ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Valentina Libertsova. Lyhyt sana “oza” – pitky eloksen nero da syvät tunnustukset

Valentina Libertsova

Lyhyt sana “oza” – pitky eloksen nero da syvät tunnustukset

карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Kaunehen, kezän mustoittajan kniigazen päivykukkupeldozen da ukonvembelenke kannel lahjoitti minule Anna Usova ylen čomas kohtas, kus häi ruadau, – Karjalan TV:n da ruadivokeskukses, kunne kučui paginale. Ylbeillen ozutteli, mittuine hyvä azuttih tänävuon sie kohendus, kui on valgei da puhtas joga huonukses, a korgieloin ikkunoin tagan talvi šuoritti pedäjät suarnanjyttyzih ruuttih, rounoku Luadogan rannoin pedäjiköt, kudamien keskes meni An’n’oin lapsusaigu Videles:

Atkal on Videlen kylästy,
Luadogan järvizen randastu.

Pedäjämečikköi, jogiloi,
Karjalankielizii paginoi.


Kniigaine toven on gu pagin lugijoinke omal puhtahal kielel, pagin ozah nähte, gusidä vuotetah da ečitäh kaikin”, kui kirjuttau runoilii enzimäzes Ozarunos. Ielleh se sana ainos tulou vastah libo mieleh, konzu kuduasgi merkičykses: naizien, muamoloin, buaboloin, lapsien, hieruloin, vehkehien elaigu dai parahat lykkytapahtumezet, a puaksumbah niilöin toivotuksetnet on pandu sulavih syvändy liikuttajih runoloih:

Oza vei ylen loitton,
Oma dorogu rodih.

Yksikai vie himoittau,
Tulla armahan kodih.

Sie kai suletah huolet,
Tunnet armahan duuhun.

Piäs vie kuulutah iänet,
Mustos näin maman muhun.

(“Oma oza”)

Lapsus da nuorusaigu, tiettäväine, jogahizel on armas da ozakas, täyzi rakkahuttu, huolehuttu, välliä valdua nel’l’oilta, nagrua, toivottua kummua
Ga An’an polvel se on vie ližäkse valgei elaigu elävän muamankielen vuoh. Tunduu, kui naine atkaloiččou sidä aigua, äijät juondehet koskietahes mennyzii aigoi, paginoi, mielii, midä sai kuulta da jättiä igäzekse mustokse sydämeh:

Lapsusaijal ristikanzu
Oppiu tundie muailmua,
Silmil, käzil, omil jalloil
Kaččou, koskou, pollettau.


Oza on moine dielo, toiči tulou vuottamata, toiči opit vuottua ga sih vaivut, voizimmo toiči ičegi toine tostu ihastuttua, kui Annan Muaman suvaičus -runos vahnin poigu puolistau nuorembua, kudai ei löydänyh aigua tulla voibunuon muamalluo, alevuttau muamua, iččie dai meidylugijoi. Libo kui kirikös naizelnevvou pappi:

“… Sanoi iänel lämmäl:
Jogahizel Jumal
Oman ristan andau.

Jygiembua ku voinnet
Ei häi meile anna.”


Nämmien sanoin kuultuu
Naizen mieles lämmö.


Viestien tuoju -runos vahnua naistu ihaškoitetahavatus ikkunas päiväine luaskau”, kuppine čuajuu ičen pastetun letunke, “ikkunas kuhn’al čiučoihutlendänyh, kudai puutuiviestien tuojaksesentäh gu jälles linnungostinduanaizennostatti muamua duumis telefonsoitto” – poigu tostiihes tiijustamah.
Ei onnuako muga ozakkahasti loppevuta kai elaijan tapahtumizet. Anna Usoval täs kogomukses ongi runuo, kudamii ei sua lugie kyynälittäh. Yöndehet on otettu ihan ristittyzien jogapäiväzes elaijas. Azettau mielet Vahnu časounu-runo. Jo alguvirkehet työnnytetäh meijän armoittoman muan vahingoloih:

Kui äijy hyllättyy on hieruu
Vie jiännyh meijän kurjumual.

Kui moizien kylien elos sammui?
Da kunne rahvas jovvuttih?”

Onnuako nämmih kyzymyksih on jygei vastata prostoil ristikanzal, meil on annettu vai tuskatakseh sidä da kävvä omih roindučuppuzih kalmoile,

Ved opastettih tuatat lapsii,
Net kalmupaikat hoidamah.


