Texts

Return to review | Return to list

Viinareissulla

history

August 21, 2019 in 17:18 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Pyhänäpiänä Partisanin Kol’a juoksi meilä ta ilmotti, jotta pappa voitti obligatijolla kymmenentuhatta. Vašta lehtie tarkašti. – Mäne šie, ihmetteli Iivana, ta löi kirvehen pölkkyh, – ka vetelipä miehellä. Mie vain ajattelin, jotta kaikki nämä zaimat ontäyttä pöty. No, hyvähän še. Kohta tuli iče talon isäntä Partisani ta ihmeissäh tovisti: – Kačo šie, kerranpa onnistu. Muissatko, Iivana, kun šie otit kassiiralta nellä obligatijuo ta ojennit miula kakši, šanoit, muka täššä šiula kymmenentuhatta. – Näin še oli, nakrahti tiätä. – Näin, näin. Šiinä on šiunki ošua. – Käytä vain hyväkšeš, vaštasi Iivana. Kohta koko šuaren eläjät oltih Iivana-tiätän pihašša. Partisani, pieni ta laihahkoini mieš, nyt oli pukilla. Jokahisella vašta tullehella hiän kerto, mitein Iivanan kera hyö juattih nämä obligatijot. Šiitä hänellä juolahti mieleh: – Hoi, mušikat, antakkua rahua laihinah, nyt kenkitämmä pojat viinareissulla Svintsovoih. Kun šuan rahat, niin juan velat. Mipä šiinä. Kohta Partisanin koprašša oli melkoni nippu rahua. L’on’a, mie ta Partisanin Kol’a työntimä pikkuvenehen vesillä. Airot ta purjeh meilä tuotih valmehekši. Joku miehistä viskasi venehen kokkah telogreikan. Ei järvellä ollun kuuma äšen tämmösellä heinäkuun heltiellä. Puolisen kilometrie šouvettuo šaima tuulen purjeheh. Konša mie ašettelin airoja venehen laitah, niin huomasin, jotta rannašta huiskutetah käsillä. – Mitä še merkiččis? kyšyin. Partisanin Kol’a tiesi šelvittyä: – Pappa karjuu, jotta ”davai, rutompah”, mie ihan tänne šuahen kuulen. Svintsovoin lesopunktissa oli pieni kauppa, missä kakši kertua netälissä oli leipyä, mitä lienöy ikävän näkösie purkkija ta pinottain votkakorija. Myöjä eli šamašša talošša. Hiän vähän aikua ihmetteli meitä oštajie, ta kun šai šelvyä mistä on kyšymyš, laški rahat ta anto meilä korillisen votkua. Loppurahoilla hiän anto lihapurkkija ta mitä lienöy vielä. Jälelläh matalla purjeh piti laškie. Ulapalla oltih kovat uallot, vaštatuuli työnti keulah kuohupäitä ta koko tämä reissu ei enyä tunten leikiltä. Airot ta huoparit panima käyntih. Joutuma kiertelömäh šalmija, eččimäh koššerantoja, ka lopukši meijän piti noušša ulapalla. Piti varuo kylkiualtoja, piti šoutua vaštah tuulta, šiitä äkkie muuttamah šuuntua. Olima läpimärät, Kol’a veti harteilla telogreikan ta heittämättä lippo auškarilla vettä veneheštä. L’on’a varotti, jotta još veneh mänöy kumoh, niin pitäy piteliytyö šen laijašta: puuveneh ei uppuo. Kol’a lat’t’asi kaikki pullot šäkkih, šito šen nuoralla umpeh ta kiinitti pentturih. Kaiken varalta: još veneh männöy kumoh. Mie šouvin täyttä voimua. Ei ollun aikua šekautuo Kol’an hommih, piti olla tarkkana, jotta airo ei lipšahtais. Venehtä piekši armottomašti. Tiesin vain šen, jotta joššain šelän takana, oikiella, on šuari ta kohta pitäy kiäntyä keula šinne päin. Šiinä tulou työtä, pitäy keštyä kylkiuallot. – Nyt, varotti L’on’a, ta Loivasen uallon šeläštä myö kiäntymä šuareh päin. Heti šaima korvollisen vettä veneheh. Ei ollun aikua kehotella Kol’ua lippomah vettä, šen hiän ičeki hyvin tiesi. Meijän piti varuo