Texts

Return to review | Return to list

Kiimamatka

history

September 24, 2019 in 12:12 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Oltih kevätkuun alkupäivät. Päiväni jo melko hyvin lämmitti, vain kun yöllä oltih kovat pakkaset, niin hanki kešti hyvin, šai juokšennella ilman šukšie. Päivämurkinan jälkeh pappa šano: – Ala šuorita, kohta lähemmä kiimoih. Šuoriuvu hyvin, jotta et kylmäis. Mie otin pečurkašta lämpimät villašukat, kiukualta vanhat toššut ta aloin šuoriutuo. Pappa otti eväšrepun, evähien lisäkši pani šotilaškattilan, kakši kruškua ta lusikat. – Tämä on šiun kantamuš, mie otan haulikon, patruunavyön ta lisyä vuatetta, šano pappa. – Otammako myö šukšet? – Otamma, vet ken tietäy, mimmoni šiä huomena tulou. – Emmäkö myö koirua ota? – Emmä, še vain häiriččöy. Koira on hyvä, konša yksinäini meččo istuu kuušen okšalla. Koira juokšou kuušen alla ta rupieu haukkumah. Meččo koirašta ei välitä, višših arvelou šitä mečäneläjäkši, juokšentelouhan šielä kaikenmoisie hukkie, repoja, ahmoja, ilvehie, niätöjä ta monie muita. Vähäsen aikua meččo kaččelou koirua ta alkau uuvveštah kiimie. Šilloin mečäštäjä šuau hiipie lähemmäkši, ka šiinäki pitäy liikkuo hyvin varovašti. Mečolla on oikein tarkka kuulo, vaikka venäläiset šanotah šitä kuurnehekši. No kyllä šeki šana on ošuva. Vet kiimiessä meččo hyvin mukavašti iäntäy. Enšin koputtau ta šiitä šihisöy. – Pappa alko piipulla koputtua šeinähirteh: kop-kop-kop, šiitä šamalla piipulla rupesi oikein poikkoseh vetelömäh pitin hirttä. Mitein hiän lienöy šitä šuattan, ka kuulu kummallista šihinyä. – Konša meččo koputtau, niin hiän oikein hyvin kuulou ta piä pyöriy joka šuuntah. Šilloin hiän kaččelou koppalua, mistä puolešta še lentäy. Ka konša šihisöy, niin ei ni mitä kuule, mečäštäjä voipi juošša kakši–kolme ašelta ta tuaš šeisahtuo. Erähičči šiinä mänöy tuntiki, kuni piäšet ampumamatan piäh, ka kun mečolla ollou paha kiimatuuri, niin šiitä mečäštäjän munat jouvutah kattilah. – Miteinpäš šie tuolla rampajalalla hyppyät? – Kun tulemma kiimapaikalla, niin šiitä ni niät, mitein myö mečon šuamma. Tällä tavoin voipi ampuo vain yhen tahi kakši meččuo. No meilä enämpyä ei ni tarviče ta ei meiläi voimua riittäis kotih kantua. Myö hiihtimä hankie myöten Kylmäseh vuarah šuaten, šiinä vähäsen levähtelimä ta läksimä hiihtämäh kohti Šuolavuarua. Kolmen–nellän kilometrin piäštä šyventymä šynkkäh korpeh. Konša piäsimä perillä oli jo melko myöhäni iltapäivä. Kuušet oli kašvettu niin korkiekši, jotta kokonah peitettih taivahan valo. Enši kerran tämmöseh šalomeččäh joutuon tunsin mitein hikišelkyä pitin alettih juokšennella muurahaiset. Kiimapaikalla piäštyö heittimä reput šuuren kuušen alla. Pappa šano: – Pitäy luatie tulet, kuni emmä ole kylmän. Tuola mie nävin kakši kuivua honkua, läkkä kuamma ne ta völjyämmä tänne. Konša nuotivošša jo oltih tulet ta ympärillä tuli valkie, pappa karši kuušen