Тексты

Никитина Ирина. Tiedoiniekku Kevät

подкорпус: фольклорные тексты

жанр: сказка

Источник:

Oma mua. № 7, 2022, с. 11

Никитина Ирина

Tiedoiniekku Kevät

карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский

Seizoi
ahol čoma
dvorču
. Sen
emändänny
oli
mielužu
neičyt. Häi
oli
tiedoiniekku
, niken
ei
maltanuh
luadie
sidä
, midä
häi
maltoi
. Toizin
ni
olla
ei
voinnuh
, hänen
nimihäi oli
Kevät
! Astui
häi
, a
hänen
jällil
enzimäzet
kukat
ruvettih
kazvamah
, puuloih
roittih
pienet
vihandat
lehtyöt, parvet
lindustu
da
liipukkastu
lenneltih
hänes
ymbäri
. Joga
kohtas
, kuduači
häi
astui
, oli
vessel
pruazniekas
rouno
: linduzet čenčerdetäh, böbökät
čiristäh
, ojazet
čurčetetah
.
Konzu
tuli
aigu
, neidine
työndi
omat
uskottavat
dovarišat
– ojazet
, kukat
da
linnut
– loittozih
mualoih
, ku
kogo
muail man rahvas
tiijustettas
Keviän
tulendah
nähte
. Konzu
häi
viuhkutti
käil
kaimuamas
omii
dovariššoi
, hänen
levielöis
kukkazil
kirjoin-dettulois hiemualois
lähtiettih
kebjiet
da
lämmät
kevättuulet. Net
ehtittih
ojazien
peräh
da
kiistai
net
lenneltih-juostih muadu
myöte
. Ei
se
olluh
kebjei
ruado
– ajua
pakkazet
da
tuhut
, sulattua
lundu
da
jiädy
. Kevätpäiväine täytty
vägie
avvutti
ojazii
, kuduat
hälynke
da
hyväs
mieles
ruattih
omua
ruaduo
, a
niilöin
peräh
lennettih
linduzet.
Eräs
ojaine
muga
ruttoh
juoksi
, ku
piäzi
pohjazeh
, sendäh
ruado
hänen
jäi
keskele
: pakkaine
tabai
hänen
da
jiätytti
. Se
oli
erähäs
loittozes
pohjazes
kyläs
. Ojazenke
yhtes
tulluh
kottaraine
ei
tundunuh
sie
Keviän
duuhuu
, da
vie
pakkaine
oli
moine
kova
, ku
linduine-rukku kylmi
da
sordui
lumehizele
muale
. Mual
hänen
löyttih
lapset
– tyttö da
brihačču
. Konzu
kottaraine
piäzi
hengih
, häi
saneli
lapsile
, kui
jiädyi
ojaine
, ku
hyö
ei
täytetty
Keviän
käskylöi
. Rahvashäi ylen
äijäl
vuotetah
Kevätty
. Lapset
piätettih
avvuttua
kottarastu
da
lähtiettih
eččimäh
Kevätty
.
Lapset
kodvan
aigua
astuttih
mečäči
, väzynyöt
da
kylmänyöt hyö
toiči
viritettih
tuldu
. Jo
dostalikse
väzynyöt
da
väittömät
hyö
vastattih
čoma
pedru
da
saneltih
hänele
omas
hiäs
. Pedru
sanoi
, ku
voi
viijä heidy
suarnallizele
Kevätahole, tie
sinne
tietäh
kaikin
, ket
vuotetah
Kevätty
. Muga
lapset
piästih
suarnallizele
ahole. Kevät
lämmitti
da
rauhoitti
lapsii
, iče
rubei
šuorivumah
matkah
.
Häi
valmisti
oman
čoman
karietan, čomendi
sen
kukil
, val’l’asti
raviet
hevot
da
lähti
ajamah
. Joga
kohtah
, kudamači
ajoi
tiedovoittu
kariettu, tuli
kevätsiä
. Linduzien čiyčetys
da
heboloin
kellozien
iänet
yhtes
kuuluttih
kevätpajonnu. Rahvas
, elätit
, kogo
luondo
ihastuttih
tädä
vastavustu
. Konzu
kariettu piäzi
pohjazeh
kyläh
, kus
elettih
lapset
, kummua
rodih
silmien
nähten. Havačui
ojaine
da
lähti
juoksemah
vesselästi
čurčettajen
, se
juoksi
ylen
loitton
, juostes
saneli
kaikile
Keviän
tulendas
. Ruvettih
kazvamah
ezmäzet heinät
, tuldih
omis
kodazispäi elätit
da
böbökät
. Rahvas
piettih
suuri
pruazniekku
– Keviän
vastavundu, hyö
piettih
kruugua
, kižattih
, pajatettih
, juodih
čuajuu
suures
samvuaras
da
syödih
hiilavii
čupukkoi
.