Texts
Return to list
| edit | delete | Create a new
| history
| Statistics
| ? Help
Nikolai Karpin.
Ruočin kivi
Source:
Oma mua. № 4, 2020, p. 11
Nikolai Karpin
Ruočin kivi
Livvi
New written Livvic
Kumman minä näin kuvan.
Pilvežäl päiväl kalmužimah päi astui rahvastu. Ies oli pieni gruuzumašin, sen peräseiny oli avvoi. Rahvas astuttih sen jälgeh venkat käis. Kuuzovas oli ruuhi, sen rinnal istuttih muamo da vellet. Ruuhes olin minä. Rahvasjoukos ei olluh minun andilastu. Mindäh häi ei lähtenyh kaimuamah minuu jälgimäzeh matkah? Kurkoi nouzi keroih da minä…
Minä nouzin vies da rubein ahnahasti hengittämäh. Suunan virdu tabai minuu da vedi alahpäi. Hyvänny uidelijannu minä voitin bauhuajan vien da piäzin randah. Ahol puuloin tagan robl’olluo istuttih minun dovarišat da andilas. Nedäli enne myö annoimmo zajavlienien ZAGS:ah. Hyö ei voidu ni smiettie, ku minuuttu enne minä olin surman pardahal da, voibi sanuo, tulin järilleh sil ilmalpäi. Taivahas pastoi kirkas oraskuun päiväine, keviän tuuli lekutti puunoksii da puhkennuzii lehtenkandoi. Minuspäi valui jiähisty vetty. Dovarišat vesselästi nagrettih minun piäl, duumaittih rounoku minä omua nuoruttu da rohkevuttu sovissah čukeldimmos vedeh…
Myöhembi minä tutkin sen kohtan, kus Valazmankoski lykkäi minuu venehespäi da odva ei upotannuh. Yliopiston loppenuonnu ristikanzannu minä sellitin, kui jäin eloh. Kuni minun dovarišat varustettih “stolua” tulen rinnal, myö dovarišanke piätimmö “valloittua” Valazmankosken sen varattavimas kohtas. Sih niškoi meil oli keräl kaksisijalline rizinveneh. Venehel oli puhaldettavu pohju, sendäh se oli luja, mi on tärgei koskii myöte sovvelles. Ku ei kastella omii sobii, minä jo vehenes olles panin piäle suuren polietilenhuavon. Kainalon kohtas sivoin sen nuoral. Se on soudajan siändölöin kova rikkomine. Petroskoin yliopiston Sampo-turistukluubas minä olin vastuonalazii soudajii, a nygöi menin hyväkse, toizin et sano.
Konzu virdu ajoi meijän venehen suurele kivele da sit lykkäi alah, venehen peräle täytty vägie iški ylähälpäi suuri vezivirdu. Veneh lämbyi dai azetui lämbynyönny sekundakse. Minuu, rouno höyhendy, vezivirdu lykkäi venehespäi. Piälailleh menin vedeh. Sih aigah minun dovariššu venehen nenäs rounoku račastai tartui käzin pellastusnuorah da kummah ei pakkunuh.
Täyzi ilmua huavo helpoh ähkäi minuu vien pinnale. Minä ehtin kačahtukseh ymbäri. Alahpäi virdua myöte hil’l’akkazin siirdyi valpahanvihandu veneh, kuduas oli minun dovariššu. Minä oijendin käit da opin tavata pellastusnuoran venehen peräpuolel. Ga virdu tuaste upotti minuu vie uale. Virdu oli moine voimakas, minuu kai rubei vedämäh joven pohjale, huavos jo pošti ei olluh ilmua. Kiingiesti salvattu pellastusžielietty vedi minuu ylähäle, muga minä “ripuin” vies puoles metris vien pindassah. Minä nostin oman piän yläh, kačoin päiväzeh. Vies läbi se rounoku lämbyi da kižai. Minä täytty vägie opin piästä vies.
Kodvango aigua minä olin piäzemäs eloh – en tiijä. Vezi azetti aijan. Sil aigua minä näingi kumman kuvan, konzu minuu pandih muah.
Se, kudai kirjuttau meijän eloksen ozat, ei jättänyh minuu. Ielleh oli nenga: jo täyzi vetty huavo, kuduah jo segavuttih minun jallat, voitti pellastusžilietän da minun sovvandan da minä menin syväh vezihaudah. Siepäi luja vienalaine vezivirdu lykkäi minuu vien pinnale, muga piäzin vezipyördiespäi.
Minä jäin eloh, minun andilas rodihes minun mučoikse, iellizet kaksikymmen vuottu meijän eloksen laivu mondu kerdua puutui bauhuloih. Eloksen koittelulois mučoi rodih minule moizekse ristikanzakse, kudamattah olis ylen jygei eliä. Nygöi, konzu jo on mennyh äijy vuottu, minä ellendän, ku kaksi mual eläjiä tunduo – hänen suvaičus da minun abiet varavot händy toizih miehih – autettih minuu piäs tä Valazmankoskes.
Myöhembi Očerki istorii Karelii -kniigas minä luvin “Ruočin” kiveh nähte. Se on mieldykiinnittäi histourii, kudaman mugah XVII vuozisuan enzimäzes puoliškos, konzu mendih pitkät Ruočin da Ven’an välizet voinat, Porajärven karjalaine suattai kumai sil kivel venehen, kuduas oli ruoččilazien voisku. Sendäh kivi saigi moizen nimen – “Ruočin”. Kus se on – niken porajärveläzis ei malta ozuttua. Minuu myöte, ga se ongi se kivi, kuduale ajoi meijän veneh Valazmankoskes. Kuivuon aigah se nägyy.
Minun omamualazet porajärveläzet tietäh: vägevy karjalaine mies, kudai upotti ruoččilazet Suunajogeh, oli Ivanovien roduu. Häi kiistah nosti huavon hiekkua hambahil. Kuulužan miehen jälgeläzii tänäpäigi eläy Porajärves.
Samas kniigas löydyi vie yksi starin sih nähte, kui Porajärven kyläkundah kuulujan Soudjärven kylän muanruadajat rahvas ajettih litvalas-pol’skoloi “panoi” suoh da upotettih heidy sinne. Sit aijas sidä suodu ruvettih sanomah “panoin” suokse. Kus se on – niken paikallizis eläjis ei tiijä. Suoloi niilöis kohtis on menetiijämi. Ku konzutahto uponnen kuduahtahto suoh Soudjärven lähäl, minä rubien sidä sanomah “panoin” suokse. Ga se rodieu jo toine starin...