Kalmoit da časounat jiädih gu endizen ozakkahan elaijan mustomerkit, pädöy kus net vie seizotah kuda-kui kunnos, ei hapata, ei palettu kui Piihtilahtes, kuduan mielikuvii myöte on kirjutettu tämä runo. On rozvuo, kuduat kunnivoiččemata kävväh armoittomih hieruzih, piätetäh, ku sie voijah penguo elaijan jälgii kui vai tahtotah. Mustoitui, kui meijän mama da baba vahingoittih ku jo enzitalvel jälles muutandua Mačarvespäi, konzu vie jätimmö kuda-midä pädeviä kodilomuu saruah, ga ketlienne murendettih lukku da čällättih kai, polleteltih muruzikse läs kolmiekymmendy patefonah pädijiä plastinkua. Mama säilytti vai kolme voinanaijan pajoloinke da talui niilöi omih Kotkatjärven školan algukluassoih vastavuksile veteruanoinke, sanoi moizel hyväl mielel miehet kuunneltih, kai silitettih vahnua brujua.
Jumalattomal aijal časounat, kuduat ei puututtu kluubakse, kantorakse libo piha-aitakse, toičigi liäväkse, poltettih äijis kylisrozvot kazvettih kielastuselaijas, muanittajas valdivos, uskomattomas kazvatandas.

Časounu tuohuksennu paloi,
Da heityi muale tuhkannu.

Sen pyhähengi itki valgei,
Da nouzi yläh linnunnu.”


Toinah sentäh konzu puutut hyllättyh hieruh, ainos kačot valgieloih linduparviloih, kuduat vongutah korgiel iäneltoinah se on kuolluzien časounoin, huonuksien, ristittyzien hengien itku
Vie on erähät igävät Annan runot, kudamih nähte on himo sanuo. Meijän hierun lapsusaijal, tiijän toven, jogahizel oldih omat armahat vazazet, vuonazet, kananpoigazet, kudamii suvaičimmo tävvel sydämel da kuduat (moine oli kylän kova taba!) iškiettih lihakse, pidihäi pereh syöttiä.

Minun dovariššu
Oli počči pieni.

Borri-nimie kandoi
Elättine pieni.”

(“Borri-ystävy”)

Kerras mustoitutah sanat: “tötti”, “laudukoda”, “kabjoin soitto”, kuimängyi täytty vägie”, “libien nenän joga kohtah sydäi”, “kätty ähkäi”, “omii bokkii kiändi, kupetakkua hyvin”.
Loppu sežo on kyynälissäh tuttavu:

Itkin pimies aitas
Mitus kargei elos.

Lihua pitkän aigua
Suuh en voinnuh ottua


Minun mielii myö, kaikis merkičyksellizin, kaikis syvin oza-filosoufieh nähte on Kirjoiruno, kudai mustoittau Sergei Jeseninan kaksi kuulužua runuo. Kirjoikse kučuttih kirjavii lehmii, ga elaigu sežo on toiči kirjavu: konzugo valgei oza, konzugo mustu tačmu, konzugo ruskei juno, konzugo keldazet viivat. Vahnan lehmän ozat tuttavat, ga vähä ken ristikanzois kačahtih sambujan žiivatan silmih, smietin vai hyväsydämelline emändy da viizas runoilii, net yhtyttih Anna Usovan henges. Hänen Kirjoi-elätti ei sudre elänyh omua ozua: vie mustau, mittuine oli magei heiny danouzemaine vedoi”, konzu olityttö”, hänen tyttäres kazvoi mustuvalgei kezi da näbei lähtemäinehänen ozanjatkai”. Kui Jeseninan Lehmy-runos elätti ellendäy: “Tuli hänen aigu”, itköy kargieloil kyynälil, ga toizes sen tuttavan ven’alazen nerokkahan miehen runos – “Engo kuču, itke en, ni žiälei…”, on kiitolline Jumalal, ku puutui eliä täl mual ozakkahasti:

“…Aigu tulou vältymmö myö
kai.Ole sinä ainos pyhitetty
Se, mi kuolta omal aijal sai.”

(Sergei Jesenin, kiändäi Vladimir Brendoijev)

Nosti suuret silmät
Tävvet muaman lämmiä,
Jumal, kiitän sinuu!

Olen valmis lähtie…
(Anna Usova, “Kirjoi”)

Lehmän elaijan kauti nägyy ristikanzangi oza.
Sanakse, tädä Jeseninan runoh kirjutettuu pajuo ylen äijäl suvaičči pajattua Marija Brendojeva omal kaunehel liygiläzel iänel, vikse kaikel sydämel suvaičči mollembien runoniekoin kirjutuksii. Anna Usovalgi jo on kniigazes omua runo-pajostu.
Himoittas vie kirjuttua täh runokogomukseh ähte: mustua, mieldy, tunnustustu tulou lugijes äijy. On hyvä mieli, ku vie on mostu livvin kielen tiedäjiä da kannattajua nuorembas polves, sit toinah ei ole moine levei kielen häviendykatkevus. Toizekse, älgiä kaččokkua, ku nuoren naizen oza on vie lyhyt, gu tämä sana, – konzu sydämes ollah suuret eloksen nerot da syvät tunnustukset, sih sydämeh synnytäh suuret mielet, nevvot, kazvatukset. Meijän karjalazeh kaunehliteratuurah tuli oman lapsusajan toven mieldykiinittäi naine-runoilii, kudamal on omat kuvat, oma iäni, oma taibaleh, oma oza. Roikkah vai se oza ozakas da rikas!