu, jäl’ghe kandandad niil maid libub pähä. I naku, emäg otab kaikiš kahtestoškkümnes purtkespäi vet i pezeb udaron necil vedel, i lehm spraviše. Asttes siriči heitäm kaiken purtkespäi lanktenuzid lehtid i lomun, muga kut om meile nevotud.

* * *
Tuli heinäntegon aig.
Minei tarbiž abutada heinätada i sen täht ei saškande mända kül’bele. Kut nece azj ei ole minei mel’he, ku ken tedaiži!
Homendez zavodiše heinän levitesel. Päiv toivotab olda poud, i baboi käskeb levitada kaik satod. Jäl’ghe longid heinäd kändam, a ehthapäi panem valoihe. Mamoi jo tegi sabrsijan: pani kegon alusen, püšti sovan, kingitisen koumel hangol-tugil. Sabilahil kandišem heinän, mamoi paneb kegon, a minä sidä topsin i kazvan kegonke ülemba i ülemba. Naku mamoi jo andab minei jäl’gmäižen korman, minä kärin sen ümbri sovas i panen kegon päle kahačud, miše tulleine heinäd ei veiži. Mamoi andab minei sabilahan, minä sidäme šurahtan alahaks. Baboi lepkel ümbärdab i pühkib kegon, miše niken ei koskiži heinäd.
Homendesel hän om sures opalas: kegon päle ištuihe hüng. Lugetas, miše nece ei ole čoma znam, konz meclind tuleb pertinnoks. Sanutas, tarbiž küzuda sil: “Tulidik hüväks vai hubaks?”. Sille-žo vastha tarbiž uhkahtada: ”Uhhh hüväks!” vai: ”Uhhh hubaks!”. Baboi küzui, no hüng vastha ei sanund nimidä, vaiše jatksi kacmaha suril sil’mil da i lendi mecha.

* * *
Baboi paštab leibäd.
Suren tahthan šlikun peksab ani čomas vägekahil käzil, hänen hobed kol’caine kolkotab stoladme. Kut ičtain muštan, ka kaiken muga om: minä völ magadan, a nece kol’caine ku kolkotab, ka siloi tedan, miše baboi jo paštab emägusid. Sur’kulun pärpan paneb labidole i šurahtoitab sen päčhe! Leibän duhuine om vauktal svetal kaikid armhemb! Kaikel irdal mujub leibäle! Baboi vedäb kovrigan päčišpäi i muhadab: tänambei leib ei ole mitte-seräbodan”, a om tazo. Hän vileb minei kromaižen, paneb päle saharad. Hen sahar sulab, i minä joksen podruškaha maged supal sus. A päs punob: ”Kudei Mikit sil’mil ripit’, sidei Roman kroman söi!”

* * *
Näkad eläba katusen al i möst tegiba poigaižid.
Kaikuččel vodel hot’ üks’ poigaine lankteb pezaspäi i tegeb minei täuden holid. Minä keradan näkaižid, varišaižid, panen kanoiden kodaha, mitte om kärdüd verkol, i tahtoin linduižid kazvatada i pästta jäl’ges valdale, no ned koliba kaiken. Ni üht poigašt minä en voind kazvatada. Kut minä staraimoi-se: kaivoin šotuid, valoin maidod, andoin saguid, panin kivuzid, no ned nimidä ei sönugoi i koliba. Kaikuččel homendesel minä joksin kanoiden sijannoks i varaižin homaita kolnuden linduižen. Niken minei ei nevond miše penele linduižele tarbiž sönd panda n’okha, ned ei el’gekoi iče n’okta.
Baboi minei nevob, miše kaikutte živat eläb ičeze tahos. Ei voi toda kodihe jänišaižid, neglikoid. Minä küzelen:
A mijak?

