Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

“Piäsitkö piällä?”

Corpus: New-writing language

New written karelian, Literary texts

Source: ŠIIMEKŠEN PEKKA, Oma mua. № 25, (2018), p. 11

“Piäsitkö piällä?”
(Karelian Proper)

Oli šyyškuun tyyni ilta Livojärvellä, kun kahen kaverin kera piäsimä kalareissulta hämärissä rantah. Kala šöi šillä kertua laisašti, vaikka oli millä muanittua: rautua, vaškie ta maituo. No rupieman väštäytymä, vain šormen mittasie ahvenija puuttuu. Še kun oli juštih šykšyllä, “piilokalan aikana”, niin kun meilä šanotah. Yhtäkkie rantaruohikošša jytkähti molompih uistimihyhteh hauki, toiseh kilon painava ahven. Ka keitto ta paisti pois. Muuten kun kiirehešti keittämäh.
Šiinä niemeššä oli vanha paharaiska heinäpirtti. Tiitan kämppä meikäläisittäin. Pirtin peräštä läksi tašani puoltatoista metrie levie, melkein metrin korkie ta toista šatua metrie pitkä kiviröykkivö. Šen kahen puolen kašvau jo toista vuokšua pakšuja puita.
Šiinä mie iltapimieššä tulilla ahventa perkuas’s’a starinoičin pojilla tämän kiviaijan luatijašta Tiitašta
Tiitta ašettu elämäh tähä Tuohiniemeh. Mečän raivasi pellokši, a kivet völjäsi aijakši. Tuo aita ei laho eikä šitä talvijaini paina, vaikka melkein šata vuotta on aitana ollun. Kun tuošta kiviköštä mieš leivän otti, niin kyllä tiesi šen hinnan. Totta še Tiitta tiesi, jotta kašvajua tämä mua on, kun rupesi tuommoseh urakkah. Näkyy tuo vielä nytki: jo yli viisikymmentä vuotta on, kun eläjät jätti elošijan eikä kahtehkymmeneh vuoteh olei niitetty, a vielä pelto heinän puškou miehellä rintah.
Halla še vain oli riähkänä. Erähänä huomenekšena Tiitta kaččou ikkunaštaka pellot ollah valkiena kuurašta, halla oli vienyn vil’l’an pellolta. Tiitta karjahti, jotta: “Šöit piessa kerohoš, šen voiman liha!”
Täššä pitäy, pojat, šanuo, jotta ei še mieš taivahašta armuo anon, vain šitä uhemmin läksi šelkosešta tai järveštä einehtä eččimäh.
Tämä Tiitta oli toisinah hyvin iččepäini. Mieš teki tempun još toisenki. Kerran hiän šattu näkömäh kun Ončči, ennein vanhah yksi Vuokkiniemen pohatimpie isäntie, nurmie puhaštuas’s’ah kankesi nurmelta joven vietäväkši ilmataivahaisen kuušenkärillähän. Tiitta tuumi ta piätteli: “Kiertäy še, kupčča, vaštahaš, rahvahan verkkoih puutokši työnnit.”
Tuumašta toimeh. Šouti jokie Haurakoškeh ta kanto kallivoriutašta koko venehellisen kivenpalasie ta n’apiloičči ne Ončin nurmeh. Šilloin oli hyvä heinävuosi. Kun heinäaika koitti, Ončči tuli mielissäh kasakan kera heinällä. Ruvetah niittämäh. Ka miehet ei piäše alkuh, kun ei viikattehet leikkua heinyä poikki. Kummallista, pitänöy liipata. Ka šama peli. Varaviikattehetki lyötih kirvehen hamarakši. Niin piti miehien lähtie tyhjin toimin kotih.
Tiitta še konstit kekši. Kerran tuaš šiijanpyynnin aikana hiän šoutau venehelläh tai näköy, jotta joki on lašettu verkkuo täyteh, monta monituista jatua rannašta toiseh. Hänen pyyvvykšet oli jiäty ylimmäkši virtah. Tuškin šinne piäsi kala uimah. Tiitta smietti, jotta še pitäy antua kalalla kulkutietä. Hiän šai koraušviikattehen, tälläsi šen venehen peräh tai šouteli jokie ylöš alaš. Väylähän šiih tuli kun terävä viikateh leikko verkkojen yliset poikki.
