Texts
Return to list
| edit | delete | Create a new
| history
| Statistics
| ? Help
Sergei Jevstafejev.
Susiedazet
Source:
Oma mua. № 10, 2020, p. 11
Sergei Jevstafejev
Susiedazet
Livvi
New written Livvic
Nadežda siirdi bokkah tyhjän čuaškan. Televiizoras meni mittuine lienne programmu, kus ainos hirhetettih. Pidänöygo ruveta burbettamah, vai ei pidäne? Ližäi iändy televiizorah, tuaste tuli meijän Naizien pruazniekku… Murginale käydih lapset da bunukat, tuodih keräl kukkua da lahjua, oli vessel, kuului mälyy. Pajot, runot, hyvittelyt, lahjoin javondu da čuaju piirualoinke – kai tämä ylen terväh loppih. Kaikin ajettih omii dieloloi myö ken kunne. Täs sinule Naizienpäivygi, uvvessah pidäy yksinäh olla. Otti vihkozen da rubei pyhkimäh stolal da ikkunlaudazilpäi nägymättömiä pölyy, kohendeli rouzu- da t’ul’panmal’l’oi. Kui ainosgi, istuihes ikkunan luo. Fonari valloitti pihua da mašinoin piendypaikkua. Lumel kattavunnuttu trotuarua myö astui häilyjen kolme miesty humalikos. Käzis heil oldih yhtenjyttyzet kirjavat pakietat da keldazet t’ulpanbukietat. Pidäy soittua Vera-susiedale, onnuako häi sežo yksinäh kois istuu. Vera, kuigi Nad’a, ei muga ammui pani muah oman miehen daigi igiä heile oli yhtenverdu. Yhtelaigua školah käydih, yksii kniigoi myöte opastuttih, yhty muuzikkua kuunneltih da tansiloih käydih, ga vai eri pos’olkois. Onnuako oza moine lepitty oli, ku nygöi hyö eletäh yhtes linnas, yhtes kois da sen ližäkse yhtes podjezdas.
– Kus ollou se telefon rašku? Toinah kuhn’al…
Soitettih veriäh. Nedežda avai sen. Kynnyksel seizoi Vera butilku šampanskoidu käis da n’amuvakkaine kainalos.
– Terveh, ystävy, hyviä pruazniekkua sinule! Pyhki vai kyynälet silmis, eiga minägi rubien itkemäh. Kus sinul oldaneh ryyppymal’l’at? Tules vai stolah, eiga viinu sinuh kaččojes muigenou.
Katettih stola da täytettih juondumal’l’at. Susiedan tulduu fatieru rounogu rodih valgiembakse. Nadežda sanoi sit Verale. Häi puhkei nagroh.
– Tiijätgo, ku minul on juuri moine tundo, konzu sinä tulet minun luo. Nostammo vai mal’l’at meijän miehis tuači! Emmo rubie heidy pominoimah, ga sanommo passibo, gu hyö opastettih meidy arvostamah elaigua.
– Ga Jurka minun, toiči lähtöy garažah kartohkua tuomah, ryyppiäldäy sie, sit jo humalikos kodih tulou. Minä käit bokkih panen. Häi kaččou minuh omil ruiskukansinizil silmil da ottau sižälispäi pienen neiskellozien bukietan. Uskot vai et, minun syväindy gu palaval uallol katoi – ukkailin händy muga, ga duumaičin kuolou minun sebävyksih. Eh, midä lienne kurkoi nouzi kulkuh, itkie himoittau.
– Älä sinä huijustelei, itke! Kuule, sanon minägi sinule yhten dielon. Elimmö myö silloi pos’olkas, Suojärven piiris. Minun Van’a-ukko hyvä mužikku oli, kaikkiele ehti: ruadoh, kalah, meččäh daigi ogroduruadoloi spruavi. Pedvuahes kogo päivän, väzyy, sit panou televiizoran, istuhes kreslah lähembi päččii, nostau jallat pehmiele stuulazele da mugai rubieu čuhaittamah gu kaži. Kerran ildazen syödyy pezin astiet da istuimmos huogavumah hänen kreslah. Tuli Van’a, nägi minuu kreslas da sanou:
– Nad’a, laske minuu istumah.
A mina hänele vastah:
– Sano tiedohussana!
Häi heityi polvilleh da sanou:
– Minä suvaičen sinuu ylen, ylen äijäl.
Nadežda minuutan oli vaikkaine, kiändyi ikkunah päi, gu susiedu ei nägis hänen kyynälii da pyhki silmät salfi etkazel.
– Verunčik, kačos mittuine kaunis siä on pihal.
Hyö siirryttih lähembäkse ikkunua. Ikkunan tuan, fonarin valos, kevätkuun taivahan pimevyöspäi hil’l’akkazin langei muale karjoi lumihiudalehii.
– Tiijätgo, Vera, nengomil hetkil minule ozutahes, ku kai elaigu on vie iespäi, ku terväh algavuu suarnu…
– Tiettäväine, algavuu, vaigu sinä, Nadežda, usko sih.
– Dai sinä, Vera, usko!
Susiedazet koval iänel ruvettih nagramah…