Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Ihmini ihmisen kera

Corpus: New-writing language

New written karelian, Literary texts

Source: ALEKSANDR GRIN. Kertomukšen lyhennetyn kiännökšen luati Iro Joki, Oma mua. № 33, (2018), p. 11

Ihmini ihmisen kera
(Karelian Proper)

Ihmisien välit ollah niin monimutkaset, tuškalliset ta arvotukšelliset, jotta mieleh juolahtau, eiköš hoti yksinolo liene aito, nyt mahollini onni, šano Anosov. Šiitä hiän kaččo ikkunah ta partuah šilitellen jatko:
Ei še jokahini jakša elyä ihmisien kera, ihmisien šilmien ieššä, juošša yksissä val’l’akšissa.
Pitäis olla mahottoman šuuri vaštavoima, mieli keštyä niin šanottu instinktiivini antipatija: vierahien huolien, himojen, kriesuannan, ainasen valehukšen, kajehukšen, valehhyvyön jykie paino; keštyä tyhjäštä kytönyt äkkiviha. Vierahien tahtojen virta yrittäy vallata, alistua ta orjuttua ihmisen. Hyvä kun šen ihmisen šiämeššä šilmät oltaneh ummešša, niin kun statulla, hiän šeisou koko elämäh häilähtämättä ta ehienä. Još ihmini voit panna ičen ta toisien välih pikkujumalan, šiitä voit olla hyötyö, ainaki henken rauha šäilyy. Ka on ihmisie, kut niin herkäšti tunnetah ympärillä liehujua mielettömyttä, ihmisen vaššuštamista, olkah ne vaikka kuin pienie, hyvin teräväh ta kipiešti tajutah elämän petomaisuš. Šemmosie ihmisie pitäis šuojella. Niistä enin kuolou.
Še on elämän laki ta heikkojen oša, šanoin mie.
Ei aina! Heikko ihmini itköy šentäh, kun hänen kynnet ollah herkät. Hiän mielelläh yhtyis koiralaumah, kun näköy elämän. Ne ihmiset, keštä mie pakajan, liijan aikaseh šynnyttih. Hyö käršitäh ihmisien välilöistä, ta vielä enemmän šiitä, kun tiijetäh, jotta heistä še viha on luonnollini. Moušot tuhannen vuuvven piäštä tulou mahollista kuulla ta tajuta vain šitä, mitä tarvičet, eikä kaikkie šatunnaista, šiitä heijän tulis helpompi elyä, šano Anosov ta lisäsi:
Himottais kertuo šiitä lisyä.
Ka višših teitä ei miellytä nämä asiet?
Eikö? Mi še vois olla ihmisen henkie mukavampi? šanoin mie.
Kerran miun elämäššä oli kurja aika. Šeisoin Troitskoilla šillalla. Šitä ennein olen istun puoli yötä šamanmoisien kojittomien ihmisien kera. Niin kun ni hyö, mie torkuin šillan skammilla piä alaš ta kiät polvien välissä.
N’učvahin ta nävin unissani kaikki muanitukšet, kumpasie muajilma on täyši, ta nälkäšylen täyttämä šuu noššatti miut horrokšista. Nyt mie piätin. Itin, šitä en peittele. Kuitenki mie tykkäsin elämyä, a še hylkäsi milma luotah.
Šillalla oli kauhie šeisuo, niin kun tyhjällä tappopaikalla. Lamppujen ta tähtien valon kirjuama kešäyö ei välittän miušta yhtänä. Oli hil’l’aista. Luonto näytti kylmältä ta ouvolta. Mie kačoin alahakši ta hyppäin. Ka mi kumma, lankein jälelläh šillan kävelytiellä. Šiitä kova käsi otti kipiešti puristuan olkapiäštä, noššalti miut jaloilla, laški ta vihasešti puisti šormie.
Šekasin piän mie araššellen kačoin uhkijah šormeh. Viimein rohkenin kačahtua šiihi, ken šeisattu miun ta joven välih. Mieš oli muššašša takissa ta lakissa, parrakaš ta tanakka, vaipunuon ta rauhallisen näköni.
Vuottakkua vähäsen. Mie tahon paissa, šano mieš. Onko paha mieli?
Ei.
Onko nälkä?
On.
Ammuinko jo?
