Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Muissattako Šimanua?

Corpus: New-writing language

New written karelian, Literary texts

Source: Rukarven Miikkula, Oma mua. № 4, (2018), p. 11

Muissattako Šimanua?
(Karelian Proper)

Še P. Vesiperä on šilloin ta toičči avuaillun šitä šuarnakesselieh, ta eryähie as’s’oja piäštän präntätyn šanan kautti rahvahan kuultavakši. Mieki kaivoin kapponi kačottavakši, vyyhteni vatvottavakši. Mi löyty, šen ni kannan rikakši rokkah, šuurimmaisekši taikinah.
Kenpä še kiššalta hännän noštais, kun ei iče kišša. Tämä juolahti mieleh, kun luvin niitä Vesiperän starinoja. Niissä hiän vet kehuu omie rajaruoččilaisieh, jotta ihan korvat liikkuu. Kaikki vet muissetah še hänen kirjutuš, missä hiihtäjä hurahutti jäniksen jäleššä kolvešta läpi. Mie riähkähini epyälen: lienöyköhän šiinäki puušša oravua? A vet miän puolešša oli ilman kehumista hirvenhiihtäjie, mimmosie ei joka niemen nenäštä löyvy. Vet Vesiperäki ylen hyvin tietäy, jotta ne šamaset šienipatolaiset ta muut tuppelaiset šen šeiččemen kertua jouvuttih Šimanan jälkijä nuuhtelomah. A še Šimana oli miun kotikyläštä mitä Jouhkol’akši kučuttih ta šen rahvaš Pyhäristilöinä joka paikašša tiijettih.
Kun kehannetta lukie ielläh, niin ruttoh iče niättä, mimmoni mieš še Šimana oikein oli.
Entiseh aikah einehtä ei hevillä šuatu. Še lihaki oli hirven tahi petran šeläššä. Šemmosie mečän elävie et vähällä näppyä, niillä kun on nellä jalkua, hyvä vainu, kuulo ta šuuret mečät šuojanah.
Eryähičči Kuušiniemeh oli keräytyn mieštä još mistä päin. Šiinä oli šekä vuonnislaisie jotta uhtuolaisie, pirttilakšilaisie tai muita matkalaisie. Oli mieštä toini toistah poikkoimpua, jokahisella šukšet ta pissualit taipalella lähtyö varoin varuššettu. Hyö vuotettih, konša villit petrat Kuittijärven piäličči matkauvutah. Ne vet entiseh aikah šykyšyllä šuurina karjoina matattih šuveh, a šiitä kevättalvella jälelläh pohjoseh. Totta ne kuvatukšet tiijettih, missä mih vuuvven aikah oli helpompi elyä.
Jouhkol’an pitkä Šimana niise pataroičči šiinä Kuušiniemeššä: kylyö lämmitti ta lautehilla makasi. A še hänen šualissuštovarissa Šuuren talon Riiko oli Reposien korničašša, rötkötti šulkaperinöillä ta šyyvvä trišo šulččinua ta muita sriäpnöjä. Kupčan poika kun oli, niin häntä kostitettih kuin herrua.
Vuotetah hyö šiinä, kuni eryähänä huomenekšena nähtih Köyryniemen ta Kylyniemen välillä šuuri petrakarja. Miehet šuimaštauvuttih niijen jälkeh kuin piessat. Jokahini puaššiutu toisieh iellä.
Šimanaki viäntäyty kylyštä. Hiän kruaputti kotvan aikua kylkieh ta tutieraičči šiätä ta kelie. A še hänen tovarissa Riiko šihajau kuin kiärmis, jotta elä töllötä, toinnu rutompah, muitein et niä karvapiikin kantajuaki.
Ka, ala šie klaputtua.
Ole šualehetta, Riiko ärähti vihoissah ta öinäštäyty toisien jälkeh uuvven uutikaini peräpuolešta latinkih pantava pulikkapissuali šeläššä.
Šimana kävi kylyn šinčistä niuhapissualih, pani šukšet jalkoih ta läksi hiihtyä šuhuuttamah. Mi še on keväthankisilla hiihtyässä, ei pie i sel’l’ua puhata.
Šimana min matkuau, šen vauhtie lisyäy. Moniehan virššan piäššä tavottau jo iellä läksijie. Ne huahitetah kuin pakehukših ajetut porot. A Šimana alkau vašta hikeh piäššä, no jo männä lappau kuin šarvipäini petra. Ero on vain šiinä, jotta nelläkapieni juokšou piä kikašša, a tämä lylynlykkyäjä očča ieššä ihan kuin olis puškomah mänöššä. Šukšet šurahtelou ta šauvat vinkahtelou, kun hiän toisista kyličči männä pošuuttau. Eryähät yritettih pisyö hänen kantapäillä, ka mitä šitä joutavieenšimmäiseh noušutermäh šuaten vielä klämättih, a šiitä jiätih kuin kantoh.
Päiväni on kerin korenon korkevuolla, ta Šimanaki on jo hiihtyä ponnistan Jälkimävuaran piäličči. Štafeilan järvien kyličči... Ne petrat kun hökäistih miešjoukkuo pakoh šieltä Kuittijärven rannašta, niin vašta Huahlolampien luona Šimana näki niitä enši kertua. A ne Huahlot ollah Kuušiniemeštä šuorah linnunratua kolmenkymmenen virššan piäššä.
Totta še hiihtäjä oli niitä šarvipäisie poikkoimpi, kun tavotti ne ta kerkisi ottua jo monelta härältä nirrin pois. Hankalua še ruato oli: kuni hiän šuatto aina niuhah šuuštapäin latinkin, niin šillä aikua ne petrat kerittih männä näkymättömih.
Päivä koššutti lumen šemmosekši, jotta še ei enämpyä keššättän kapieniekkoja. Šimana oli šitäi vuottan. Hänellä kun ne šukšet oltih leviet ta pität kuin latelauvat, niin ne ei häntä upotettu. Hiän ruato työtäh alettuo, kuni tuli vaštah hitelöini männikkö. Šinne petrat. Hiän jälkeh. Šimana laškou termyä alaš šemmoista kyytie, jotta mäntähäisien latvat ollah šilmät šovata. Šiinä hötäkäššä vähäistä ajau petran piällä. Še puaru maruah myöten lumešša töpriköiččöy ta huahittau, jotta ihan meččä öhkäy.
“Tiineh še triäni on”, hiän arveli, kun näki tämän emäpetran šuuren maran. A šiitä karjahtau:
Korjua šiitä luuš rutompah, kuni en tärähytä.

