Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Kargaidajad lindudHronika-kirjutez

Corpus: New-writing language

New written Veps, Literary texts

Source: Verez tullei, (2014), p. 34-39
Raisa Lardot

Kargaidajad lindudHronika-kirjutez
(Vepsian)

7. pala (jatkund)

Minä läžun.


Läžuškanzin skarlatinaha, kaik pänahk om rubes, niškal om bul’k. Venun pertin poles mamoin magaduzsijal, uks’ keitimpolhe om avaitud vähäižel. Minä muga lujas läžun, eskai päd en voi kändauta, a tarbiž völ kacta, miše vedehižed ei tulnuižigoi rindale. Minä eskai kaik palan.

Mamoi kuverdan-se aigad kacui mindai. Vaiše siloi, konz minä en voind jo päd leta, miše kauhaižespäi vet joda, mamoi vei mindai läžundkodihe. Hän käri mindai vauktaha nastiral’nikaha, oti käzile i, kut minä el’genzin, kandoi Šoutjärven avtobusale. minai oli kärdüd, i minä en voind nimidä nähta. Vaiše ninga oli eskai paremb: maman kormas minun südäin tüništui. Minä tahtoin, miše nece matk oliži mugoine pit’k i lopmatoi... No avtobus azotihe i änišpäi, mehiden kävelusišpäi minä el’genzin, miše tulim.

Läžundkodi, kudambas minei tarbiž oli spravitoittas, oli tehtud, tedan, enččes školas, vai miččes-se toižes pertiš. Mamoi vei mindai südäimehe. Verajan hän potkaiži kebnašti jaugal, vaiše verai toukaiži stolaižen, kudambal venui erazvuiččid zellid stökulastjoiš. Heläiduz, juru, il’man täuti haju...

Mamale tegihe huiged ningomas vigas. Hän kaiken pakiči prostindad. Lekarid ei käregandenugoi, el’genziba kaiken. tüništoitiba mamad, keraziba stöklaižed, pühkiba lavan.

Mamoi toi mindai läžundpertin honusehe i paneti magaduzsijale kaikiš edembaižehe čogaha. Iče hän edeleze kerazihe tagazmatkaha, avtobusan tulendahasai jäi vähä aigad. Mamoi jäti mindai üksnäin verhiden ristituiden keskhe, verhas tahos, kuspäi minä voin pörtas vaiše siloi, konz nimidä en tege küzumata i en pane ičein väged uhtei. Minä verin magaduzsijale pol’pimedas čogas. Jäl’ges minä nouzlin kaikuččel homendesel, konz honusedme päzui mitte-se tundmatoi haju. Nece murginoičiba suomalaižed lekar’sizaredneciš-žo honuses, vaiše toižes poles. painoiba ičeze kuivleibäd raudasižihe astjoihe. Minä heid en nägend, vaiše mujuin erazvuiččiš verhiš hajuiš päliči ičein armhan kodileibän hajun, mitte hilläšti täuti kaiken pert’polen.

A jose mamoi ei tule otmaha mindai?

Minä iče en voind kävelta, lekar’-sizared sirdliba mindai. Ezmäks niškpaišken čapetihe. Jäl’ges mindai rušitihe alastomaks, nece azj oli jo toižes, penikaižes honuses, i lekar’sizar valoi mil-se minun pän i sugiškanzi rubed. Paiževezi rubidenke päzui mododme i kaiked minun nahkadme, kudamb viluspäi oli tehnus bul’kuikš. Väged minai oli vaiše sen täht, miše pidädas jaugoil, ei langeta. Vaiše kaik mokičuz lopihe, i minä voin möst peittäs čogaha.

Kundlii neičukaine, – pagižiba lekar’sizared.

A kundlijad lapsed spravisoiš kaiken hotkemba. Päliči kuverdas-se päiväs minä jo rohtin kaceltas ümbri i nägištin, miše homendesel toižed lapsed valičiba ičelaze sobadei amu silitadud, veresen hajunke. Ken lapsišpäi oli hotkemb, ka voi sada parahimid sobid. Lopuile jäi jo kohetud štanoid i paidoid, kelle ka ei ičeze kazvodme-ki.

Minä pördimoi ičein penikaižehe miruižehe, kändimoi enččikš modol seinäha. Vaiše pigai nece minun tünüz’ kadoi: nece mamoi tuli kacuhtamha mindai. Hän pani minun käzihe räzinmäčuižen i küzui, en-ik tahtoi minä nägištada tatad.

Ei, ei, tatale ei tarbiž tulda tänna, – šuhaižiba minun kuivad huled.