No... kakši päivyä.
Läkkä miun kera.
Miun tilašša oli luonnollista totella pyrityštä. Hiän muitta šanoitta mäni rannalla, kučču ajokin, myö istuutuma ta heponi läksi juokšomah. Mie juuri olin šanuo nimeni ta šelittyä ičeštä, kun šäikähin iäneštä. Kuulin tašasen rintanakrun. Miun pelaštaja nakro koko šiämeštäh, niin nakretah vanhemmat pikku lapšen mukavie temppuja.
Elä välitä, šano hiän. Milma nakrattau, kun työ ta monet muut kehtuatta käršie näläštä, konša muajilmašša on niin äijän ruokua ta rahua.
Muajilmašša olkah, ka miula kun ei ole.
Pitäy ottua.
Ruatuo en voi löytyä.
Kyšykkyä.
Miilostinua?
Ka a-voi-voi! Miilostina on yhtä hyvä, kun ni muut šanat. Kuni ei ole ruatuo, kyšykkyäiččie alistamatta, kainoštelomatta, järköväšti, painavašti. Kyšymiseššä on kakši puoltakyšyjä ta antaja. Antajan tahto jiäy hänellähiän voit antua ta voit ei ni antua. Še on tavallini šopimuš eikä mitänä muuta.
Kyšykkyä! apiešti vonkahin mie. Ka vet työ tiijättä mitein yksinäiset, tyhmät, kovat ta vihaset kaikin ollah toini toisilla.
Tietyšti.
Kaniin mistä on pakina?
Ei pie välittyä.
Ajokki pietty. Aštuma pihašta poikki, nousima nellännellä kerrokšella ta miun šuojelija paino ovikellon nappulah. Vatiera oli pieni, kojikaš, hyvistä-hyvin tavallini. Meilä vaštah tuli naini ta koira. Naini oli yhtä rauhallini kun ni hänen mieš. Hänen nävöššäh ta vartaloššah ei ollun mitänä muista tavallisista tervehistä ta hyväččäisistä naisista eruojua. Tarkotan enši vaikutušta. Rauhallini rotukoira, rauhallini naini ta rauhallini vatieran isäntä näytettih hyvin onnellisilta olijilta. Niin ni oli.
Kainoštelomatta, niin kun ammuin tuttu vieraš, mie issuin heijän kera stolašša (koira istu viereššä lattiella) ta šöin, nousin kylläsenä ta šain kuulla miun pelaštajalta elämän šelitykšen:
Ihmisen on aina tiijettävä, herra iččietappaja, jotta muajilmašša häneštä kenkänä ei välitä, vain rakaš naini ta uškollini yštävä.
Ottakkua ičellä molommat. Koirua parempua yštävyä ei löyvy. Yhtänä naista omua armašta parempua työ niise että löyvä. Meitä nyt kolme yheššä on yksi. Ajatelkua, kaikista muajilman hyvysistä voit ottua niin äijän, šama toisien mieleštä on vähän. Jättäkkyä toiset rauhah, hyö teitä ei tarvita ettäkäi työ ole heitä vailla. Tämä ei ole ičerakkahutta, kun omanarvon tunneh. Koko muajilmašša miula on yksi lempi runoilija, yksi taiteilija ta musikantti, a niillä kaikilla on yksi paraš luomuš. Miula šiitä riittäy; kenkänä ei vajeha parempua pahempah. Šanokkua nyt, missä on elämän kauhu? Še on olomašša, ka milma še ei koše. Mie olen muurin šiämeššä. Šitä vašše pitäy niin äijän, ka jokahini voit šen šuaha, – pitäy vain olla vaiti. Šiitä kenkänä ei šano pahua, ei šyle šiämeh, šentäh kun viha on avutoin tämän rikkahuon ieššä. Miula on kuušša vain šata rupl’ua. On niin helppo ekšyö muajilman mahottoman šuurešša vihašša. Ta kun ekšynettä, niin kenkänä ei pelašša teitä. Annan kymmenen rupl’ua, enämpyä en voi.
Mie nävin, jotta enämpyä hiän tosiehki ei voinun antua. Ta yhtä rauhallisešti kun hiän anto, mie otin rahat. Mie läksin ušošša vaššuštua meilä vihollista elämyä vaitiolon ta rauhan voimalla. Miuh ei košeta! Mäne šiitä!