ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

Sergei Jevstafejev. Käby. 3

Sergei Jevstafejev

Käby. 3

карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
An’a-t’outa istaldih Maksiman rinnale da sebäi händy, iče ozutti died’oile piendy luuhistu kulakkastu. Pet’a-diädö istui buuristuksis, jälgimäi nouzi da jalgoi vedellen astui väliseinän tuakse da burbetti:
Ga enhäi minä tiedänyh...

Kodvazen peräs häi tuli, kolme oružua käis, pani net divanale da sanoi:
Vallikkua, kudai ollou parembi, kai kolme ollah kunnos...

Čuajun juondu hätkestyi, kiehumas oli jo toine samvuaru, nikonzu kogo elokses Maksim ei vie juonnuh nenga äijän čuajuu. Pet’a-diädö heittelemättäh saneli omii suarnoi,da vie maltoi karjalazeh luaduh čomendella paginua.
Maksim, sinun tuattohäi on Vit’an kylän lähäl olijas kyläspäi. Meijän hierut ollah mägilöin piäl, niilöin mugah nimetgi on pandu. Teijän kylä on čoman järven rannal, sen niemen mugah nimengi on suannuh. Minul puutui mennyt vuon sih kävvä, taloit on ruvettu kuadumah, päčit dai lattiet jo on riičitty, itkettäy kaččojes. Koskemattah on vai Terentjevan Nazar Jegorovičan kodi, hänen mučoi poijienke kävväh kezäkse tänne, kartohkupelduo pietäh, heiniä niitetäh, kalastetah.
Sanelen teile, midä mustan sih kyläh näh.
On minul kummi, nimi on sežo Viktor, hänen kodi täs rinnal on. Kerran minä en olluh kyläs kogo nedälin, sit tulduu kačon, ga kummin koin dai saruan levot on uvvel lavval katettu. Kyzyin, kusbopäi sait materjualua, sit häi minul saneli nenga. Uspen’n’ua pruaznuimah kai rahvas kerävyttih teijän, Maksim, kyläh. Dai kummi lähti, midäbo on lähtijes putin mužikal, kudai voinat dai tyrmät on läbi käynnyh. Gul’ankan jälles astuu häi humalazes da duumaiččou, kui olis kodih aijomba piästä. Kaččou, ga laukalluo seizou lespromhozan gaziekku, a sen lespromhozan direktor, milienne familii hänel olluh eiven’alaine, ukkailou nuorekastu tyttösty, se tyttöine kantoras ruadoi. Kummi enzimäi hyväzesti kyzyi, ku direktor ottas händy kyydih pos’olkassah, ga direktor haukui kummin humal’niekakse da käski pyzyö loitomba. Viktor tembai aijaspäi kangen da kerdua kaksi vieldi selgiä sil johtajal. Se vingui kui počči: ‒ Tyrmäh piäzet, voit panna kannikot kuivamah. Tyrmiä minä en varua, olen sie jo olluh, siegi rahvas eletäh. Ga toinah sinä sanot, miksebo, parties olles, olet tulluh tänne kirikön pruazniekale. Kuibo sinä, naimizis olles, voit kaikkien nähtyy ukkailla vierastu naistu. Kuibo sinä, laitoksen johtajannu olles, kuduan pidäs maltua pidiä omua iččie, voit ajella humalas kaz’onnoil mašinal. Minä piästän sinuu nämmis riähkis, ku tänäpäi vedänet minuu kodih, a huomei tuonnet minun pihah kaksi mašinua laudua... Kačos, koin dai saruan levot on katettu, piästin minä herran riähkis. Pet’a-diäd’ö join čuajun da jatkoi:
Minä kummile sanoin, mindähbo kolmattu kerdua et andanuh kangel selgäh, minungi saruan levo olis voinnuh kattua.