Mamoi kacui pordon minuhu. Hän nägi, miččiš tuskiš om minun heng. Vaiše mamoi ei tedandmin täht...

Mäni äi nedalid, vaiše siloi mamoi tuli otmaha mindai. ajoim mašinal, ištuim kabinas vedäjan rindal. Kodiš kaikil laučoil ištui susedoid vai verhid ristituid.

Minei lanksi arb olda hengiš, i kaik ihastuiba necen täht. Minä kaikile muhaižin, tahtoin ozutada, miše olen terveh. Jäl’ges mindai vedatiba honusehe, kus minä kaiken magazin. Minä sordin pölusele ičein keritud pän, i unes nägištin Tomkan, kudamb vändi minun parahiman Klaša-sebranikanke. ühtes kändihe minun polhe i jäl’gmäine, mi jäi muštho, oliba heiden pöl’gästunuded modod, konz nägištiba mindai.

Pertin ezipoles oli hämär.

Konz uks ’oli avaitud, ka kodikived, miččed seižuiba seinäd vast, näguiba ei mugomad opakod-ki. Vaiše konz astuid irdalpäi uksennoks, ka kived näguiba kuti miččense pahan živatan hambhad, kudambad muga varastiba-ki, kut nenil teravil hambhil tabata penikaižid lapsid. Kodiš siloi jüvid jauhtihe kivel. Vaiše nügüd’, konz sinä kükištitoi aitannoks peitošti, ka kived ei olgoi kived, a om hambhikaz su. Vaiše ei tarbiž sanuda nikelle necen polhe, eskai parahimile sebranikoile-ki.

Kodi-irdal voi lebähtada. Ka sigä-ki tarbiž oli varaita kivitahkoid, kudambid pandihe iknan alle kezahonuses. Necil tahkal mamoi tahksi kaiken veičid i vitakehid, i hän kaiken kel’di meid, ei käskend tulda rindale-ki necen kivennoks, ei käskend kosketada hijotud raudkaluid.

Oli hüvä päzuda alahaks kül’betinnoks. Tehut vei ani kartohkpöudodme, i sidäme voi putta čogaižehe, kus vihandal nituižel kazvoi sohein. Kombuštatoi lämbitadud päiväižel nituižele i, vai üksin lehtin, vai pijol-ki rästad soheinid, paned suhu. I mi enamban söd, ka se enamban tahtoid. Kuti su om reigukaz i kaik mäneb siriči.

Klaša tahtoi tulda minunke, vaiše minä en otand händast täl kerdal. Minun hibused jo kazvoiba, vaiše minä völ en koskund ičhein. Hibused oliba kuti neglad neglikol, i minä meletin, miše Klašale om huiged olda rindal. Erasišti meid, soheiniden söjid, keradelihe eskai sur’ kogo. Kaik iloitelihe, nagroiba. Minä-ki tahtoižin olda mugoman. Vaiše minun nagrand ei olend mugoine kuti toižil lapsil. Kuti minä tahtoin nagrda heiden kartte, vaiše mikš ei olend muga?

Ühtel päiväl Ven’ka i Rozka mäniba jogele kül’bele. Minä tahtoin mända heidenke, ei jäda haškule-ki. Vaiše völ muštin, mi oli enččen kerdan, konz mänin heiden jäl’ghe. Kut minä joksin, mi om väged, vaiše sizared kaiken ozuteliba, miše minä telustan heile. Lopuks Rozka meleti kut päzda minuspäi. Tatoi tuli kodihe, – sanui hän. Pörte, ka nägištad händast”. I minä joksin kodihe. Tatoinece om toinevuitte oza, parahim. Ozakaz, joksin kodihe. Pigai tatoi sebadab mindai, otab üskha! Vaiše tatad ei olend kodiš.

Täl kerdal minä en anda manitada ičtain, täl kerdal mänen lophusai. En kül’beškande, vaiše kacuškanden, kut toižed ujeleba.

Jogel oli äi rahvast. Kaik ujeliba. Minä kacuin, miččed udatikahad oma minun sizaredheid ed kadota sil’mišpäi toižiden lapsiden keskes, kudambad joksendeba i uradiba vedes. Jogen päl muga lendliba-ki lapsiden heläidajad äned, eskai iški pähä, miše kaik meiden mir-ki om mugoi ilokaz i nagrakaz.

Randal seižub barbakaz pu, kudamban al hämäras rušiše vaugedhibjaine naine. En voi unohtada necidä nägendad.

