Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Kirjolla heinie

Corpus: New-writing language

New written karelian, Literary texts

Source: Juakko Rugojev, Oma mua. № 14, 15, (2018), p. 11, 11

Kirjolla heinie
(Karelian Proper)

Oli jo myöhäni šykyšy, ka oikie talvi ei vain miteinkänä halunnun tulla. Še oli pari kertua jiävyttän järvet ja tuaš šulattan. Ihmiset huolissah vuotettih rekikelie. Monilla oli karjan kotiheinä loppumaisillah. Vähähköisie peltorehuja saleitih šyottyä, ne piti jättyä kevättalvekši poikijien lehmien ruuvvakši. Još emäntä tahto heruttua lehmän (a kenpä šitä ei olis tahton), piti lypšäjän eteh panna muutaki kuin karkieta kulonšekaista vihviläistä.
Taivaš oli tuaš pilveššä. Tihieh šato räntyä. Še ajelehti järven pinnalla ualtojen keinuttamana, kuni vähitellen laškeutu kylmäh veteh.
Huuhtarannan monilapšisella Hekla-lešellä ei ollun enyä varua vuottua kelie. Jo kakši päivyä perehen ainut turva Kirjo oli ynissyn nälissäh liäväššä. Eikä heinyä ollun lähettyvilläkänä. Kotinurmet kuuluttih parempiošasilla. Lähimmät heinät, niitäki vain puolisen kuormua, oltih šeiččemen virštan piäššä, Valkienlammin rannalla. Šinne oli mäntävä monien vesien ta kahen kannakšen yli. A šiä oli tuulini ta kolakka. Eikä auttajua juuri nimekšikänä. Vanhin lapšista Timo oli vašta kymmenen korvilla. Nuorin lapši, viiješ luvultah, oli kahen vuuvven vanha.
Vain lähettävä oli. Hekla havaččeutu aikaseh huomenekšella, lämmitti kiukuan, paisto rieškua ta keitti osrahuttuo. Päivän valotešša hiän lypši lehmän. Vähän šiitä tipahti, ka maituo še šeki oli. Kun huomenešruavot oli šuoritettu, hiän noššatti Timon ta tämän kahta vuotta nuoremman čikon Annin. Lapšet yritettih n’ukahtua uuvveštah, ka muamo ei antan periksi, vain veti peittien pois heijän piältä. Nouštava oli.
Tänäpiänä, lapšikullat, että piäše kouluh. Pitäy yrittyä heinänšoutuh. Timo lähtöy miun kera. Anni jiäy kotiemännäkši.
Šillä aikua kuni lapšet šuoriuvuttih, Hekla šelitti Annilla, mitä päivän mittah piti ruatua ta mitä ei šuanun ruatua. Tämä loppupuolisko muuttu melko pitäkši ta vaikiekši tehtäväkši, mi oli hyvin helppo unohtua.
Lapšie ei pie piäštyä yksin pihalla (niin kuin Anni iče ei olis ollun enyä lapši), koiralla ei šua šyöttyä rieškoja, hellah ei pie virittyä tulta, huttu pisyy kuumana kiukuašša puavušnah šuaten. Elkyä missänä tapahukšešša jättäkkyä ulko-ovie kahallah, pieni Leena voit viluštuo, hiän niinki on rykin jo monta päivyä.
Šyömisen aikana Hekla muisteli, oliko pannun kaiken matkahotettavan kesselih:
Kirvehen panin, tikut panin, evähät panin...
Vielä mitä lienöy välähteli mieleššä. Ka niin, kantonuora. Timo, kun lopetat šyömisen, niin käy liävän ylisiltä nuora ta pane kesselih.
Yhym... Timo vaštasi huttulusikka šuušša.
Kuultuo muamoh iänen havaččeutu Leenaki ta rupesi itkömäh. Hekla otti tyttösen yškäh ta šuoritti hänet.
Šillä välin Timo šöi huttuannokšeh, pani piälläh piällyšvuattiet ta läksi pihalla. Šinčin nurkašša hiän huomasi oman joušipyššyn.
Tuon mie otan matkah. Jošpa taipalehella šattuis pyypoikoveh... Varmašti joušella vois šortua pyy... Ammuinhan mie kerran variksenki pökerrykših. A varis on šentäh šuurempi kuin pyy.
