Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Kiukua karjalaisien elämäššä

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный севернокарельский, публицистические тексты

Источник: Valmisti Valentina Karakina, Oma mua. № 26; 27; 28; 29; 30; 31, с. 10; 10; 10; 10; 10;

Kiukua karjalaisien elämäššä
(карельский: собственно карельское наречие)

Lämmittäy, šyöttäy ta liäkiččöy,
Miksi vielä še talošša tarviččou?


Kiukua on aina ollun tärkienä talon ošana. Eri aikoina kiukua ta šen ulkomuoto on ollun erimoisena, vain kaikičči kiukua on pitän pirtin lämpimänä, perehen kylläsenä, on antan šuojan kuin vanhukšilla, šamoin ni lapšilla. Pitkinä ta ikävinä talvi-iltoina vanha ämmö kiukualla starinoičči lapšilla starinua. Vaikie on ajatellaki, mitein kylmäššä Karjalašša vois kiukuatta pärjätä.
Kiukua, niin kuin leipomispaikka, oli kylläsyön ta varakkahuon merkkinä. Kiukuan kutomini tarkotti pirttih lämmön tuluo. Kun pereh enšimmäisen kerran tuli uuteh pirttih, hyö tuotih šiämeh koivuni pölkky ta šiitä poltettih še kiukuašša. Koivuni pölkky ta šen polttamini oli rikkahuon, kylläsyön ta lämmön toivotukšena uuvvešša paikašša.
Kiukuata piettih tulen kotina, šillä annettih tulen piirtehie ta ominaisukšie. Šamoin niin kuin tulella, kiukualla oli ta i nykyjähki on antropomorfisie (ihmishahmosie) piirtehie, šemmosie kuin kiukuanšuu, kiukuanočča, kiukuankorva, kiukuanšelkä, kiukuanrinta, kiukuanjalka.
Karjalaisien arvautukšien mukah kiukua on ušein naisperyä. Esimerkiksi: “Akka čupušša istuu, kiät čiihallah, šuu kahallah.”

Mistä Karjalašša venäläini kiukua?

Tutkija Nikolai Haruzin kirjutti, jotta kiukuat kehityttih kahella šuunnalla šen mukah, mitein valmissettih ruokua: avotulella vain höyryllä.
Enšimmäini tapa, valmistua ruokua avotulella, šynnytti kiukuan, kumpasešša oli piisi ta hella. Še oli tavallista (luonnollista) paimentolais- ta mečäštäjäkanšalla.
Ka jo toini tapa, valmistua ruokua höyryllä, šynnytti kivikiukuan tahi venäläisen paissinkiukuan. Ta tämä kiukua oli paikalla eläjällä tahi muata kyntäjällä kanšalla.
Voit olla, venäläini kiukua Vienašša kertou meilä šuurešta venäläiseštä vaikutukšešta karjalaiseh kulttuurih. Mi koškou piisie, David Zolotar’ovin mukah, šitä voit pityä šuomelaisen vaikutukšen tovissukšena paikallisen rahvahan kulttuurih. Roza Tarojeva on šitä mieltä, jotta piisi voit kehittyö šekä Karjalašša, jotta Šuomešša toisista riippumatta. (Putistin 2006: 281-282)

Vieraš pirttihčäijy tulella

Hellua lämmitettih joka kerta kun keitettih.
Čäijy pantih tulella kun taloh tuli vieraš, ta kun ennein ei ollun mitänä šähkölaittehie, niin joka kerta vierahan tultuo pantih hellah tuli. Joka kyläššä oli šemmosie ihmisie, tavallisešti naisie, kumpaset tykättih juošša kylyä ta tavan mukah heitä juotettih čäijyllä joka talošša. Šemmosie šanottih kyläššä “šavujen kirjuttajiksita vielä “kyläkäläčyiksi” (kyläkäläččyahkera kylänjuoksija).
Kiukuata lämmitettih talon lämmitykšekši ta konša sriäpittih. Hella lämpisi, ruoka kiehu, liijat höyryt ta hajut mäntih vetoreikäh kuupan alla.

Röyritkiukuan keuhkot

Röyrijä voit šanuo kiukuan keuhkoloiksi.
Kun on röyrit puhtahat, niin kiukua hyvin vetäy ta šilloin šavuki tietäy tien pihalla. Vain kun šavu alkau tuprahella pirttih, niin šilloin pitäy eččie vikua röyrilöistä.
Niitä puhaššettih tai nytki puhaššetah tarpehen mukah. Kun kiukua alko vetyä pahoin, še oli šen merkki, jotta tuli röyrien puhaššannan aika. Röyrijä puhaštuas’s’a käytettih eri konštija: alahuata tuhkat vejettih koukulla, röyrilöissä poltettih öljyh kaššettuo ripakkuo, kumpani lujašti palo ta poltti novet röyrilöistä.
Rahvaš on primiettin, jotta još kiukuašša rikeneh, polttua ruakoja potakan kettuja niin röyrit pisytäh puhtahina. Vielä katolta trupah lašettih palaja tervaripakko tahikka olkitukku. Ennein ta i nytki vanha rahvaš karjalaisissa kylissä uškou šiih, jotta ihmisellä on henki. Kun talošša lienöy ollun kuolomaisillah olija ihmini, ni avattih röyrit, jotta henki paremmin, helpommin piäsis lähtömäh.