Minä seižun kombuižil ani vedenno, minun pähä paštab räkäz päiväine. Veden hoštandaspäi minun sil’mäd sauptasoiš, veden tippud lapsiden vändoišpäi nukkutaba mindai. I, kacu, minä jo olen vedes. Štöläidan, eskai heng azotelese viluspäi i pöl’gästusespäi. Sizared nagrandanke vedäba mindai jogespäi. Ümbri-ki kaik nagraba.

8. pala

Maika sündui 42.
voden heinkus. Sil aigal baboid ei olend kodiš. Hän oli kävumas Petroskoiš sizarennoks. Maika sündui aigoiš homendesel, läz nelläd časud. Nataliatädi, ülähäine sused, tuli abuhu. Minä nouzin lapsen kidaspäi i juruspäi, konz lämbitadihe vet.

Kudendes časus mamoi mäni lüpsmaha lehmäd, kut tuliba suomalaižed, ka meil oli lehm i sen täht meiden söm oli magukahamb. Mamoi lüpsi lehmän, jäl’ges söti kanoid i pani lämhä päčin. Sizared vaiše heraštuiba, konz oli pašttud ezmäižid pirgoid. Minä söin hulid paštindoid i join vaiše lüpstud maidod.

Se homendez oli kuti parahimiš meletusiš laps’aigan polhe. Vaiše möhemba minä el’gendaškanzin, kut löumai oli mamale sil homendesel. Hänele pidi lebahtada, vaiše mamoi emagoičihe i radoi kut i kaiken, kuti nimidä ei olend-ki.

Ehtal baboi tuli kodihe. Hän lajiškanzi mamad, voib-ik ninga mokitas, kut vaiše sündutad lapsen. Sad jügedan läžundan, a ku naba päzub. Ved’ laps’ ei ole ezmäine.

Minä kundlin vaitti baboin paginad. Meletin, miše mamoi tahtoi tehta kaiken, miše baboile oliži mel’he, kut minä tehlin mamoin täht.

Maika nukkui pertinhonuses ripputadud lagehe kättes. Oli mel’he kaikile likutada kätte. Sen täht, tedan, homendesespäi ehthasai ken-se oli rindal i čibuti kätten. Mamoi andli Maikale nižad. Ezmäks maidod oli lujas äi, sikš märgtäpnad näguiba eskai läbi sobiš. Möhemba, konz Maikad voi jo sötta ei vaiše maidol, mamoi pehmiti sus leibäd i muga tungli nenid pehmdoid leibturuid noremban lapsen hambhitomaha suhu. Minä lujas navedin kacta, kut söttas sizart. Erasišti minä rižin ičtain hänen sijalmamoin nižanno, kudamb hajustab maidol.

Konz tuli aig löuta lapsele ristimamad, ka mamoi pakiči suomalašt opendajad. Vaiše muga rigehti, ka konz opendai tuli meiden pert’he, babad ei olend kodiš. Minei oli lujas žal’. Ku baboi oliži kodiš, ka ristimam toiži lahjan. Minä kaikihe sil’mihe kacuin opendajaha, kudamb ištuihe laučale iknad vast. Hän kacui se lapsehe, se kättehe, se mamaha, muhazi, vaiše mujui hänes mitte-se kovuz’. Mamoi mugažo kacui kaiken opendajaha, enamba hänen käzihejose ei tond nimittušt lahjad?

Sid’ opendai nägišti pautnasižen käzipaikan, kudamb ripui stolan pältäs venue erazvuiččid kaluid, bobid. Opendai ei voind tirpta i kosketi necen käzipaikan, eskai pästi läbi sormid. Minei tuli pähä, miše meiden adiv tahtoib sada necen käzipaikan lahjaks, sikš pordon seizub-ki sen rindal. Völ opendai kaiken pagiži, miše hänen kodimal ei mahtkoi ombelta ningomid čomid käzipaikoid, miččed oma täspäivnouzmpoleližes Karjalas. Ku opendai tulnuiži meidennoks lahjanke, ka mamoi lahjoičiži hänele käzipaikan. Vaise nügüd’ mamoi eskai ei tartund paginaha, vaiše adivoičeti pal’hal čajul samvaraspäi. Adiv ani kuti oti vepsläižen veron, konz kukertas čaškan blödaižele loptes čajunjondad. Jäl’ges opendai töndui pagižemha sen polhekuverzile mehile küläs hän om ristimaman. Sid’ minei tuli pähä mel’mamoi-ki meletab, miše külähižed akad edel händast tomotiba opendajad olmaha ristimamaks heiden lapsile. Ka miččed nügüd’ lahjad, konz oled jänu jäl’gmäine!