Rappusilla Virkku-koira hyppäsi pojan rinnalla, vikisi ta kaččo kyšyväšti isännän šilmih.
Nyt šie et šua lähtie matkah.
Kuiteski kaikešta näky, jotta Virkku ei ollun šamua mieltä. Timo tiesi šen temput: še tulis heilä jälkeh vaikka uimalla. Šentäh hiän piätti vähäsen viekaštua toverieh. Timo otti kormanoštah rieškanpalasen, muanitteli koiran heinälatoh ta lopšahutti oven šalpah. Rieška tietyšti jäi Virkulla hyvitykšekši.
Mitähän miun piti ruatua? Timo ajatteli. Totta še hanko on otettava.
Hiän löysi ovikorvašta heinähankon, irrotti varren (mitä šitä meččäh puuta kantamah, onhan šielä suapran tukišeipähie) ta pissälti hankon kesselih. Timo kiepšahutti kesselin olkapiällä yheštä hihnašta (toisella olkapiällä roikku joušipyššy) ta karjahti muamollah vajasilta:
Mie alan männä!

Kohta Heklaki aštu ovešta uloš. Hiän šeisahti rappusilla, muisti mitä lienöy ta myöšty jälelläh pirttih vähäkši aikua. Šiitä hiän pistäyty nuapurin emännän luokše ta šano, jotta še kävis kačahtamah hänen kotih jiänyitä lapšie vaikka kerran illemmällä.
Timo vuotti muamuoh veräjällä. Poika istu hajareisin ylimmällä riuvulla ta tähtäili joušipyššyllä tuulešša keinujih veräjäkuušen käpylöih.
Jätä še šiih. Nyt ei ole aikua tyhjäntoimih!
Vaššuštelomini oli tyhjä toimi. Šen Timo jo tiesi. Šiksi hiän peitti tottelevaisešti joušen katajapenšahan juurella ta läksi kävelömäh pahoilla mielin muamollah jälkeh.
Tulikohan kaikki otettuo matkah? Välähti Heklan mieleššä. Hiän kačahti vielä kerran kotimökillä ta piäšti henkähykšen. Kun ieš hämäräkši kerkiesimä jälelläh...
Puappalijärven valkamošša kylän toisien venehien joukošša heitä vuotti oma, vanhahko, vielä luja, monien tervaukšien muššentama šouvokki. Airoissa ponnistelija Timo oli mielissäh myötätuulešta, vain muamo ajatteli toisin.
Hoti illakši kiäntäis tuulen.
Vaštarannalla hyö vejettih veneh teloilla vuottamah kotimatkua ta lähettih aštumah Taivalkannakšen yli kaitua polkuo myöten Juurikkajovella. Kannaš oli noin virštan levevyini. Tyhjiltäh kulkies’s’a še ei merkinnyn nimitä. Vain annahan kun jouvutah jälelläh heinätakkojen kera. Polun varrella šeisojien puijen kuorissa törrötettih taakoista irtautunuot heinätupšut. Še tarkotti, jotta ken lienöy oli jo käynyn tiälä šamoissa hommissa. Puijen välistä alko šinertyä vejen pinta, yhtä vilu ta hyhmäini kuin Puappalillaki.
Rannalla oli verkkolato ta valkamošša ušiempie venehie, vaikkaki vierahie. Heklalla ei ollun varua pityä venehtä kahella järvellä, ka hyväntahtoset nuapurit annettih lupa käyttyä heijän venehtä aina kun šattu šitä tarviččomah.
Tätä paikkua kučuttih Rokokši. Mintäh ta ken šen oli näin ristin, ei tiijetty. Ylempänä pauhasi koški, kumpasella niise oli kummallini nimiTurkki. Šen nimen šyntymisellä oli montaki šelityštä. Ta yhen niistä Hekla kerto nyt pojallah Juurikkajokie alašpäin šoutuas’s’a. Še kuulošti jotenki tähä tapah.
