ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Toisinah ämmönki malitut autetah

Toisinah ämmönki malitut autetah

карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Miula on yksi hyvä kaveri, reilu ta kaikešša hyvin luotettava. Vain hänellä ei monta šanua šuušta tipaha, hiän on hyvin vähäpakinaini. Nuorenaki ollešša, konša myö keräytymä kalareissujen jälkeh yhteh porukkah ta rupesima muistelomah niitä mukavie kalamatkoja ta kalašualehie, myrškyistä ta šen šemmosešta, hiän ei yhtyn meijän pakinoih vain istu ta kuunteli. Toičči yltymä liikuaki kehumah ta höistämäh. Šilloin huomasima hänen kipristelövän huulijah aivan kuin häntä olis vaivannun hammaškipu. Varšinki šilloin kun meijän pakinoissa piäštih vallalla kirošanat. Hiän liikutteli huulijah, niin kuin olis rukoillun ičekšeh tahi muissellun vielä merikoulušša luoččimiehien meilä piähä pränttyämiemolitvoja”.
Merimieškoulun lopetettuo myö joutuma ken minneki. Šen jälkeh näin hänet kolmen vuuvven piäštä. Hiän oli niin muuttun noina vuosina, jotta mie en keštän olla kyšymättä, jotta onko hänellä mitä tapahtun ta mit ajatukšet painetah hänen mieltä. Vaiko šerakkahuontaution aikan häntä vaivata? Miksi hiän on omaššaki porukašša niin juro? Ta jotta miksi nemiehisien miehienšanat ollah hänellä niin vaštoinmielisie?
Hiän smietti vähän aikua ta šiitä piätteli: olkah männehekši, kerron šiula.
Merikoulun jälkeh miut miärättih töihi Vienanmerellä kalatehtahalla. Enši vuuvven olin laivan kapteenin apulaisena, šiitä miut ylennettih kapteeniksi.
Enšimmäiseh reissuh läksimä aikaseh kevyällä, merellä oli vielä šuurija jiälauttoja. Lähtie piti, kun kala-apajilla vuotettih šuolua, ruokatarpehie ta šieltä piti tuuvva tehtahalla kalat ta muut merenantimet, tähä tapah kaverini alko kertuo ičeštäh.
Niin myö kulkima apajalta toisella ta työtä riitti koko miehistöllä. Šiitä eryähällä apajalla, kun olima šuanun laštin laivah, mie annoin luvan koko miehistön männä levolla, iče kävin ohjaušpyöräh, konehen luo jäi vuorolla vanhempi konehmuasteri.
Myö pitimä kiirehtä, jotta piäššä pois šuuren vejen aikana, muiten olisima jiänyn vuottamah šiinä vielä 12 tuntie. Ruorihuonehešša miun kera oli vielä kalatehtahan varajohtaja.
Ei meilä olis pitkä matka kulettavakši, vain 15 meripeninkulmua Šarapovin niemeh, šieltä olisima jatkan matkua jo myötätuulešša. Olima jo lähellä šitä Šarapovin niemie kun tuuli yhtäkkie kisko irti nošturin kuren ta alko heilutella šitä puoleh-toiseh. Heiluos’s’ah še rikko kaiken, mi vaštah šattu.
En rasinnun noššattua miehie, annoin ruorin varajohtajalla ta läksin iče kiinittämäh nošturin kurkie. Uallokko oli niin kova, jotta laiva oli vähällä kylelläh. Tuošša rytinäššä mie kuavuin jaloiltani laivankannella enkä kerinnyn šuaha mistänä kiini kun lensin päittyän mereh. No kun šain meren šyvyykšistä piäni vejen pinnalla niin näin potkurin pyörivän ihan nenäni ieššä. Mie tuaš pohjah päin, jotta ei vain potkuri piätäni mäšäkši panis. Vuattieni oltih jo likomärät ta šuurella vaivalla piäsin vejen pinnalla. Vuattiet ta kalamiehen kenkät vejettih pohjah. Šuurella vaivalla šain šuappuat potkittuo jaloistani. Henkittyässäni tuuli tuprutti šuuhuni šuolaista merivettä jotta olin vähällä tukehtuo. Henkittyä oli vaikie ta aloin jo mänettyä muistini. Voimat ruvettih jo pettämäh ta aloin pikkuhil’l’ua painuo pohjah päin. Šilloin piäššäni välähti ajatuš, jotta nyt še šurma tuli pojalla kahenkymmenen ikähisenä. Täššäi loppu Tuo ajatuš pani piäni šelkiekši ta lisäsi voimie elämäni pelaššukšeh. Ei muuta kun jaloin ta käsin ylöš päin. Piäsin pinnalla ta kiännyin šelin ualtoja, jotta šuaha kunnolla ilmua keuhkoloihi.
Vesi työnti miut uallonharjalla ta šain nähä, jotta laiva kulkou täyttä vauhtie eteh päin ta jotta laivankannella ollah kaikki liikkehellä ta yritetäh laškie veneh vesillä. Kun toini ualto työnti miut harjan piällä niin mie aloin viuhtua kiälläni ta šiännykšissäni karjuin, jottaHullut! Pienentäkkyä vauhtie ta kiäntäkkyä laiva, šiitä vašta laškekkua veneh!”
Šiitäpä miun šuušta alko tulla kirošanoja. Kiroutuos’s’ani šain tuaš vettä šuuhuni ta ualto löi niin kovašti, jotta korvissani helähti. Kiroutuos’s’ani muissuttih yhtäkkie ämmöni šanat, jotta ei šua kiroutuo, še tuou šuuren riähkän, jotta Jumala kaikki näköy ta kuulou, jotta Jumala arvuau ajatukšetki. Muissin vielä, jotta ukkosenšiän aikana ämmö opašti meitä, lapšie, ristie šilmät ta šanella: “Sv’at, sv’at, sv’at”. Šilloin ei ukkosenšiä koše.
Muissin nämä ämmöni šanat ta aloin šanella niitä. Šielä ualtojen piekšämänä, konša šurma kaččo šilmihini, annoin ičelläni ta Jumalalla šanan, jotta en nikonša enkä missänä tapahukšešša käytä kirošanua još vain jiän eloh.
Pelaššettih miut šilloin. Puolikuolluona oli miehet noššettu miut veneheh ta šiitä laivankannella. Annettih miula kuumua viinua, vietih lämpimäh hyttih ta hyväsisti katettih.
Šiitä päiväštä šuaten kačon toisilla šilmin elämäh ta pien lujašti šiitä lupaukšešta, min annoin ičelläni ta Jumalalla šilloin šurmanšijalla.