okšie ta mie kannoin ne yöpaikalla. Niistä tuli pehmie ta lämmin peti. – Šuahan kattila, keitämmä kunnon čäijyt. Mie ruttoseh avasin repun ta ojennin kattilan. Pappa šen täytti lumella, riputti šauvan piäh ta pani tulella. Mie šain repušta kruškat ta annoin papalla, hiän puissalti niih savarkkua ta vuotti kuni vesi kiehaštuu. Kun čäijy oli valmis, mie ojennin kättäni kruškua ottamah, ka pappa varotti: – Anna čäijyn hautuo tai kruška on vielä kuuma, huuleš poltat. Piti istuo ta vuottua. Konša čäijyt oli juotu, pappa piätti, jotta nyt voipi muata huomenekšeh šuaten. Mie vaštah en pannun, kun olin melkosešti vaipun. Višših olin hyvät unet jo muannun, konša pappa hil’l’akkaiseh töykkäsi kylkeh ta čuhutti: – On aika noušša, kohta tullah. Konša šain šilmät kunnollah auki, huomasin, jotta jo alettih näkyö kuušien latvat. – Tänäpiänä tullah aikasempah. Nuotivon valot ollah heilä pettovalona. Kuulehan kun šiivilläh jo ilmua hakatah. Kohta kolme meččuo istu kuušien latvoilla. Pappa huomasi miun kiirehen ta šano, jotta vuottasin vähäsen: – Kyllä niitä vielä tulou. Šiitä tuaš kuulu šiipien huiskutuš. Vielä kakši meččuo istuutu okšilla. Myö istuma hil’l’akkaiseh. Ka kotvasen piäštä alko kuuluo: kop-kop-kop, ta šen jälkeh šihinä. – Eiköš ole aika ampuo? – Annahan piäššäh vauhtih, pitäis pari meččuo šuaha, jotta molommilla ois kantamista. Ei pitän pitkyä aikua vuottua, koputušta ta šuhinua alko kuuluo joka puolešta. Mie piätäni pyörittelin ta kaččelin kaunehie lintuja, kun äkkie kuulu ammunta. Yksi meččo rytkähti lumeh. Linnut nouštih ilmah ta šamašša istuuvvuttih melkein šamoilla okšilla. Olin juošša lintuo käymäh, kun pappa viitasi kiälläh, jotta istusin paikallani. Hiän ampu vielä toisen mečon ta piätti, jotta nyt meilä riittäy kantamista, hyvä kun näijen kera piäsisimä kotih šuaten. Noššin linnut lumelta ta völjäsin tulišijalla. Yöllä pappa oli keittän keiton. – Löyvähän kruškat, kunnollah šyömmä, jotta riittäis voimua kotih aštuo. Murkinan jälkeh šammuttima nuotivon, keräsimä okšat yhteh tukkuh kuušen alla, jotta niistä tulis kuušen juurilla hyötyö. Täyttimä reput ta noštima ne šelkäh. Kyllä šiinä oli kantamista, no kun koko matka mečäštä järveh šuaten oli myötätermä, niin ei še kulku näyttän niin jykieltä ta vielä kun intuo annettih šeläššä kannettavat mečot. Konša piäsimä järvellä, pappa käški heittyä repun šeläštä ta irrottua šukšet šukšinauhoista. Hiän šito šukšet ta šamalla nuoralla šukšenn’okat yhteh, šiitä šito reput šukšien piällä. Šukšista tultih čunat ta pappa šano, jotta nyt voipi juošša kotih. Järvellä hanki kešti hyvin, ka Šaviniemellä nouštuo jalat erähän kerran upottih lumeh. Kotitalo kun oli jo näkyvissä, niin voimie lisäyty. Koissa toisien lapšien ieššä oli kehumista. Tämmöni oli miun kiimoissa käynti. Mečäštäjyä miušta ei tullun, koko elämän ajašša en ole lisännyn ni yhtä meččuo, vaikka olis voinun šuaha ušiempiki.