Hubaks, mi-ni huba pertiš tegese.
Mi tegese, baboi? en erigande minä.
Jänišan mam tacib, ei imeta. Kazvab jäniš verhal maidol, raukaine, om lükäitud mamal i tudaidab penzhan al, kaikid varaidab. I konz mecas homaičed jänišaižen, ka ala ota nikonz sidä kodihe, okha mecas kazvab, mugoi sil oza omsirotinan kazda. A otad jänišan, ka sen ozan-ki kodihe tod, emäg-mam voib kolda.

* * *
Mihal’-d’ad’oin bongas eläba hebonmaimaižed.
Minä kävelen sinnä ligotamha vastad, miše pühktä lava pertedeess i miše tuhud ei libund. Nene maimaižed oma mugoižed ilosižed! Niišpei tegesoi löcuižed, händaine niil hajeneb, a jaugaižed kazvaba. Vaiše erasiš uitoiš ümbri bongas vezi kuivab, i nene hebonmaimaižed lösoi redus, peksasoi. Minä niid keradan i pästan bongaha, hüviš meliš ned ujuba, a minä muhadan. Nägemižehesai! Konz minä kus-ni vasttan löcuižen, minei tegese čoma hengel, – muštlen necen aigan.

* * *
Tuleb Iljanpei.
Meiden küläs om sur’ gul’bišš, mamoi minei ombli uden krepdešinovijan platjon i kudoi vorotnikan sinna. Mugoi čoma oli platjoine, koričnevi pakuižil tipuižil. Gul’bišš om Pagastas. Meiden klubanno konz-se jumalanjurus sordi koivun, jäi sišpäi vaiše korged kand. Nu minä parazimoi-ki necile kandole, heikahtinku-ka-ri-kku!” i hüppähtin, da vaiše leved minun platjon lebe tabazihe puikho i rebini kaiked sel’gädme.
Kaik rahvaz sädos guleiba, pajatiba i kargaižiba, a minä kündled sil’miš mänin kodihe.
Baboi varaidab jumalanjurud. Vaiše homaičeb pil’ven, paneb kaikihe iknoihe täuded astjad maidod, sauptab paikal zirklon, samvaran i paneb päčin trubha d’uškad. Minun pähä sidob paikan. A minä nagran ümbri babas, i varaidan ved’ mugažo, no kut-se toiževuiččikš. Minä kacun iknaspäi, kut paha i must pil’v sauptab kaiken taivhan, kut räzähtab i pilahtab ezmäine juru, kut teravas strikutab samalduz. Baboi mindai laib i kucub meletomaks, a iče ličese magaduzsijan alle. A minun heng kut-se tudaidab kaik, i minä eskai luikastelemoi erasil aigoil, muga Jumalan vägi mindai čududeleb i pöl’gästoitab. Järed ragiž löškanzi iknoihe, baboi pandes ristoid libui magaduzsijan alpäi, oti rehtlän i verajaspäi hural kädel ehtati rehtlän irdale. Ragiž usmirihe!

Koumanz’toštkümnenz’ pagin
Eli sur’ kanz, heiden sirhe oli seižutud toine pert’ ühtele pertedesele i tanhale.
Kaks’ neveskad nikut ei ladn’usoi toine toiženke i kaiken ridliba.
Kut-se jumalanjurus samalduz iški tanhale i rikoi lehmän, tanaz viriganzi. Kaks’ akad rušihe alastomikš i maidonke käziš ümbärziba molembad pertid. Paloi vaiše tanaz, enamb nimidä ei süttund. Lehmän vac oli paižotet bamburikš, kaik külä tuli kacmaha, i rahvaz čududelihe, kut ei paland kaik taho. Pagištihe, miše Jumal enamb ei voind tirpta i kacta agjatomihe ridoihe, i naku aznoiči eläjid. Jäl’ghe požarad pertid erigoitiba. Neveskad eläškanziba eriži.

