Texts

Return to review | Return to list

Voitonpäivy

history

October 12, 2021 in 15:59 Nataly Krizhanovsky

• changed the author of the source
  from Nikolai Zaitsev
  to

May 30, 2019 in 16:18 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Anus-joven pienele niemele, kus seizoi vahnu suuri kyly, tuomipuuloin edeh azetui armeiskoi hebo telegänke. Niemespäi loivasti nouzi levei tazaine nelli vuottu kyndämätöi puustupeldo. Hurual puolel ojareunua vaste seizoi kaidaine huabeikko, kuduan keskes nägyi huolelleh lad’d’attu sammaldunnuh kiviaidu. Huabeikkuo vaste seizoi puolekse levitetty halgosarai. Kyndämättömän pellon piäs oli suuri tukku kaikenluadustu hylgyvehkehty, kivie, kirpiččiä, kuduat oldih jo šiiloil kazvoituttu. Sih kohtah kiirehes oli jätetty Obraman Johoran viiziseinäine kodi evakkoh lähtijes. Ei sen taloin tagus olluh onzi: jäigo sinne vil’l’ua, kazvostu dai kai taloin elos. Liiza-mučoi Andreipoigazenke ehtittih evakkoh. Johor voinan enzimäzenny päivänny kirjuttihes Anuksen Hävittäjäh bataljonah da oli frontal viizi vuottu. Pol’šas händy ruanittih i jälles gospitalii komissuittih kodih. Kodimua muanitteli. Eloh jiändy da kodih tulendu oli sanomatoi oza Obraman Johorale. Telegäs oli adru aižoinke, kirves, pila, labju. Johor lyhendetys saldatan šinelis heityi telegäspäi. Huruale jallale rammaten häi nosti saldatskoin repun da riputti sen kylyn salboimele. Kylyn tagan, rannemba oli endine uittomiehien tulenkohtu, kus seizottih korgiet st’aganat. “Keitämmö murginčuajun”, hyväl mielel sanoi Johor hevole. Häi čökähtih kylyh, täytti nogehizen čainiekan viel i laski sen st’aganoile pajattajen: “Istuu An’n’oi ikkunpieles...” Toi kylyspäi kuivua halguo, lykkiäldi net tulenkohtale da sytytti tulen. Lievy tuttavu kodimuan savvu levii jogirannale. Se tundui mielužal huavan duuhul. Oli magei n’uustua omua huavan savvuu. Johoral oli hyvä mieli. Oraskuun ilmu oli kaunis. Sinine taivas oli selgei. Johor hyräillen lasketti telegän aižat, juotti hevon i val’l’asti adran. Häi hyväl mielel pläkytti kämmenel elätin kaglua: “Allammo uvvessah uvven eloksen. Tänäpäi on kaunis päivy, tänäpäigi on suuri meijän rahvahan pruazniekku – Voitonpäivy. Pidäy sanuo Voitole: “Astu ielleh rauhanke muailmua myöte! Minule, voibi sanuo, tämä on enzimäine päivy uvves elokses. On ilo, konzu iče pollet jallan omale muale. Myö vastuammo tämän Voitonpäivän kunnivol – kynnämmö tämän pellon, zavodimmo rauhazen paremban eloksen. Rubiemmo elämäh rauhas. Kaikil elos on kiini huomenizes päiväs”, muheloitti Johor hevole. Joven vastakkazel rannal jyrizi kolhozan traktoru. Hebo kiändi piän. “Älä varua. Nygöi on toine aigu. Suau ruadua kaikes rauhas. Älä hirnahtelei. Se on rauhan ruavon mašin.” Oldih onnuako hebozen mustos vie net voinan iänet. Lyhendetys šinelis rammaten Johor astui adran peräs. Hebo vedi ribiesti, buitogu se sežo tunzi kyndäjän hyvän mielen. Harmai tuoreh mua kiändyi tazazesti da kynnös ilaškoitti kyndäjän hengie: “Mua on huogavunnuh nelli vuottu. Mual ei pie olla joute. Sil pidäy kazvattua leibiä”, mieliskendeli kyndäi. Vessel da rauhu oli kyndäjes Johoran tahto. Häi tuli omale pellole. Hos kyndäjes erähiči adru tyrskähtih kiveh, ga ei suuttunuh, vai hil’l’akkazeh burbetti: “Täs kačo vie niidy nouzou!” Čakkailih hil’l’akkazeh, ga dielon peräs. Yksikai hänen hengi oli hyväl tuulel. Häi tunzi ruanitus jallas pienen kivun, ga tyydyväine čusve, ku oma peldo