Ennein muinoin näillä tienovilla ei tiijetty nimitä šuurista herroista. Alakylillä ne käytih tuon tuošta, no tänne šuaten ei ruohittu tulla. Kešällä ei ollun tietä, a talvella ne varattih pakkasie. No oli šiitä kerran ilmeštyn šemmoniki, ken rohkeni. Mi lienöy ollun veronkeryäjä. Puanajärven pappi oli kehun hänellä, jotta tiälä šitä on verottamatointa kontuo. Joka talošša muka on niätän- ta šuarvannahkua šeinillä. Ukko oli višših tuumainun, jotta šieltäpä hiän hyvän turkin ilmasekši šieppuau. Niin tuo ketaleh oli šouvattan iččieh niin pitällä, kuin jokie riitti. Ta oli vienyn männeššäh venehellisen turkiksie. Iče oli istun nahkojen piällä ta juuvva ryyštän viinua. Koškien rannat kun kašvettih vešua, niin herra ei ollun nouššun veneheštä koškipaikoissakana. Tällä košella še šiitä šattuki. Eräš venehenvetäjistä oli liveštyn ta piäšti nuoran kasistäh. Veneh piäsi valloillah ta kiänty poikkiteloin košešša. Vesi täytti šen šiinä šilmänräpähykšeššä. Herra muklahti koškeh, tuškin kerittih vetyä hänet kuivilla. Še še oli piäštän ölinän, itki ta karju kuin huima: “Turkki! Turkki! Turkki mäni!” Šiitä šuaten koškie alettih kuččuo Turkiksi.
Timon mieleštä muamo šuatto matkie veronkeryäjyä niin onnistunuošti, jotta poika nakro katketakšeh.
Elä šie liikoja nakra. Eiköhän še ilo lopu, kun järvellä piäšemmä, muamo varotti Timuo. Niin ni kävi. Jokie šoutuas’s’a oli tuntun myötäseltä, a kun šelkä avautu, alettih uallot keinuttua venehtä kuin laštuo. Laitatuuli puhalti voimakkahašti šuorah šuuren Ruokošuon perältä, ta Juurikkašalmešša niemen takuata vierijät vuahtopiät luajittih kiušallisen ristiuallokon. Še hyökkäsi venehtä vaštah joka puolelta.
Täššä še näyttäy jälelläh tullešša, kun ei tyyntyne...
Puolenpäivän tienoissa tultih järven toisella rannalla. Šiitä alko Valkienlammin kautti mutkistuva talvitie. Vašemmalla törrötettih palannuon talon raunivot. Vain pieni lahoštunut kyly oli šäilyn. Šiinä še oli Makkisen Karpan hyvä yrityš. Pieni, topakka ta ketterä Karppa oli kerran piättän: muutanpa mie kyläštä korpeh Juurikkajärven rannalla. Šielä on hyvie lepikkörintehie pellokši ta kullankarvani kalavesi vierellä. Ei eloš muutu šieläkänä šen kurjemmakši, kuin šuurešša kyläššä. Karppa poltti talonpaikan ympärillä kaškie ta šai rakennetukši pienen mökin. Hiän kašvatti potakkua, onkitti kešällä ahvenie ta šykyšyllä veteli verkkoloih šuurie šiikoja šalmen vesiltä. Kerran heinäaikana, kun lapšet oli jätetty yksin kotih, šattu tuhosa tulipalo. Mitein lienöy čuutolla pienet lapšet pelaššuttih. Korpie raivatešša voimattomakši tullut mieš ei jakšan enyä noštua uutta taluo ta niin oli muutettava pois antosan järven rannalta. Missä lienöyki nyt koko perehkunta. Timo harmitteli ičekšeh, kun noin kömpelöšti oli käynyn. Još täššä olis eläjie, niin heinänkäyntiretkiki tuntuis joutosammalta.
Talvitien pohjua myöten piti kulkie Valkielammilla šuaten vajua kilometri ta vielä poiketa parišatua šyltä oikiella. Šiinä šuon laijašša ne oltihki Huuhtarannan lešen lähimmät heinät. Suapra oli pahašti painun šyyššateijen piiskuamana. Šalkopuut törrötettih korkeina puukeškien yläpuolella.
“Kun hoti mahuttais veneheh, jotta ei toista kertua pitäis tulla tyhjän takie”, Hekla ajatteli.