valkiepäisie. Kun tulošša oli jyrkkä ualto, myö sekunnissa kiäntimä venehen šitä vaštah, šiitä tuaš pikkusen matkua šoutima kylkituulella. Näin onnellisešti piäsimä šuareh, tuulen šuojah. Šieltä oli pari kilometrie kyläh. – Vuotammako, vain lähemmä? Kol’a oli šitä mieltä, jotta pitäy vuottua kuni järvi tyyntyy. Laitamma tulet, ašetamma purjehen teltakši, ruokua meilä riittäy, otamma ryypyt… Mi meilä hätänä? Kyläštä tullah šuurella nuottavenehellä, kun vain nähäh šavun šuarelta. Kyllä tämä Kol’an ehotuš kut’kutti mieltä: mukava ois olla šuarella, istuo tulilla, šyyvvä lihakonservija ta ryypätä niin kun aikuhiset ainaški. Ka L’on’ua ta milma kiušasi še ajatuš, jotta meitä tullah pelaštamah. Olemmahan myö nyt šen verran merimiehie, jotta omin voimin piäšemmä perillä. Välillä honkien humina lauhtu ta myö piättimä, jotta nyt kannattau yrittyä luatie viimeni rynnäkkö. Ka kun vain venehen nenä pistäyty šuaren šuojašta ulapalla, uallot lyötih keulah entistä kovemmin. Yhtäkkie airon lapa törmäsi kiveh. – Kivet, karjuin mie. L’on’a arvasi, jotta olemma korolla ta jyrkäšti kiänti venehen šyvemmällä. Šiinä oli meilä hätä. Ualto löi venehen laitah, nošti šen ta venehen pohja lujašti šipasi kiveh. Još vesi ei olis kantan meitä yli kiveštä, ois käynyn ikäväšsti. Vaikie on šanuo kuin pitkäh myö šoutima. Partisanin Kol’a painautu venehen pohjah, jotta ei purjehtie. – Anna mie šouvan, maukahti hiän telogreikan alta, vaikka näki, jotta on mahotointa vaihtua šoutajat tämmösellä myrškyllä. – En mie voi airoja heittyä. – Onpa rahvašta rannašša, čuhahti L’on’a. – Šuurta venehtä vesillä työnnetäh. Kol’a kurkisti takin alta: – Viinua vuotetah. Mie en joutan piätäni kiäntämäh, šoutajan pitäy šelin kotih šoutua. Vielä pohja ei viiltän hiekkapohjua, kun veneh otettih laijoista kiini ta vejettih rantah melkein kylyn kynnykšillä. Partisani otti veneheštä tyhjän viinakorin. – Ka moločat, kun että oštan votkua! – Myökö, ta emmä… kil’l’ahti Kol’a. Rannašša hiän tuli rohkiekši, kohotteli piätäh niin kuin nuori kukko helttua. Hiän avasi šäkin šitiet. – Kori tänne! ta rupesi pulloja purkamah. Enšin miehet šeisottih iänettäh. – Ka, moločat, kun oštija, vielä kerran ihaštu Partisani, – No, mitäpä miehet? Heti šen jälkeh, kun myö läksimä viinareissulla, šelvisi, jotta Partisani viärin kaččo lehtie. Obligatijon numero oli voittosa, ka šarjan numero oli toini ta voittuo oli vain kymppi. Tämä huomattih vašta konša myö noštima purjehen. Ruvettih huiskuttamah, ka myö šen tolkuiččima omah tapah. Miehet muheltih ta lopulta yksimielisešti piätettih: – Elähän, Partisani, šure. Keryämmä myö nämä rahat, makšamma velat. Oli mitä tuošša. Iivanan pirtissä oli kylän pitin stola, šinne isäntä i kučču kyläläiset. Stolalla kannettih šuolakalua, šientä, potakkua, kalittoja ta kentieš vielä mitä. – Mihän täššä kekšie, jotta olis šyytä juhlie? kyšy ken lienöy miehistä. – Obligatijo ei voittan, Merilaivašton päivän viinat jo on juotu, Lokakuun juhlih šuaten viinat vihistyy... Ideja tuli heti paikalla: – Piekkä myö San’a Pesteikovin hiät!... – Mi-tä... ulvahti San’a, – kenen hiät? – Ka, šiun jo aikoja pitäy akottuo, kos’s’omma šiula moršiemen. – Mi-tä... Kenet? San’an šuu jäi auki. – Ka, etkö tiijä Sohjan. Šitähän