Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Časounan rinnal

Corpus: New-writing language

New written Livvic, Literary texts

Source: Antonina Bragina, Oma mua. № 29, (2018), p. 11

Časounan rinnal
(Livvi)

Kezälgi vihman jälles Okulin-buabo ainos lämmitteli Äijäksepäiviä vallattuu vahnua päččisty. Tänäpäigi aijoi huondeksel häi pani päčin lämmäh i lähti malitun kel aittah.
“Hyvä kartohku on tänävuon, ylen hyvä. Täydyy talvekse dai žiivatoil roih,” – Il’l’anpiän huondeksel Okulin seizoi oman vie vihandan pellon randazel, kaččojen keskikylil seizojah časounahpäi, i hil’l’azin malitun kel risti silmii.
Tänäpäi häi enzikerdua tuli kaivamah kartohkua, Il’l’anpiän piätteniččän, kui muutgi kylän eläjätmoine heile oli taba.
Sygyzy oli iespäi, heinil oli jo suuri kaste i tuomes pihas ozuttihes jo keldastu lehtytty.
Pihas viršakkozes pestyt kartohkat Okulin pani padazih i ufatkal nostaldi vie lämbijäh päččih. Vaste myöhä illal muate vierryh pereh vie magai suremata. Päiväine vaste ozuttihes i časounu rounogu nouzi yhtes vie vilun päiväzen nouzukačahtuksen kel.
Kažit pestihes vuotellen i kačahtellenmaidostu himoittauhälizijäh Okulinahpäi, kudai tänäpäi vuotteli gostih omii loittozii sevoittariiammui jo hyö ei käydy časounah da kyläh Okulinan luo. Aigu kulgi terväh, terväh ruadoloin keskes meni huondes.
Poigu neveskän kel terväzeh huondeksettih hiilaval kartohkupiiraihuzelOkulin oli rutto kuorii ajelemah, piiraihuttu luadimahi kiirehel lähtiettih omih ruadosijoih: jälgimäzet luogazet loittozil niittylöil oldih suattozih nostettavat enne suurii vihmoi, se oli suurin zobottu pienil väzynyöl kyläl. Ižändät ylen äijäl pokoroittihes: “Kiirehtäkkiä, kuldazet rahvasrukat!”
Bunukat kezäl, heinarren loppiettuu, kodvan muattih, tävven unen.
Okulin kohendeli kattieloi, ristijen lapsuzii, n’oppaili oččazii, nostaldeli čomii pieluksii.
Äijy kyynäldy oli kuivanuh hänen iččeh pieluksil yöhyzien aigah, konzu vuotti voinilpäi vahnembii lapsii da ukkorukkastu.
Ikkunoil ruspakkoloih padazih oli istutettu kaikenualazii kukkii, riputtih kartohkujauhovies huuhtotut valgiet zanovieskat.
“Lämmembi roih nukahtua, sanoi Okulin-buabo hil’l’azin taivahahpäi i lykkäi olgupiäle lämmän paikkazen, – pidäy vähäine huogavuo, hörkötän kodvazen.”
Hengähtyttyy Okulin kačahtih ikkunah i dogadi sevoittarii. Hätken jo häi ei nähnyh omii. Hyö astuttih jo časounaspäi da paistih keskenäh.
Ihastuttuu Okulin ruttozeh käyldi aittah, otti jauhuo vahnas korvoihuospäi, sevoitaldi i terväzeh pastaldi tävven juvvan lettustu.
Lämmät i puhtahat oldih Okulin-buaban äbäzöityt pertit.
Egläi suadu kala oli keitetty jo huondespäiväl, kaksi riehtiliäsuurdu matikkua ahvenien kel da suolazettavua riäpöidy. Egläigi pastettu must’oipiirai oli vie pehmei, sengi Okulin nostaldi stolal, kaloin da kartohkupiirailoin rinnal.
Suvaičči Okulin-buabo omii sugulazii, omii sevoittariiainos igävöiččih, ainos moliihes suures rovus stuači časounahpäi.