* * *
Jäl’ghe vihmad kaik uitod oma täuded lämäd pakušt vet.
Minä joksenden lapsidenke i jätožitelemoi heidenke, ken tegeb enamban vezitippuid. Märg i surdunu, minä ištumoi lebule aitan pordhile i nägen, kut aitan seinäspäi lanksi laud i avaižihe hiren peza. Penikaižed rozovijad hirüded ištuba pezas kogoižes i avoiteleba suhuded! Minä mugažo avaižin sun i paukotan kacta heihe kahtel sil’mäl, minä en varastand-ki, miše ned oma ningomad pikaraižed i niššataižed. Sur’ hol’ tuli minei mel’he: nenid hirüzid tarbiž peitta, ika prihaižed homaičeba i rikoba. Minä čokaižin pezan edemba, saupsin laudal i tokazin sen kalul. A meles pidän: tuleb hirüziden mam i hirüzid löudab. I äjal ihastub.

* * *
Elokun minä armastan kaikid kuid enamba.
Ani rahmanni om ku, siš om kaiked äi: äi om praznikoid, mecas jo om kaznu marjoid, i om völ keza läm. I jumalanjurud jo ei ole, leibha teran paneškandeb. Elokun 14. päiväl praznuitas Makkovejanpäiv. Meiden kanzas om pandud zavetad, i minä babanke mänen Jürgjärvennoks. Mäthaižel om viritet tohusid, pandud dengoid, käzipaikoid, siccud, void, munid. Agafonovan Nastoi-baboi lugeb malitvoid i pästab järvhe jumalaižen. Rahvaz om tulnu kaikiš külišpäi, kel om pandud zavetad, nene kül’besoiš. Eresed akad oma alastomad. Heiden sured nižad rippuba, minei om huiged kacta, a ei huiktelkoiš nikuverdašt. Jäl’ghe kül’bendad mänem kaumoile. Asttes tagaze otam butulkoihe järvespäi ristvet. Nece vezi seižub voden i abutab kibuišpäi.

* * *
Jäl’ges, konz minä olin jo vanhemb, minä elokun navedin miččel-se ani abidakhal i karktal armastusel.
Neciš kus minai oli keratud kaik: i keza, i tähthad, i kodi, i mamam, i läm, i sügüz’, i kündled. Ed sanu vaihil, mi oli minun henges, konz minä nägin i ezmäižen pakuižen lehten, i kegod nitul, i saraklinduižid strunoil, i pakuižen rugihen.
...Oli minai armaz koiv. Se kazvoi orgos, ojan taga. Sil oli kover tüvi, miččel minä navedin ištta. Minun podruškad ehtkoižel kucuiba mindai klubha, no minä en tahtoind i erašti mänlin necen koivunnoks. Hilläšti pajatin pajoižid, pagižin mecanke, bumbakoižindeke, i mel’he tuliba runod ičein kelel. Paksušti taboitelin sumegen. Minei mel’he oli, kut se kuti mindai upoti i sulazi ičeze viluhu maidoho. Minä ezmäižid runoid en kirjutand nikuna, a ned kaik unohtihe jo necikš aigaks.

* * *
Meiden sused-neižne tegi lapsen, prihaižen.
Tegi kodiš, sündutajad ei ehttud veda bol’nicaha. podruškoidenke vändam i sudim necen azjan. Podrušk sanub, kuspäi akad tegeba lapsid. Minä ringotan sil’mäd i küzun:
Jose lapsid tehtas pin’čuspäi?

Gal’oi jo kaik sijad necen polhe tedab, hot’ noremb-ki mindai om vodeks, i minei sanub:
Ka, sigäpäi tehtas.

Ka min?! čududelemoi minä. Kelastad!
Hengrist! En kelasta! Ka sindai-ki mam sigäpäi tegi! sanub kaiksijadtedai Gal’oi.
Kutak! Völ midä-ni kelasta! Sindai mamaiž voi i pinčuspäi tehta, a minun mamam mindai tegi kaimlon alpäi!
Podruškad nagraba ümbri minus, a minä siš päiväspäi hilläšti zavodin riželta vanhembil, kuspäi akoil lapsed lähteba? Tedištin, miše lähteba huiktas tahospäi, i käreganzin maman päle, mikš hän mindai maniti? Kaiked abidamb minei oli se, miše toižed jo necen polhe kaik