šie šuattelit koko talven kinošta ta tanššiloista. – Niin mitäš šiitä... provošaičin... ka... Riemu pirtissä nousi yli kattuo. Kymmenen linjan öljylamppu šeki huimeni luašša heilumah. – Mie lähen kos’s’ojakši, ilmottautu Pekka Filippov, – kuule San’a, Santtupoika, šiinä on šemmoni emäntä, et kyllä likasissa pukšuloissa enyä kävele. – Hei, miehet, houruattako työ? šilmät pyörienä potkiutu San’a. – Ka mitä šie peniyvyt? Totta kai šiun on aika akottuo. – Heittäkkyä helvettih, mie vašta viime šykyšynä armeijašta tulin... Ka minne mie šen otan, heinälavoššako myö rupiemma elämäh, vain kylyššä? – Miula on puoli taluo tyhjänä, šuat tulla, a huomena alamma uutta pirttie, kačo mimmoni štaabeli puuta on rannašša. – Ei, ei, mušikat. Mitä pahua mie olen teilä ruatan? Još ei ole šyytä ryypätä, niin kekšikkyä mitänih muuta. Lähemmä vaikkapa nuotalla, kun vain meren rannašta tulou viesti. Niin otamma etukäteh... – Konša še tulou vielä, še meren kaloilta kučču. Vielä lehet koivuista ei ole tiputtu muaha, keštäy vähintäh kakši tai kolme netälie. – Kolme... tiesit špouvata... šiijan šuomu on jo karčakka, kohta jo kutu alkau. – Karčakka... Mitä lienöy muuta šie kopeloit. – Ka, hiät kun piemmä, niin šuat šieki kopeloija, miehet hörähettih nakramah. Lopulta tuli šelväkši, jotta hiähommašta ei tule mitänä tolkkuo. Vaikka sakuskat oltih valmehet, a moršienta vielä ei šuatettu. – Olkah nuotalla lähtijäiset. Ken lienöy vielä yrittän panna vaštah: – Tämä on liijan aikaista. Nuotalla lähtiessä šilmijä ei peššä eikä peršettä pyyhitä. Še šopis, još lähtö ois huomenekšella, a kakši netälie olla pešömättä, še on liijan pitkä aika. Ryypäkkä prosto näin vain, niin kun enneinki. Kun piätettih ryypätä ilman šyytä, niin Iivana muisti meistä, šoutajista: – Pitäy pojat ajua kylyh. Kačoš, tuommosella myrškyllä ta vaštatuulella šoutua tämmöni matka. Ta vielä paitasillah. Kylyštä tultuo ottakkah punššit... – Vot, mimmoset merimiehet meijän šuarella kašvetah. – Kyllä! tovisti Mehvo. – Mieki pojilla šanoin, jotta šuattakkua lapšet šuarella, muitein linnan oloissa ei kašva kunnon merimiehie. – Jo-o, merimieš on erimieš, joka mieš on šotamieš... Myö kolmen mänimä kylyh, kylpimä kylliksi, šiäštä huolimatta uima järveššä ta tulima pirttih. Šielä juhla oli jumisomašša. Aleksi-ukko kerto, kuin hyvän ”vinčesterin” hiän šai enklanttilaisilta kanšallisšotien aikana, ta nyt jäi vain viisi gil’sua. Ukko kerto karjalakši ta Mehvo venäjäkši vaštasi, jotta hänen vanhin poika, laivan kapitani, tuou niitä gil’soja. Kun kerran lupasi, niin tuou. Miät huomattih: – Nu, s l’ogkim parom! ta heti löyvettih tila stolašša, ašetettih punššikupit ta ruokua. – Nyt lähtekkä meilä, ilmotti Partisani. – On meiläki tilua, väitti Mehvo. – No johan oli šovittu, jotta juhlakulku šuarella on šuvešta pohjoseh, a šiitä uuši kierroš. Poltamma tupakat pihašša, muitein talon oprasat muštuu. Miehien šuappuat läksi kolisomah, jo šinčissä viriteltih ken piippuo, ken papirossie. Pihalla tuuli armottomašti. Ajattelin, jotta hyvä, kun emmä jiänyn šuarella purjehteltan šuojah. Vaikka ei šeki olis ollun hullumpua. Anni-täti ta tyttäret Liida ta L’ol’a ruvettih korjuamah stolalta. Meijän eteh šiirrettih ruokua ta myö jatkoma šamua vauhtie.