Kuulkuahan pojat ielläh. Tiitan elošijan ta kylän välillä oli virštua pitkä Köynäškoški, piäššä ta toisešša järvi. Miehellä piti olla kakši venehtä, košen alla tai piällä. Köynähän alla oli mylly. Kerran Jehrimäini oli šuatettu vil’l’ua jauhottamah, illalla luvattih tulla venehellä jauhoja käymäh. Oli jo iltamyöhä, a käyjie ei kuulu. Jehrimäini läksi iče venehtä käymäh. Ei kehan kiertyä lahta, otti ta pani jauhovärčit Tiitan veneheh. Šouti lahen poikki ta läksi käymäh toista venehtä, millä veis jauhot kotih. Mieš mäni männeššäh.
Tiitta šattu lähtömäh šillä aikua omilla aseillah. Tuli rantah, ka hänen veneh on toisella puolella lahen. Tiitta oli nopša jaloistah, kierti lahen perän, noššalti jauhošäkit rantamatalikolla veteh ta tuumi: “Anna hyö alkau livota”. Työnnälti venehen rannašta ta läksi šoutamah.
Omaperäni še mušikka oli, ka kyllä hiän tykkäsi ihmisistä, kun eläli erakkona täššä niemeššä. Niin kun toisetki šyrjäpaikkojen eläjät: hiän tykkäsi, kun matkalaiset, varšinki tuttavat, poikkesi hänen luona matateššah.
Niinpä tuaš kerran Pyötykäššä heinällä ollut Nestora läksi käymäh kotih kylyllä. Matalla läššä Tiittua hänet tavotti ukonilma. Keškiyöllä mieš ei kehannun häiritä rahvašta ta oli yötä lavošša, ta šieltä mäni männeššäh taloh käymättä. Kun Tiitta šai tuon tietyä, otti ta šouti valkamoh košen niskah, löi kirvehellä reijän Nestoran venehen pohjah ta piätteli: “Kierrätkö toičči yöpuuta?”
Paluumatalla Nestorin piti vänkällä käyvä Tiitalla nuaklua ta muuta tarvittavua korjatakšeh venehen, mieli piäššä perehineh matkua jatkamah. Tiitta auttau mieštä, kaččou ta muhekšiu: “No, piäsitkö piällä?”
…Pojat kuunnellah kerot kahallah ta nakrua hörhötetäh. Ei ni kalakeitošta välitetä. Mie vain höissän lisyä
Löysi Tiitta Tuohivuarašta kontien louhen ta läksi poikineh petuo ampumah. Vanhanaikani mi lienöy pyššyn klämy hänellä ollun. Poika tönki kankella kontien pešäštä. Tiitta ampumah, a pyššy ei ottanki tulta. Kontie šai piipušta kiini ta löi pissualin šäpälehiksi, ta kero kahallah Tiitan piällä. Tämä työnnälti käteh kontien kitah ta kieleštä kiini (šilloin, kuulemma, kontie ei šua purra).
Tiitta karjahti pojallah mi keuhkoista piäsi: “Plokkua hamaralla! Elä vain kättäni hakkua!” Tuo karjunta oli kuultu Tollon kyläššä, viijen virššan piäššä. Joku oli piätellyn ihmeissäh, jotta Tiitta karjuu. Oli miehellä iäntä. Šuuri ta riški še Tiitta oli ollun.
…Kohentakkua pojat tulta, keittohan še jähtyy
Kerran tuaš ei ollun Tiitašša akkaväkie koissa. Tiitta keitti kiisselin, ta melko šakien šaiki. Potakkajauhoista puolan kera. Vei šen pihalla jähtymäh. Vasikka oli šielä valloillah, tallasi tuoh kiisseliaštieh, vain ei kapie kiisselih uponnun. Niinpä kun joku keittäy šakien keiton, niin šanotah, jotta on kuin Tiitan kiisseli.
…No niin Šuakuahan nyt pojat lusikat kätehenä.