Piisi

Vienašša, šamoin kuin saamelaisilla, kiukuašša oli piisi, myöhemmin kiukuašta tuli paissinkiukua (venäläini kiukua piisin kera).
Kiukuat piisin kera oltih ei vain saamelaisilla ta karjalaisilla, vain oltih tuttavat vieläi Tomskin alovehella ta Jakutijašša.
Venäläiset kiukuat, Roza Tarojevan šanojen mukah, on melko uuši ilmijö Vienan Karjalašša. Ennein karjalaiset lämmitettih pirttie avotulen avulla ta šen tovissukšena on Vienašša olijat kiukuat piisin kera.
Piisi on kiukuan nurkkah luajittu šyvennyš, kumpani šuuntautuu taikka kaččou pirtillä päin. Muinoin tällä Karjalan alovehella ei ollun öljylamppuja ta piisie käytettih pirtin valottajana.
Mitä tarkottau piisi karjalaisilla? Še oli vienalaisen kiukuan erikoisena piirtehenä. Taikka tarkottau šitä, jotta še on vienalaisien ta niijen nuapurien šuomelaisien yhtenäini kulttuurimerkki, šentäh kun piisi oli šamoin tunnettu Šuomeššaki. Piisie, kumpasešša oli avotuli, piettih šuojukšena, šentäh piisin tuhkie annettih matkah läksijillä. Muuttuos’s’a uuteh taloh vanhan talon piisistä tuotih tulleššah puašša šinne kuumie hiilijä taikka tuhkie.

Kosino

Kosino oli šamoin tavallini ilmijö Vienašša.
Še on kiukuan kylellä luajittu škuappi, kumpasen šiämeššä on ušein ovi karšinah. Šitä iččieh kosinon šiämyštyä šanottih karšinankešekši. XX vuosišuan puolivälillä še oli tunnettu Vienan länšialovehella, kuin muilla alovehilla še oli harvinaista. Šuomešša kosinuo ei ole. Venäjän pohjoisalovehilla oli ta i nyt on kolpičča. Še on luatikkomoini laiteh, kumpasen kautti piäššäh karšinah.
David Zolotar’ovin mukah on mukava, jotta Vienan länšioša oli kehittynyttä alovehta, vain oli šäilyttän tämän vanhan kulttuurielementin, kun Venäjän šuuremman vaikutukšen tovissukšen.
Oman kulttuurin elementti toimi etnosimvolina vierašta kulttuurie vaštah. Još simvoli oli ainehellista kulttuurie, niin kuin kosino Vienašša, še šäily hyvin. (Putistin 2006:285)
Karjalan kielen šanakirjan mukah, kosino (kosina, kozn’o, kozen’o) on luatikkomoini laiteh, kumpani on luajittu kiukuan kylellä ta kumpasen kautti voit piäššä karšinah.
Še on käytöššä Pistojärveššä, Uhtuošša, Vuokkiniemeššä, Repol’ašša, Kontokissa, Jyškyjärveššä, Tunkuošša, Rukajärveššä (KKŠ).
Ka Šuomen kielen etimologisešša šanakirjašša on šanottu, jotta kosino-šana on lainattu venäjän kieleštä, kaz’onkašanašta, kumpani tarkottau šamua kuin golbets-šana (SKES).
Niin, kosino on šäilyn piäasiešša Vienašša, erottau vienalaista kiukuata šuomelaisešta ta yhistäy venäläiseh. Toisin šanoin, piisie ta kosinuo yheššä vienalaisešša kiukuašša voit pityä etnosimvolina.
Ajan mukah kiukuat muututtih. Nyt šen muoto riippuu talon isännäštä: mimmoista tahtou, šemmoni i kuvotah. Tulipešänki koko riippuu perehen šuuruošta. Esimerkiksi, Puanajärveššä on pantu merkillä, jotta še on 120-140 šenttie pitkä ta 80-115 šenttie levie. Še on oikein lähellä Novgorodin liänin tulipešän kokuo (132 x 105,6 šenttie). Šemmosella kiukuanpohjalla šopi noin yhekšän leipyä (niijen yhtehini paino oli kakši puutua) ta lisäkši keittopataset, mi riitti šuurella kyläläisellä kymmenenhenkisellä perehellä.
E. Š. Požarskin šanojen mukah, tulipešä luajittih šuurekši, jotta kennih pereheštä šopis šiämeh ta joka netäli rappuais, voitelis pienie halkiemie. Še vuati kiukuanšuun levennyštä ta šen takie kiukuan lämpö väheni. (Putistin 2006:287)
Kiukuan koko riippu vieläi pirtin kovošta.
Kiukua vois olla 2 metrie korkie, 2,5 metrie levie ta 3 metrie pitkä.