Vessel oli istuo yhtes stolan tagua, juvva samvuaručuajuu da syvvä jo lettustu vagoi- da šl’uboivaren’n’an kel: tänävuongi nevesky lapsien kel keräi ylen äijän marjua, tävven aitan valmistettih talvekse must’oidu da vagoidu.
Kai paginat oldih jo paistut. Kai kyzeli Okulin-buabo: kui menöy elaigu perehis, kui eletäh- ollah sigivöt, kui kazvetah bunukkazetkui opastutah, midä ruatah
Hänen bunukat jälles heinärgie da marjankeriändiä juok-sendeltih toizien kylän lapsien kel järvirannas, kezoitettih jälgipäiväziisiähyt kiändyy jo sygyzyhpäi.
Sil keskie pihal rodih kuulumah hirvei melu.
Časounahpäi juostih nuoret dai vahnat, kirgujen i mängyjen midälienne toine toizel: dorogua vaste pavvahtih časounan pihan suurin kuuzi, käbryzet lennettih yliči muadu helisten.
Sidä kuustu ylen äijäl suvaičči Okulin-buabo kymmenii vuozii, konzu kačahtih enzi kerdua kuuzeh neidizenny, konzu tuli mučoikse Oleksiel uudeh kyläh omas pienes kyläspäi Mihailan päivän iččenäh, – ymbäri jo kukittih keldazet kukat da kuuluttih lehmän kellozet da havun helizendy časounan kelloloin helizendän jälgeh.
Oleksii sit seizoi taganpäi, kačoi, juovunuh rouno, hänen kaglah i n’oppaili kassua sellän tagua. Sil kerdua Okulin ilmazekse igiä vie enämbäl uppoi Oleksien armahih mustih silmäzih, kuduat kogo ijän loittonpäigi endizelleh kačottih häneh.
Konzu gost’at kiirehel juostih pihal, Okulin-buabo meni polvilleh obrazoin edeh i kumardiihes kolme kerdua, pöllästynnyzis silmis huristih hiilavat kyynälet.
Äijän malittuu tiezi i musti Okulin, äijän kerdua pagizi obrazoin ies Jumalan kel, pokoroičči abuu suurel perehel, rovul, kyzyi prosken’n’ua riähkis. Silmät salvas häi kačoi mennyöh elaigah, kačoi ukkoh Oleksieh, kuduadu jo ammui ei olluh muan piäl; sivotun paikan agjazel pyhki silmii da ainos vai uvvessah šupetti malittuu. Obrazoin ies oli kaksi aijoi huondeksel pastettuu kartohkupiiraihuttu, viluu jo, da kaksi lettustu n’amun kel. Sijal pieluksel magai pieni harmai kaži.
Kaži ei kuulluh pertis olijoin paginoi, eigo kuulluh časounan pihas kuadunuon kuuzen kibielöi, eigo nähnyh käbryzien hil’l’azii kyynälii. Kaži magai.
Pihas vaikkaine seizottih gost’at. Kodvazen olduu avattih suut: “Onnuako tyhjenöy časounan piha. Obrazat kai ollah kiškotut, kai varrasteltih, kaksi-kolme vai on jiännyh, tyhjy časounu, dai piha tyhjenöy, kai kuuzet kuavutah-hävitäh; kačo, kivi-aidu on höžistynnyhistavunnuh ymbäri kuuzikko. Aigu midä ruadau!”
Ei tyhjene časounu, eigo časounan pihasen tiezi Okulin-buabo.
Ammui keviäl hyö Oleksien kel mendih yhteh täs časounas ilmazekse igiä. Uvvessah löytähluajitah obrazatuskoi Okulin i joga päiviä kačoi ymbäri časounua työndynyöh nelläh kuuzeh.
Muga i rodih, sanoi ičel Okulin-buabo. Ei nikonzu häi unohtannuh omua Oleksii-rukkastu, muamua-tuattua, omii armahii voinal tapettuloi lapsukkazii.
Ei ni časounastu hänen unohteta
Okulinua ei olluh jo muan piäl, konzu lapset tuodih časounah uvvet obrazat, istutettih vie kuustu ymbäri časounua da ližattih kivii časounan kuuzikon kivi-aijan piäl.
Valgei ristu časounal yöl dai päiväl, vihmusiäl dai päivypastol kaččou eläjih da siiriči astujihrounogu mustelou Okulinan loppumattomii malittuloi.