Brihat nagrettih tävven vačan. Starikku otti oružan divanalpäi da oijendi Maksimale.
Ota, poigu, tämä "tuuločku", se hyvin ozuau. Midä sanozin mečästämizeh näh, ga mečoit kylän reunassah ylen harvah tullah, onnuako tyhjiä yön istutto havumajas. Parembi olis mennä "Kattilan puuh", sinä, Vit’a, tiijät sen kohtan. Teijän kyläh mennes enne suurdu mägie hural puolel roih hebodorogu, sidä myö piäzettö kuuzikkoh. Yöl roih vihmu, a ku kuulletto ryvindän, älgiä varakkua, silloi mečoit jo ollah omas kohtas, vuottakkua, konzu pajattamah zavoditah.
Nygöi mengiä muate, kahten čuasun peräs nostatan.
Nostattua ei pidänyh, čuasun peräs brihat oldih jallas. Rubei vihmumah. Kuuzikospäi harvazeh kuului kaikenmostu iändy. Levien kuuzen al, pienen tulen tyves Viktor pidi instruktažan.
Mečoin pajos on kaksi iändy, enzimäi se klokettau, sit šihizöy. Konzu šihizöy, voibi harpata kaksi-kolme askeldu, a konzu klokettau, seizo, älägo liikahtai.
Taivas valgeni, jo ei vihmunuh. Mečikön eri puolispäi rubei kuulumah eläviä iändy.
Maksim, pidäy lähtie, linduu mečäs on äijy, ole vai tarkaine, älä pöllätä. Pane jo ammus oružah.
Brihat kusgo juosten, kusgo hyppijen, liikuttih mečäs läbi. Maksimal se oli kui lapsusaijan kižuamistu, toiči häi kai nagrahtelih ičekseh. Viktor käil ozuttimene huruah puoleh, minä oigieh.
Ielleh Maksim liikui peitoči yksin, yksi-kaksi-kolme dai azetui, yksi-kaksi-kolme dai azetui... Piäzi miärättyh kuuzessah, painoi sellän puun rungoh, dai kerras smietildihalguo olis täs puus kubometrii kaksi. Oigies puolespäi häi kuuli hil’l’an ammundan. Nosti piän dai oman ammuttavan nägi. Viijentostu metrin piäs kuuzen oksal istui ylen suuri mečoi. Maksim nosti oružan, jäi vai sormel painua, dai nengoine trofei roih käzis! Mečoin mustat siivet läpetettih vihandua helmen sävyy, linnul oldih ruskiet kulmat, voimakas n’okku da levei pardu. Čoma lindu nouzijan päiväzen valos nosteli piädy keväizeh taivahah da pajatti rakkahuksen pajuo. Suon reunas kirjavansiivizet linduzet vuotetah mečoidu, ga neidizil ei puutu nähtä sidä, ku ambunen...
Maksim nosti oružan da ambui yläh, mečoi kodvazekse hyčityi, sit levitti siivet da oksii katkojen nouzi lendoh, kunnelienne alangon puolehpäi. Loitos kuului vie kaksi ammustu.
Čomua sinul kevätty! hengähtih Maksim dai kerras hänen jalgoih ylähänpäi pakui vihandu käby. Häi nosti sen da pani rindukormanih:
Passibo lahjas!

Tuli Viktor, kaglas ripui oružu, joga käis mečoi.
Kusbo sinun on?
Ga minä en maltanuh ozata linduh.
Etgo puuttunuh? Ga onnuako muite žiäli rodih, muga toiči olettelou...
Brihat nagrettih, sit riputettih ammutut linnut kuivah kangeh da lähtiettih kylän puoleh, polgij en muga, ku linnut ei äijäl heiluttas. Kylän mäele nostuu loitossah hyö nähtih koin rinnal suuren mašinan valgien furgonanke. Mašin ikkunoissah oli lij as, rinnal seizoi rahvastu, kaikin heilutettih käzii brihoile. Maksim otti kormanispäi kävyn, se tuli pihkazel kevätmečäl da vie millienne muul, mi andoi syväimele hyvytty da ihastustu. Iespäi oli äijy kalastuspäiviä, miehien ies oli kogonaine elos.

Kiändi L’ubov’ Baltazar