Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Pipkutai

Corpus: New-writing language

New written Veps, Literary texts

Source: Vasilii Pul’kin. Kändi vepsäks Nina Zaiceva, Verez tullei, (2018), p. 110-112

Pipkutai
(Vepsian)

Ende minä en meletand, mihe nece mužikad pipkutaba. Tegeba čigarkoid, otaba papirosoid, pipkutaba. Darja-tädin Saša, se-ki pipkutab, a hän ved’ mugoine hüvä priha om. I sid’ pähä om tulnu meletuz: om-ik neciš mitte-ni hüvä magu? A ku probuida?
Neciš aigaspäi hot’ kuna minä kacuškanden, kaikjal tatan papirosad sil’mnägubale putuba: se laučal, se iknanpölusel. Konz nikeda ei olend rindal, otin ühten papirosan, pidähtin kädes, a poltta varaidana ku midä-ni tegese.
I sid’ kerdan minä otin kaks’ sigaretad. Ličimoi Jošanke meiden saraile. Meletimnu sid’-se meid niken ei homaiče.
Venum heinäl, pipkutam.
Minun tatain muga tegeb. Savu kol’caižil tuleb.
A minun muga, da völ muga...
A nägid’-ik, kut Saša kol’caižid pästleb?
Ka!.. Ka ved’ nece Saša om!
Mahtab.
Nu ka mille mujub?
Ka nimidä. Vaiše kurkus karged tegihe.
I pän punob. Ka i ei ole hüvä.
Ei, – rügiškanzi Joša.
Necen aigan kodihe tuli tatain mittušt-se azjad.
Homaiči hän savun, tembaiži vädran vedenke i tacihe sarainnoks. Sid’ meid nägištiki. Ku kidastaškandeb:
Ka mi-ak , lemboin poigad, pertin poltta ladit?

A kut kulištim hänen haškuid, teramba seinän pilun kal’tirdale da mecha i pagenim. Ani kuti lindud lendim.
Kodihe sil ehtal minä pördimoi jo möhähko. Hot’ kut-ni kacu, a vär olen. Nu olin pätnumi mokitas, ka paremba jo mända kodihe, varastagaha sigä hot’ mi...
En ehtind künduses päliči haškahtada, kut tatoi tabazi mindai hibusiš. Tedan, hätken varasti necidä aigad. Nece varastuz völ-ki lujemba käregoiti händast.
Ka nahkan heitän!
I läksi sel’gädme guleimaha tatan nahkvö.
Ka muštaškanded nügüd’, kut lämoinke heinäl venuda!
Minä komedas voikin. No tat ei kacund minun kündlihe.
Minun norembad velled i sizared peitihe pänke katusen alle i pöl’gästusiš mugažo voikiba. Mamoi nikonz ei sanelend nimidä, konz tatoi keda-ni meišpäi muga openzi.
Nu jäl’gmäi tat väzui jo. Hän taci nahkvön i läksi pezmaha käded. Hätken pezi i, tedan, meleti, miše lujas jo redukast radod tegi.
Kaik hibj oli kuti lämoiš, sen kibišti muga, kuti tozi-ki nahk oli pästtud.
Kodiš kaik jo magaziba. Ühtnäghu minä mujuštin hural modpoliškol, kut mindai kosketi maman käzi. Sil’mihe möst tuliba kündled, a rindhišpäi kuna-se kadoi kibu. Kibunke läksi i se karged tuk, mitte oli kurkus.
Ala abittu tatan päle, poigaižem, – šuhahti hän. Tat oiged oli. Vaiše ei mahta hän kaiked sanoil sanuda. Kaik tahtoib vägel, vägel...
Minä pöl’gästuin, miše mamoi lähteb minunnopäi. Sirdimoi kinktemba hänehe.
Mamoi, sanu minei sarn.
Sarn. Ka mitte sarn sinei sanuda? Ed-ik tahtoi kulištada minun sarnad? Om minai mugoine.
Ka, mamaine!
Ka kundle. Oli Harglan Trošal koume poigad. Konz kazvoiba, vanhemban poigan andoi Troša paimnihe. Keskmäižen, Kuz’an, oigenzi mecad čapmaha. A noremban, Orešan, pästi mirhu. Kävugaha, kackaha, da mel’t kerakaha. A oli nece Oreša čoma hengel i modol. Pani hän šauguižen sel’gha i läksi matkha.
Tuli Oreša Lavrankülähä i pauksihe radmaha bohatan leskiakannoks vaiše üksiš leibiš. A oli nece leskiak lujas ažlak. Rata käskeb äjan, a sötab vähän. Muga laihtui necen akanno Oreša, ka luid-ki voi lugeda paidas läbi. Kolen, – meletab, – ku en pagene”. Nouzi Oreša kerdan homendesel völ aigemba ezmäižid kukoid, sanui leskiakale:
Ka mušta, hüvä akaine, kut kajadab, ka mugoine vastuz-ki tuleb.