Hiän nošti pois tuulivičat puukeškien piältä ta irrotti tukišeipähät. Suapra mataltu vielä niin, jotta ylimmätki heinät šai ottua ilman hankuo.
Timo, tuo šie nuora kesselistä.
Poika avasi kesselin ta kalpeni. Nuorua ei ollun.
Anna šie rutompah še nuora. Ka mitä šie? Onnakko, kehveli, unohutit! Hekla iče tarkisti kesselin pohjua. Oho šie kontien äpäreh...
Mie olin panevinani...
Olit šie... šanonko mitä!
Poika oli ušein kuullun muamon šanovan kovie šanoja šilloin kun elämä tuškaštutti. Timo šeiso mykkänä. Hiän oli valmis ottamah vaštah vaikka mimmosen rankaissukšen. Hiän tunši iččieh šyyllisekši enemmän kuin konšana ennein. Mieleššäh hiän kävi läpi koko tämän vaivaloisen matan, näki muamon viimesen kerran kačahtamašša veräjältä kotih päin, minne šairaš čikko oli jiänyn... Šitä kovemmin košettih pojan šyväintä muamon kirošanat. “Antais šelkäh, šeki olis helpompi.”
Hekla lopetti manuamiseh. Hänen tuanoni reipaš ryhti oli tipo tieššä. Hiän näytti nyt kyčistynyöltä ta voimattomalta. Timon tuli niin kovin suali häntä. Mitäpä nyt ruatua, kun ei ole kantonuorua? Šylissä et äijyä kanna tämmösen matan piäh. “Jottako pitäy lähtie jälelläh tyhjin käsin?” Timo tuškautu.
Vešakošša vinkahti tuulenpuuška. Hekla kačahti šinne päin, kiänty ta tarttu piättäväisešti hentosen koivun latvah.
“Nyt še panou vičan vinkumah”, Timo arvasi ta veti piäh harteijen välih.
Viritä tuli, hiän kuuli muamon šanat šelkäšaunan ieštä. Muamo jo karši taipuisua koivuviččua puukolla, kumpani oli jiänyn perinnökši tuatolta.
Poika harppasi suapran luokše, otti muašta koivusen tukišeipähän ta alko poikkoseh nilottua tuohta šen kyleštä. Šiitä hiän katkasi poikki suapran alla olluon kelohonkan tervasen latvan, vešteli laštuja ta šytytti virikkehet. Šilmänräpähykšeššä suapran viereššä vesseläšti alko räiskyä ropivo. Timo arašti kačahti muamohoš. Hiän oli kerinnyn leikata koko šylillisen nuorie šolakkoja koivunvešoja. Pahamielisyš oli ohi, vaikka poškipäillä rušotettih vielä tuanosen vihan ta epätoivon jälet. Kaikešta näky, jotta muamo oli kekšin jotaki, mitä Timo ei voinun vielä arvata. Šelvä oli šeki, jotta šelkäšauna oli ohi.
Karši... varovašti, jotta et leikkua runkuo poikki, šano Hekla ta karisti polven piällä kuoren vičašta. Kuumennettuo šitä vähäsen aikua ropivolla hiän tallasi tyven kantapiän alla ta alko viäntyä viččua latvašta. Kaikki tapahtu niin šukkelašti ta ketteräšti, jotta poika ei voinun olla ihailomatta muamuoh.
Šiinä še on! Hekla viskasi taipusan vičan Timon jalkoih.
Kantovičča! Kyllä šie šuatat, muamo...
Hekla muhahti. Timo tuaš iloičči kaikešta šyväimeštäh, kun muamo oli kekšin keinon ta näin oli piäšty pahašta.
“Ei jokahisella olekana tämmöistä muamuo!” ajatteli hiän ta muhahti.
Mitä šie nakrat, vain oletko hyvilläš, kun piäsit kylvetykšeštä? Ei še loittona ollun...
En mie šitä... Muistu vain mieleh, kuin Jeyssein Ipu kerran luati härkkimen viärinpäin...
Nyt nakrahti Heklaki: nuapurin Ipu, jo aikuhini poika, oli luatin härkkimen piikit alašpäin eikä ylöš, niin kuin tavallisešti luajitah. Koko kylä oli nakran tätä Ipun härkintä.