Sil-žo nedalil tatoi tuli kodihe, hänenke oliba sebrnikad-suomalaižed. kuti lanksiba taivhalpäi mašinal meiden pert’irdale. Heidenke oli mitte-se vanh tarbhaine mužik, oli toižid-ki tundmatomid mehid, kudambad sid’-žo saiba fotokameroid i toižid čudosižid kaluid. Enamb minä en ehtind nimidä nägištada sikš, miše pöl’gästusiš peitimoi aidan taga.

Radiomehed ajelihe mijale jo äjan kerdoid. Kaikutte heiden tulend oli judukaz i azjakaz. Min täht kaiken keradaba meid kogoho i tegeba fotoid? Mi oli meiš mugošt melentartušt? Kaikid enambal minä varaižin olda ei mugoman, kut toižed. A ku mindai ottihe fotoho, ka minä meletin: ”Jose minä en kosku toižihe?! Tedan, olnuiži paremb peittäs aidan taga i ei ozutadas verhile mužikoile. Ka i heimod, i susedad fototegendan aigan mugažo oliba ei mugoižed, kut kaiken. Vaiše konz radiomehiden mašin pästtes savud kadoi meiden pert’irdalpäi, ristitud tegihe enččikš i läksiba pertidme.

Nenil päivil, konz suomalaižed oliba mijal, tatoi-ki kändlihe toižeks meheks, minä eskai en voind tundištada händast. Kaiken aigan hän pidihe suomalaižiden rindal, pagiži verhal kelel, vaiše erašti vepsäks. Tatoi meiden polhe-ki sanui”, kuti mugažo oli veraz.

Minä en navedind nenid radiomehid.

Völ ližaks se hahkpämez’, kudamban toižed kucuibaprofessoraks”, nagrandanke sanui, kut tatoi pajati radios. Ned oliba, meletan, venälaižed pajod. I lopuks tatale käskiba pajatada kukoin kartte. I hän ved’ pajati.

Kaikiš neniš azjoišpäi, konz tuliba suomalaižed radiomehed, minä tahtoin peittäs edemba.

Muštan, kerdan professor ei ehtind tehta päiväs radiokirjutest. Oli jo möhä pörtas Petroskoihe, i hän tahtoi jäda öks meiden külähä. Sid’ kaik eciškanziba ösijad ningomale surele gospodinale. Kehe händast oigeta? Kaik meiden pertid näguihe miččikšse murenuzikš ningoman mehen täht. Sid’ ken-se johtuti: ka gospoža Bajer, hän-ki ved’ verazmaine, nemcalaine om! Ka hän-se kaikid paremb voib vastata surt adivod.

Külähižed kaikel kogol kaimziba professoran Bajer-naižennoks. Necen naižen polhe teziba vaiše sidä, miše sündui Berlinas, läksi mehele venälaižen möjan taga, a jäl’ges kahten möiba tavaroid Kijevas. Möhemba valdanpidäjad mihe-se saupsiba heiden biznesan, a mehel olijoid küksiba eloile edemba suriš lidnoišpäipenikaižihe Karjalan küläižihe.

Nügüd’ gospoža Bajer oli leskiakan i eli Šokšus Erna-tütrenke meiden, vepsläižiden keskes. Hän eli erasiden, tedan, nemcalaižiden veroiden mödhe. Muga, Bajergospoža navedi kazvatada saduid. Hänehesai saduiden polhe meiden röunas niken ei kulend-ki. Vaiše nece naine kaikile nevoimiččid erazvuiččid kazvandoid voib pidäda, ei vaiše kartohkoid i lukuid kazvatada. Se kaik külänikoile oli udheze. Abuks Bajer-gospožale tuli suomalaižen sömsijan radnik, kudamb openzi minun baboid kazvatamha ogurcoid. Baboi iče ei ištutand, vaiše valeli i kacui ogurcvezoid.

Professor magazi ön hüväs pertiš. Homendesel hän nouzi irdaližes paginkidaspäi. Kacuhti iknaha: pert’irdal külälaižed naižed hijoiba vitakehid, kudambad hoštiba homendezpäiväižen sädegiš kalan somusiden kartte.

Naižed kaikhe än’he räpätiba nügüdlaižes hubas elostuldas-ik mugomad päiväd, konz voiškandeb külläks södaka, nacein, ei linne mugošt aigad. Völ naižed meletibakutak professor mäneti öaigad udel sijal...