Šimana vuotti, kuni emäpetra piäsi aukiemmalla, missä lunta oli vähempi ta šiinä šeisuos’s’ah meinasi ičekšeh:
Mänkäh juaveli šukuoh lisyämäh.

Hiän kiänti šukšeh ta tuli jälelläh viimekši ampumah härän luo, nylki šen ta kerkisi jo makšanki hiilillä paistua, kuni toisie petranhiihtäjie alko hänen luo lappautuo. Hanki ei keššättän enämpyä šukšiniekkoja, varšinki rajaruoččija: niillä kun ne šukšet oli kaijat kuin verkkovalkki latvapiäštä. Ta ei heistä ollun enämpyä taipalen jatkajiksi, niin loppuh oli iččeh hiihetty. Miehet issutah šiinä alla šuin pahalla mielin, kun ei tavotettu ni karvankantajua, eikä šuatu i patah pantavua. Riikoki tuli šiih kieli vyön alla ta kyšyy Šimanalta:
Vieläkö jumala mitäi anto?

Ka anto mitä liikeni, Šimana vaštasi ta kaivo kormanoštah karvasie mečän elukkojen korvie, mit oli niiltä ottan, jotta ei šekois luvušša.
Ruttoh Riiko räknäsiyhekšän piätä. Šiinä oli olomistakahella-kolmella perehellä šärvintä kokonaisekši talvekši. Riiko tiesi mečän kävijien muajilman vanhan tavan: šualis juatah šualissuštovarissojen kešen, hot yksi heistä ei olis ni karvua katan. Tällä kertua heitä šualissuštovarissoja, mitä vielä eryähissä paikoissa sluatniekoiksi kučutah, oli kakši. Riiko piti jo iččieh kymmenien lihapuutien isäntänä. Hiän alko jo riätiytyö miehien kera lihojen mečäštä kantamisešta.
Eikö ne šiun šuamat lihat jiäty niijen ielläh männehien petrojen šelkäh? Šimana kyšyy.
Mitä šie šiinä oikein pakajat?
Mitä kuulet.
Enkö mie ole šiun sluatnikka?
Meitä sluatnikkoja on kerttyn täh ušiempie, ta jokahisella lienöy omuah kannettavuah šaman verta kuin šiulaki.
Šimanalta ei ni ken vuottan moista temppuo. A Riiko ihan ällisty. Šiitä kuitenki tointu ta rupesi oikuttelomah:
Šiekö milma vuartamah?
Mitä miula räknäytyyotan, enkä i kyšy.
Äijänkö šiula šitä vieläi räknäytyy?
Nellän ta puolen petran lihat.
Moini pakina alko käyvä jo Šimanalla ärällä. Hiän nošti Riijon nenän eteh luukukon ta šanua pörähytti.
Tuošša šiula nellä ta puoli.
Miehet röheyvyttih nakramah. Nyt hyöki smeknittih, jotta Šimana ottau hiät tosissah šualissuštovarissoikseh.
Šiitä miehet yllyttih ilkamoimah Šuuren talon pojalla:
Moneštako luukukošta kesseli täyttyy?

A kupčan šumčča?
Niillä tuppelaisilla ta muilla šen peräläisillä kieli kun šuattau olla priušan tai šoman šuarnan šepponakonša minä tarviččou. Riikuo ne pisseltih kuin katajaini vičča.
Šualehet juattih eikä ketänä vuarrettu.
Muistakkua Šimanua kun rupietta liharokkua šyömäh, šano eryäš ihaššukšissah takkuah šelkäh noštuas’s’a.
Mie muistelen niin kuin pahua untani, jotta eiköhän še iče Vesiperäki ollun šielä Huahtolampien kankahilla omua petran lihaošuah šuamašša.