Mistä ennein kuvottih kiukaita

XIX vuosišualla ta XX vuosišuan alkupuoliskolla kiukuat kuvottih luonnonkiveštä, tai muakiveštä (muakivet muašša issutah).
Ulko-oših ta pohjah, niin šanottuih kylmih kohtih, pantih vain kovua mähkätaikka möhkäkivie (šuokivie), vain tulipešän kivekši valittih pehmietä rašvakivie, kumpani on lujempi tulta vaštah, eikä jähy, kuin kova kivi (puasikivi, šuuri kivi, kallivokivi). Pehmie kivi väriltäh on vualie tahi harmua, voit olla muštaki.
Kiukuankivie kerättih mistä vain löyty: aholoilta, järvien kiviköistä, jokiloista, jokien rannoilta ta kallivoilta. Erähičči niitä kiukuankivijä oli kuletettava 10-15, tai 20-30 kilometrin piäštä kivipaikoista. Parempua kiven lajie voit vuolla, veštyä ta kavertua, ta toičči kiukuanšuukappaleh luajittihki ihan yheštä ainuošta kiveštä. Harvoin kiukaita kuvottih šavešta, kumpaseh lisättih kivie. Vain viime aikoina kiukaita kutuos’s’a jo käytetäh märkie tiilijä ta ašetettih puu- tahi kivijalalla. (Putistin 2006:281)
Tiilit luajittih näin.
Šavi, kumpaseh ševotettih čuuruo, pantih puumuotoloih. Näissä muotoloissa tiilit kuivattih pihalla šuunnillah netälinpäivät. Kutuos’s’a tiilien välie voijeltih šavella. Oštotiilie käytettih hyvin harvoin, vain kiukuanpohjana taikka trupua kutuos’s’a. Tiili oli kallis ta oli oššettava tehtahašta.

Mitein kiukaita kuvottih

Ševoš, millä kivet liitetäh toisihis, luajittih šavešta ta hiekašta.
Kiukuata kutuos’s’a kivijä ašetettih yhteh ta niitä rikottihki tarpehen ta kovon mukah. Nämä kivet piti ašettua niin, jotta liittopaikat ei tultais kohakkah. Jotta kiukua rupieis hyvin vetämäh, röyri pitäy olla šilie ta yhtä levie joka kohašša, mutkissa še voit olla vällempiki. (Paulaharju)
Kiukaita tavallisešti kuvottih ammattimiehet.
Yksi talon miehistä oli kutojalla apulaisena šavie piekšämäššä ta muissa apuhommissa.
Ivan Vašiljevičin kiukua (Puasinkoi, Tverin Karjala) oli kuvottu 1950-luvulla. Hiän iče luati puutyöt, ka iče kiukua kuvottih talkoilla. Ivan huomautti šiitä, jotta kovin aikaseh kevyällä kiukaita ei pie kutuo, šentäh kun šavi on šilloin vielä muikie (hapan). Šavi on šopiva vesiajan jälkeh. Kiukuata kutuos’s’a ei pitäis panna hyvin äijyä šavie. Šiitä kiukuašta, kumpasešša on äijän šavie, kačkuo tulou.
Šilloin oli tapana kutuo kiukaita talkoilla ennein heinäajan alkamista. Ruattih reipahašti näin, jotta ihan kolmešša tunnissa šuattau pirtin kiukua kohota valmehekši. Šananlašku “ruatah kuin talkoloissakuvuau poikkoita ruatuo. Talkomiehet palkittih hyvin: ei rahalla, vain hyvällä ruuvvalla ta viinallašavunläksijäiset tahi dimovoi (dimovoi, viinalla gostittua pid’au, ni dimovoiksi i sanotaa).
Pirtin, kylyn tahi riihen tulišijalla ta niijen rakennukših kuuluvilla ošilla on monta erimerkityš- ta eri-ikäsie kulttuurivälie kuvaštavua šanaštuo: kiuaš (=kivikasa/kivikota) on šuomelais-karjalais-vepšäläini, liesiitämerenšuomelaisissa kielissä yhtehini; karjalaisella ta vepšäläisellä alovehella kiukuan merkitykšeššä šana päčči on itäistä alkuperyä. Ruoččilaisšakšalaista peryä ollah ahjo (vir. ahis), pankko (keittoliesi), uuni, arina ta holmi ili hormi. Nuorie ruoččilaisie lainoja ollah muuri, piisi, pelti (šavupelti), kakluuni ta