Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Marjašša

Corpus: New-writing language

New written karelian, Literary texts

Source: Veikko Pällinen. Vienakši kiänti Paron Val’a, Oma mua. № 25, (2017), p. 11

Marjašša
(Karelian Proper)

Šatua oli šihuuttan jo kolmatta päivyä ta Tröpelin Iro oli pahoillah heinien kaštumisešta. Noššellešša niitä huas’s’oih hiän manuali šiätä.
Pihamualla tullut nuapurin emäntä, Makrin Man’u, ihmetteli tuota Iron hošomista ta tuommoista šiän šättimistä. Huomattuoh Man’un, Iro ihaštu.
Man’u! No kun kerran tällä šatiella ei ole piätä ei miäryä, niin eiköhän lähetä hilluo poimimah.
Ka, minnepä myö tämmösellä vihmalla. Likomäräkšihän še heti kaštau, epyäli Man’u.
Et ole šokeripiä, et šula. Kyllä ne vaivat hillovakka makšau.
Ka kun kerran šie, niin kyllä mieki.
Naiset lähettih talluamah Röhön kyläh viejyä tietä noin kymmenisen virššan piäh, Uhutjärvellä. Šen pohjoisrannalla vuaran takana levittäyty šuo, min kešellä oli kakši pientä komieta lampie. Niijen ympäri oliki še mainittava marjapaikka. Tiälä hyö oli ikäh ihan jo lapšuošta alkuan käyty hillošša.
Tultuo Uhutjärvellä naiset löyvettih rantavešakošta veneh. Šoutuas’s’a toisella rannalla Man’u laški niemen nenäh pari verkkuo, kumpaset oli otettu matkah.
Kohta nuotivo roihu kämpän ieššä, min viereššä naiset vähäsen kuivattih vuatteitah ta haukattih evähieh. Šajeki jo loppu ta päiväni alko kurkissella pilvien lomašta. Šuon laijašša, šiinä kuušikon šuojašša, hilluo näytti olovan ihan keltasenah.
Man’u, šie mäne oikiella, a mie lähen täštä vašemmalla. Kyllä kait myö taijamma vakkana täyttyä.
Ta niin vähitellen marjamiehillä alko keryäntä vakkoih mehövyä marjua. Poikkoseh ta tottunehešti liikuttih poimijien šormet. Ta ainahan marjamiehet pietäh kilpailuo šiitä, kenen vakka täytyy enšimmäisenä.
Šuatuo vakkah puolillah Man’u piätti vähäsen ojentua šelkyäh. Ihmehekšeh ta ihan šuurekši kummakšeh hiän huomasi, jotta Iro, kumpani oli lähtövinäh vašemmalla, on nyt tullun tänne hänen eteh noijen tuuheijen penšahien šuojah. Šielä še kačo kyyköttäy nenä muašša. Tämäkö ei ottan Man’uo šapilla!
Oho šie vietävä. Šenkin Tröpeli, tulit nenäni ieštä marjua poimimah. Kačohan piessua...
Nyt Man’u jo vihoissah alko haravoija marjua šemmosella vauhilla, min vaih ičeštäh irti šai.
A aukiella šuopuršujen kešellä jo aivan läheltä šelväšti kuulu tuhahteluo.
Ka, joko vakkaš täytit, kun kerran tänne tulit? kyšäsi Man’u. Šelkyäh levähyttyässä hiän rupesi tarkemmin kaččomah etehešpäin šitä penšahan takana olijua sluatnikkuah.
Vain šiinä paikkasešša marjavakka luiskahti tähyštäjän käsistä muah. Šilmät pyöreinä hiän änkytti mitä lienöy ihan lähellä šeisojalla kontiella.
Kontie ei ollun kolmenah eikä pöläštyn pakasijua, vain kaččo häneh ta nuolekšenteli leukakarvojah.
Vain kyllä še nyt Man’ulta läksi:
Šen vetelyš!
Piessahini! Šiekö täššä..., Man’u parkasi kauhiella iänellä mi šuinki kerosešta läksi.
Taisipa tuota mänyö mečänkuninkaški pöläštyö. Pyörähtyän ympäri še otti tosi hölkän kuušikkuo kohti.
Mipä šiula on hätänä? kuulu Iron iäni lammin rannalta.
Ka kontie... Ta tuošša paikkasešša Man’ulla juohtu mieleh, mitein ennein muinoin karjalaiset kaimattih tuommosie vierahie. Äkkie hiän pyllisty mänijyä oččuo kohti. Šiinä nyt Man’u tanšši hyvilläh, takamukšieh taputtuan.
Kohta mečän šyli peitti isäntäh, a Makrin Man’u ta Tröpelin Iro täyveššä rauhašša muhašuina ihailtih täpötäyšie marjavakkojah.