9. pala

Baboi, konz hänele uddaihe ajada Petroskoihe aigašti homendesel, paksus pördihe tagaze sil-žo ehtal.
I necil-ki päiväl baboi pördihe, kut pagištas, konz völ ei olend möhä eht. Kut nece paha azj oli männu, minä en voi muštištada-ki. En mušta, konz baboi-ki oli tulnu. Minei vaiše sanutihe, miše sil päiväl hän pördihe aigemba, kuti riži midä-se pahad.

Kaik tegihe siloi, konz mamoi oli radol kaiken päivän. A Tomkanke i Maikanke jäim kodihe. Ka, völ Vas’ka-ki oli kodiš. Hän kaiken oli rindal, meiden pert’irdal, kaik jo hargniba neche. Minä harvoin kacuin-ki Vas’kan päle, kuti händast ei olend-ki. A nügüd’ ka meletan, miše hän oli-ki tulnu vaiše ühteks päiväks meiden pert’he.

Mamoi ka lugi, miše Vas’ka om niššat, koditoi, i tarbiž kaikile žalleita händast. Žalleiči siloi-ki, konz priha oli kaznu jo sureks. Vas’ka rambiči vähän oiktale jaugale, a hänen käzi siš polespäi ripui kuti nor. Vas’ka pagiži ani kuti oli pandud täuz’ su kartohkoid. Laps’aigan hän oli langenu pordhilpäi i satatanu pän.

Minun muštho Vas’ka jäi ičeze vauhal nahkal i händikahan kacundal. Oli-ik se vaiše sil päiväl?

kaiken päivän olim pertiš sikš, miše irdal vihmui. vändim peitoižihe. Vas’ka oli ecijan i tahtoi tabata meid. Nece hänele ei olend kebn tehta. nagroim kactes Vas’kan päle, kuti andoimoiš tabata, vaiše jäl’gmäižel aigaižel pagenim hänen tervhes kädespäi.

Muštan, kut minä heitin nagrandanmindai pol’göitiba Vas’kan sil’mäd: kacuiba minuhu kaikjal, en voind nikuna peittas. Minä ličoimoi pertinpolhe, kus oli karzinan reig, vaiše sigä-ki mindai sabuti Vas’kan sil’miden paha kacund, hot’ hän taboiteli molembil käzil minun sizart.

Muštan todeks, mamoi pördihe kodihe, pani lämha kül’betin. Vaiše rigehtides hän ei kacuhtand-ki minun päle. Hän tahtoi pesta lapsid baboin tulendahasai. Ei-ei... kelastan... sil päiväl ei lämbitadud kül’betid. Minä olin sizaridenke, rindal oli Vas’ka, a Ven’ka Rozkanke oliba sil päiväl školas. A konz tuliba školaspäi, ka kaik oli jo tehnus. Eskai čapoihe minun mušthoVas’ka venui magaduzsijal, kus baboinke i Tomkanke kaiken magazim. Ka, Vas’ka venui magaduzsijal, a pertiš nikeda ei olend sil časul. Konz Vas’ka kucui mindai ičezennoks, minä en rohtind vastustada, hot’ jaugad-ki ei tahtoinugoi astta. Minei ei tulend pähä-ki, miše voin pageta pertedesehe. I minä saimoi Vas’kannoks magaduzsijale...

...Rozka da Ven’ka ozutihe kuti unes kündusel i azotihe, konz nägištiba mindai. Minä en nägend nikonz ningomid modoid. Minä muga pol’gästuin, ka eskai kadotin mušton...

Konz avaižin sil’mäd, ka muštin, miše venun stolal. Oli täuz’ pert’ rahvast. Niken ei ištundseižuiba ümbri mindai kuti ümbri mittušt-se läžujad, vai kadonut. Abuta, Ižand...” mamoi lugi malitvan i ristihe Jumalan čogaha.

Ken-se pezi minei vacan i jaugad. Vezi oli lujas vilu, mindai eskai tabazi säru. Jäl’ges möst kadoin, lanksin pimedaha. Sid’ minun sil’mäd möst avaižiheümbri tutabad i tundmatomad modod, kenen-se käded, vacale om pandud mi-se märg, ristituiden äned, kenen-se voik... Pimed... Möst lämoi čapab sil’mid, a rahvaz ištub jo vaitti laučoil.

Tedan, minä möst jäin hengehe. Ken-se vedatab minun päle sijakatusen. Mod-ki peitkat”, šuhaidan minä. Edel süväd unt minai om jänu väged vaiše nenihe sanoihe.

Kändi Nikolai Abramov