nuorištuu, oli syvembi. Vago vavon peräh kiändyi tuoreh harmai mua. Kynnös leveni da leveni. Täl mual oli Johoran synnyinkodi, hos kodi oli riičitty prustua myöte, ga mua oli oma. Kohtu čoma jogiranduniemel, ei sit voinnuh häi erota nikonzu. Tiä häi oli rodivunnuh, lapsennu juossuh, kazvanuh, ruavastunnuh. Se oli jo ammuine perindökse jiännyh ezivahnembien mua. Oli kerätty kivie, kaivettu ojua, ruattu da hiestytty, kazvatettu leibiä, opastettu lastu. Tämä oli hänele kallis mua. Kylyniemelpäi virvelinke nouzi mägyččäh mies. Häi ihaili korgieloi soihkieloi huaboi, kudualoin keskes virui tazazesti lad’d’attu kivine aidu. – Terveh! sanoi tulii mies. – Savvu nouzou – ižändy mual, petiššy eläy. – Terveh... Terveh! Hyvittelen sinuu suurel pruazniekal – Voitonpäiväl! – Passibo! Sinuu sežo! Ga jo vuotimmo sidä. Kuspäibo tiijustit sen uudizen? – Kačo, min’ourat ollah tiä hierus. Hyö jo huondeksel tuodih viesti, ku tänäpäi yheksäs päivy ainos roih Voitonpäivy. Heil on mašin vehkehienke da kaksi hebuo, ruvetah eččimäh da keräilemäh voinan jälgii. – Sinä et ni Voitonpäiviä rahinnuh pruaznuija, kynnät. – En, gu hebo puutui suaha kädeh. Min’ourat tänäpäi pruaznuijah. Pakičin leitenantal hevon da piätin tänäpäi pruazniekan kunnivokse kyndiä oman puustupellon. Tämä minun pruazniekku tänäpäi. – Midäbo, tämä hyvä dielo. Mi äijy kivie täs muas, mikse nengomal kivimual on ruvettu murdamah pelduo? kyzyi tulii. – Passibo! Sinuu sežo! Ga jo vuotimmo sidä. Kuspäibo tiijustit sen uudizen? – Kačo, min’ourat ollah tiä hierus. Hyö jo huondeksel tuodih viesti, ku tänäpäi yheksäs päivy ainos roih Voitonpäivy. Heil on mašin vehkehienke da kaksi hebuo, ruvetah eččimäh da keräilemäh voinan jälgii. – Sinä et ni Voitonpäiviä rahinnuh pruaznuija, kynnät. – En, gu hebo puutui suaha kädeh. Min’ourat tänäpäi pruaznuijah. Pakičin leitenantal hevon da piätin tänäpäi pruazniekan kunnivokse kyndiä oman puustupellon. Tämä minun pruazniekku tänäpäi. – Midäbo, tämä hyvä dielo. Mi äijy kivie täs muas, mikse nengomal kivimual on ruvettu murdamah pelduo? kyzyi tulii. Johor ei järgieh ellendännyh kyzyjiä. Häi azetti hevon, kiändi piän kiviaidah. Oraskuun päiväzes ylen tuttaval da omal ozuttih hänele tämä huabikko, kiviaidu da pellon reunu. – Kaunis kohtu. Se maksau oman. Olluzit ku sinä nähnyh tämän vähästy enne voinua? sanoi Johor yleväl mielel. Hos tämä kohtu ei äijäl olluh muuttunuh. – Midäbo duumaičet iellehpäi? – Eliä, midäbo muudu, ku rauhu on suadu. Enzimäi pidäy duumaija, kui kodi täh nostua. Jo kolmas kodi täh roih. Terväh emändy poigazenke tulou evakospäi. Andreipoigaine tänä keviän täyttäy kuuzitostu. On hänel jo varua hardielois. Hil’l’akkazeh rubiemmo ruadamah. – Kačon täs tädä karuu muadu. Ammui täl mual on karjalaine kerännyh kivie da kestänyh, silmäillen kiviaidua huabikon keskes, sanoi tulii. – On elänyh täs polvi toine, jatkoi mies. – On, sanoi Johor. – Ga kolmas kodi roih täh. Tulou mučoi evakospäi poijanke i lähtöy meil uuzi elos. – Nuoret kazvetah, ga onhäi aiguagi mennyh. – Minä vie iče väissäh. Ei tämä ole vie minun vahnus, hos olen... Minus on vie vägevy rakkahus täh peldoh, kodikonduh i pyzyy mieles iellehgi. – Kenbo koin riičči, tiijätgo? – Ei mua, ei ni taivas tiijä. – Kaikkie hyviä, lykkyy! Kävähtämmös vie koskele. Tulii heityi randah. Johor tartui adran kurgeh. Mua kiändyi pellol, kiändymäs oli Johoran tulii elos. Häi hoputteli hebuo: “Terväh lopemmo, peitämmö nämmä