Astub hän tedme, eskai tullei-ki händast likutab polhe i toižhe. Rusked päiväine-ki ihastust ei to, vauktal svetul eläda ei ole tahtod. Ehtaks tuli Oreša Paksjärvehesai. A oli-se sihesai vaiše kaks’toštkümne virstad. Ištuihe Oreša lebaidamha normudel da uinzi-ki. Heraštui – ö om jo männu, rusked päiväine taivhaspäi kacub. Tulleine likutab vihandoid heinäižid. Lehtesuded puiš šobaidaba. Linduižed pajataba. No Oreša möst om hubiš meliš. Lavrankülän emag ei andand leibäd-ki matkha. Kacauzi Oreša ümbri. Nägeb: korged pert’ hänenno seižub. Vaiše Oresa jaugoile libui, tuli hänennoks mužik.
Kuspäi sinä oled, hüvä mez’? Kuna mäned?
A kuna sil’mäd kacuba, ka sinna matk-ki om. A iče-se olen Harglaspäi, Trošan noremb poig.
Ka minei-se mugoine tarbiž-ki, – sanub mužik. Ka i rad minai ei ole lujas jüged: živatoid paimendamha. A pauk linneb mugoine: sötan, jotan, sädatan. Radaškanded sügüzehesai. No vaiše mušta: ku hüvin paimendaškandedvöl dengoid-ki kümenikan andan. No ku vaiše üks’ vodnhaine kadob, ka pästan sindai täspäi, miš sinun mamoi sindai sündutanu om.
Nu ka hüvä om-ki, – ihastui Oreša.
Paimendab Oreša živatoid. Hüvin paimendab, niken ei kado. A živatoid-ne mužikal äi oli: lehmid, heboid, lambhid. Aig jo sügüzehepäi töndub. Oreša ihastusiš jo om: ved’ völ kümenikan-ki voib sada. Da prost hän hengel oli, ei tundend ičeze ižandad. A oli ižand lujas louk. Nägeb, miše paukhasai jo vaiše üks’ nedal’ om jänu. Tuli hänele mel’he: upotan-ko vodnhaižen joges.
Kanman pokrovad ižand hilläšti valiči kogospäi penemban i laihemban vodnhaižen i čokaizi kärzal vedhe.
Oreša ei varastand nimidä pahad, rohktas ajab živatoid kodihe. Aigemba ka lugi kaikid živatoid, a sid’ ajab lugemata.
Tuli kodihe i sanub ižandale:
No, ižand, homen jo om minun jäl’gmäine radonpäiv.
Saupta ičeiž živatad tanhale i minun toivotadud pauk andaved’ mugoine mijal oli pagin.
Ižandvastha:
Ka, paimenzid sinä hüvin, en sanu nimidä.
I toivotadud pauk sinei tarbiž antta. No ezmäi minä tahtoižin živatoid lugeda, oma-ik kaik.
Lugeškanzi ižand heboid, lehmid, vazoid, lambhid i küzeleb sil’mäd pil’kištaden:
A kusak om sen lambhan vodnhaine?

Ka sid’ sille tarbiž olda.
Ozuta-ške!
Orešasinna-tänna, hurha-oiktaha... A vodnhaižen kut tullei kuna-se vei.
Ka sana ved’ kalliž om. Ku löudad vodnhaižensad paukan. Da vaiše živat oliži eläb.
Joksi Oreša mecha. Kacubvenub jogen randal kolnu vodnhaine. Tuli kodihe, voikab.
Heitä sobad pälpäi, – sanub ižand.
Ka midäk teged! Heiti Oreša sobad.
Nu, ižand, mušta: kut kajadab, ka mugoine vastuz-ki linneb...
Astub Oreša, meletab:
Kaiken elon toižil radnikan olen.
I dengoid en sand. Pidab mille-ni opetas.
Tuli hän Tihvinaha. Sigä pauksihe radnikaks ühten omblijannoks. Koume vot hänel radoi. Söihe, uzid sädoid osti. Tuli hänele mel’he pörttas kodihe. A völ oli taht ičeze abidoiš maksta.
Astub Oreša kodihe. Ei astu pal’hal kädel: osti ombluzmašinan, negloid, napersnikan. Kaik nece om hänel sel’gän taga šaugus. Astub i kaiken-se päspäi ei lähte: kut pahoid ižandoid opeta.
Poles matkas Oreša oli jo. I sid’ kulištiken-se kidastab. Joksi mecha. A sigä händikaz ridaha putui.
Ka naku nece minei tarbiž-ki.
Heiti Oreša nahkvön vösijaspäi, sidob händikahan kaglha.
Tuli enččen ižandan pertinnoks, sil’mile-ki ei usko: tanh palab. Sidoi Oreša händikahan aidaha, a ičeižandan noustatamha da lämoi sambutamha. A konz lämoi oli jo sambutadud, mäni hän polhe i meletab:
Olgha muga.
Necen ižandan Jumal jo minuta om opendanu. Paremb minä händikahan abunke leskiakale abidos maksan. Pästan hahkan tanhalesögha kaiken živatan.
Tuli Oreša leskiakan pertinnoks i kuleb: lehmäd mönguba, lambhad bäläidaba.
No nügüd’-se minä teid tüništoitan!
Avaidab hän verajan, a sigäpäi händikahiden kogo vastha. Oreša ičeze-ki händikahan pästi valdale:
Mäne sinä-ki ühtes niidenke.

A iče emägan noustatab:
Nouze!
Kac, sinun tanhal miverdan händikahid oli!
Sil-žo öl tuli Oreša kodihe. Muga siš aigaspäi radab-ki omblijan. Naku i sarnale lop.
Minä čududelimoi necen sarnan lophu.
Mamaine, ka midä-k om? Ka nägub, Oreša muga ei opendand-ki nikeda ičeze abidoiš?
Ka nägub, ei.
Mi-ak muga?
A sikš, poigaine: ku kaikuččele pahale azjale pahal-žo azjal vastust antta, ka ved’ siloi pahuz’ nikonz necil svetal ei lopte. A sille tarbiž lop tehta. No, magada nügüd’.