Ipu ei kyllä olis hokšannun näitä kantoviččoja luatie. Olis tullun tyhjin käsin kotih, Timo šano.
Elähän šie Ipuo morkkua... Ei täššä tiijetä, mitä šie iče olisit kekšin.
Molommat oltih hyvällä tuulella, šekä poika jotta muamo. Hyö viännettih viččoja toini toisen jälkeh ta šivottih aina kakši viččua latvoistah yhteh. Kun viččanuorie oli jo riitäväšti, hyö ašetettih ne parittain suapran vierellä ta alettih lat’ata niijen piällä heinie. Niistä tuli kaikkieštah viisi takkua. Hekla istuutu šuurimman takan viereh, tunki olkapiäh viččojen alla ta šano:
Autahan!

Timo autto noštua takkua. Hekla piäsi jaloillah, häneštä ei näkyn kannokšen takuata muuta kuin jalat.
Anna mieki! Timo šano.
Mihi šiušta. Viännät n’apaš.
Jakšan mie tuon pienemmän takan viijä.
Timo kyykisty heinäkašan viereh ta pujotti hennot olkapiät viččojen alla.
Hekla autto poikuah noušša pistyh. Timo heilahti, ka šäilytti kuitenki tašapainon ta läksi kävelömäh talvitiellä päin.
Piäštyö rantah Hekla ašetti heinätukut venehen pohjalla. Kummallaki laijalla hiän pissytti verkkovapoja takkojen tuvekši. Šiitä hyö käytih vielä kerran ta tuotih toiset kantamukšet, muamo šuuremman, poika pienemmän ta viimeset Hekla kävi yksin. Ennein rannašta lähtyö hyö šyötih matkah otetut vähäset evähät. Kun hyö työnnettih veneh vesillä, niin huomattih, jotta varua oli jiänyn vain puolen lauvan verran.
Heinäveneh ei uppuo, Hekla šano rauhottuakšeh Timuo.
Mie rupien šoutamah, Timo šano.
No šouva šalmeh šuaten, kuni ranta koššattau.
Heinäveneh kulki hil’l’akkaiseh pitin rantua. Šalmen šuulla Hekla ohjasi venehen rantah.
Tulehan nyt peräh.
Mie vielä... En ole vaipun tippuakana.
Et šie jakša šoutua koko järvie. Šelällä ei ole varua vaihtamiseh.
Muamon iäni ei šietän vaššuštamista.
Vähän ajan kuluttuo veneh keinu uallokošša. Keula iski rajušti uallon pohjah pärškyttäen vettä kumpahki puoleh. Erähičči tuntu, jotta niin kuin olis mänty tuakšeeikä etehpäin. Onnakko šoutaja vain šouti, huulet lujašti yhteh purissettuina, vesiruiskujen kaštelomalla nävöllä oli šama yksitoikkoni, ičepäini, perähantamatoin ilmeh. Hiän ei kiäntän kertuakana piätäh kačahtuakšeh, joko ranta oli lähellä. Tuulen šuunta kerto hänellä, minne päin kokka oli ohjattava. Šoutiko hiän tunnin, kakši vainko kolme, šitä hiän ei ajatellun. Vašta kun venehen kokka tökšähti pehmiešti valkamoh, hiän avasi pyyrimien ympärillä jäykistynyöt kämmenet.
Kuitenki levähtämiseštä ei pitän ni ajatellakana. Heinät piti kantua vielä Taivalkannakšen poikki ta oli šouvettava Puappalin yli kotirantah...
Hyö tultih kotih vašta iltapimiellä. Lapšet jo muattih. Hyvä jotta nuapurin emäntä oli lypšän heijän lehmän.
Tuo šie, poikaseni, keittohalkuo ta pane tuli hellah. Mie käyn antamašša Kirjolla heinyä...
Kun Hekla tuli navetašta pirttih, hellašša lekotti jo tuli ta šen piällä hörysi kattilašša kuumenija vesi.
Šivulaučalla, kyynär piänalasena, makasi Timo.
Šurumielisellä kačahukšella muamo hyvyäli uinahtanutta poikua ta alko kuorittua potakkua keittoh.
(1942)