miinoin jället. Suat huogehikkastu kagruapettu vačan vastah. Olen sidä huoleksinnuh sinule.” – Tr-r-r! Hengästymmö kodvazen! sanoi hevole Johor, ku hänen jalgu kibeni. Keskipellol pehmieh muah ajettu pädemätöi dorogu oli kovakse tallattu voinan mašinoil. Sen kova piälys huolestutti Johorua. – Tämä tuhmus – ei sih voinan aigu kačo. Voinu luadiu hairahtustu. Sil on kai prosto, se ajau mašinoil kus tahtou, ku sil pidäy ajua. Ga myö sinunke hos kui, ga murrammo tämän dorogan, höpötti kyndäi. – Kačon, midä sie petišäl nägyy? Johor ondujen lähti astumah kohti koinsijua. Kodi oli riičitty, salvokset, päčin kirpičät oli vietty. Ymbäri oli lykitty kaikenluadustu hylgyvehkehty: raudupalua, saldatoin kottua, patronkormaniloi, vintouhkan gil’zua. Tyhjien kanservubankoin da butilkoin keskes mutakosti losni puuškan gil’zu. Sen kylmy silmy vihazesti kačoi Johorah. Kai tämä kuva nostatti hänen henges tylgiedy čusviedu. Nenne, ket tuldih tänne muadu valduamah, ei olluh heil muudu huoldu... Ga vahnanaigaine sepän tavottu kuokku nostatti Johoran ilmielöih kuvan, konzu enzimäine Vattu-died’oi oli tulluh tälle Anuksen rannale. Johor muhahtih. Senčois, kus ainos karjalazes talois oli jauhinkivi, oli se langennuh muale perustan piäle. Net tavotut ammuzih aigoih kerrottih karjalazen rovun loittozes elokses – oli niile jauhottu leibyvil’l’ua toinah jo kaksisadua vuottu, kuduat omal prostohuol kerrottih Suvi-Karjalan alovehen liygiläzien ammuzes jugies elokses. Paiči ruistu, nižuu jugieloinnu vuozinnu oli jauhottu ahavoittuu pedäjän kuordugi. Kyndäi uvvessah tartui adran kurgeh. Voinan dorogu murdui, mua kiändyi. Kyndämizen Johor loppi hyväs mieles. Päivy oli jo loitos toizel puolel. Häi lasketti adran aižat, pani hevon edeh juaššiekan kagruapettu. Häi kačahtih kynnettyh peldoh, kiändi piän i händy valdai ozan ilo, vedi hengeh tävvel ryndähäl oman muan duuhuu. Mua levei, nuori, puhtas, nostatti hänen syväimes ylbien tunnon, ku adran kiätty mua on parembi kaččuo, migu miinan murrettu jälgi. Tämä nägy nostatti hänen henges vägie da varmuttu: “Ei minun aigu ole vie mennyh. Tässäh pyzyi kirves kobras – roih täh oma kodi.” Ga ijän mugah yksielpäi tungih vastaine mieli, ku häi on rambu, ga toizielpäi häi oli varmu: “Olen vie hyväs väis. Aigua on vie iespäi. Se aigu on igäine i se ainos tuou ristikanzale abuu.” Tämä jugei karjalazen rovun kivine mua, kudualpäi ezivahnembat, vahnembat, nygöi häi iče keräili pellolpäi kivii, ga jiäy vie niidy tuliele polvele. Johor oli varmu, ku tulii polvi keriäy dostalit kivet da panou pellon kundoh. Ruvetah rahvas nostamah omii kodiloi. Eigo ole oza – oma kodi omal mual. Kui enne, mugai nygöi i ielleh tämä mua oli karjalazele muankyndäjäle rakas da kallis. Häi hyvin tiezi, tiä karul kamaral on hänen rodu elänyh, ruadanuh, hiestynyh da kestänyh tämän jälgimäzen voinan vuvvet. Silloigi mua oli hinnatoi, se syötti perehen. Tiijän: muga nygöigi. Mua ainos rubieu syöttämäh rahvassuguu. Enne kerävyndiä Johor ylbies mieles, ku tänäpäi uuzi elos algoi, ei voinnuh olla kiändymätä peldohpäi. Häi vie kerran kačoi da kačoi omua kynnösty. Johor muheloitti. Pehmei mua kohurilleh mustoitti, ku muan vaččua. Se hengitti, kuohui eläväl lämmäl höyryzel i nostatti händy ilon kyynälih: “Tämä hyvä! Kynnetyn pellon jälgi on čomembi, migu miinoin kuokittu! Muan ruado – neče on väzymätöi ruado – kyndiä, istuttua, kazvattua, syvvä”, mieliskendeli väzynyh Johor.