Texts

Return to list | edit | delete | history | ? Help

Rokakši vain paissiksi

Corpus: New-writing language

New written karelian, Literary texts

Source: MATTI PIRHONEN, Oma mua. № 11, (2020), p. 11

Rokakši vain paissiksi
(Karelian Proper)

Kevätilta šulakuun lopulla.
Torikan Tarassie, jo kuušissakymmenissä olija Kiimasvuaran poštiošašton hevoismieš ta ankara mečäštäjä, istu peräikkunan ieššä šelin pirttih ta lat’t’asi kuušitoista-kaliberiseh haulikkoh panokšie.
Joka kevät hiän istu näin ušeita iltoja ta huolellisešti valmistautu kevätmečäššykšeh. Joka kevät hiän kulko korpija ta šaloja, šentäh kun mikänä laulu ei hänen mieleštäh vejä vertoja kiimamečon šoitolla. Ta olihan šiitä rämppimiseštä hyötyöki: šuau šyyvvä mečon lihua, šulat ta höyhenet voit kovota potuškoiksi ta perinöiksi.
Hänen pitkäaikani toiveh oliki šuaha šiäššetykši ampumista meččoloista niin äijän šulkua, jotta niistä vois ennein kuolomuah luatie akallah Hotoralla pehmien šulkaperinän. Tosin täh aštisien tulokšien mukah hiän voit laškie, jotta šulkaperinän kokuomiseh tarvitah vielä kakši kertua še ikä, mi hänellä nyt on, vain tämä ei häntä haitannun.
Hiän smietti näin: kun kokemuš lisäytyy, niin šualehen miäräki kašvau geometrisešša šarjašša. Ta hiän oli varma, jotta hänen piämiäräh toteutuu.
Nyt oli kevät ihan nenän ieššä ta šiksi oli piettävä kiirehtä, jotta kerkieis käyvä mečonšoittimella ušiemman kerran. Tarassie kuato patruunoih mitallisen porohkua, šiitä miärätyn šumman haulie ta niijen piällä tumppasi paperie niin tarmokkahašti, jotta nenän n’okašta šilloin tällöin tipahti šuuri hikikarpalo. Lat’attuja panokšie on jo kerttyn patruunavyö puolillah. Hotora touhosi hikipiäššä hellan viereššä illaista hommaten.
Oh-hoo! Aivanpa tämä lat’t’aušhomma ottau šelkäh, šano lopulta Tarassie, pani työvälinehet penkillä ta oikasi šelkyäh niin voimakkahašti, jotta nikamat nakšahellah:
Vain ei še voššuh tyhjäh mäne.
Kuuleš, Hotora! Vielä šitä täššä talošša meččorokkua lusikoijah ta niin jotta nuapuritaloh kuuluu ryyštämisen ryminä. Še še onki oikieta meččämiehen ruokua, še rokka. Vain mitä, akka?
Hotora on puahtun aivan ruškiekši hellaviereššä. Hiän on šuanun jo aivan kyllälti tuoš ta troppisešta ilmaštošta ta nyt vielä tuo Tarassie vuatiu vaštaušta höpinähäš.
Rokkako? kuulu Hotoran iäni potakkakattilašta nousijan šumun šejašta. Noinko vanhanaikani mieš šie olet! Ken nyt rupieis rokkua keittämäh? En ainaški mie. Nykyaikana meččo on äijyä parempi paistina.
Tarassie enšiksi aivan ällisty tuommosešta vaštaukšešta. Šiitä hiän kuitenki ryhty puoluštamah ajatuštah.
No, no, akka! Kyllä rokka on šentäh mainijuo ruokua, väitti hiän. Varšinki kun šiih panou šopivan miärän ruisjauhuo šuurukšekši ta mavuštau šen šiitä viilikermalla...
Vain Hotora ei antan periksi. Hiän kimpautu jo aivan tosissah:
Heitä nyt, hyvä mieš, hiiteh koko rokkaš!
Löysitpä herkun! Oletko šie, ukko-riepu, kuullun, jotta toisissa taloissa ois meččo tai muu liha rokakši keitetty? Ta tiijä šeki, jottei keittokirjaššakana mainita šanallakana koko meččorokašta.
Kuule, akka! Tarassien iäni voimistu ta nousi jo melkein kokonaisen oktavin. Kumpi täššä talošša on isäntä, šiekö vain mie? Kun šanon, jotta meččo pannah rokakši, niin še pannah!
Hotoranki iäni koveni ta nousi ašteikkuo ylemmäkši:
Tarassie!
Kumpi täššä talošša ruuvvan laittau? Šanoppaš še! Ta šie šyöt šitä, mitä mie keitän. Ta meččo pannah paissiksi, šanon mie. “Kumpi muka on isäntä!” matki Hotora. Vain oletko unohtan, jotta naisella on šama iänioikeuš kuin miehelläki?
Jottako iäneštämäh täššä... jäynäsi omuah isäntä. Še on kyllä pötyö še.
Još et taho, jotta haulis ta porohkaš lennettäis likašankkoh, ni pane šuuš heti kiini, uhkuali jo akka.
Elä uhittele! Hauli ta porohka ollah rahanalaista tavarua ta niitä ei tyhjäh panna, puoluštautu Tarassie.
Riita jatku. Hellan kuumuš ta miehen uppiniskasuš alettih ottua Hotorua ärällä. Hiän ajatteli, mitein löytäis aran paikan vaštuštajaštah.
Istuu šiinä kaiket illat, mokoma kuhnuš, kekši hiän viimein. Še šiun šukuš onki ollun niin kuulusa šiitä laiskuošta... Ta šiušta on tullun šiinä šuhtehešša šuvun paraš... Ihan verini laiska!
Vain kaivelomah täššä, Tarassien šappi kiehu, ta hiän iski vaštah:
A šiun šukuš on šemmoista juoruakkašukuo, jotta još ne ei päiväššä šua luatie vähintäh kolmen kilometrin pituista juorukierrošta, niin ihan läsiyvytäh šiitä tušašta.
Ta šie olet šiinä enšimmäisellä šijalla šuvuššaš!
Taistelu kiihty, vaikka alkušyy oliki jo aikoja šiitä unohtun. Kumpiki kuot’t’eli löytyä ičelläh aina vain uušie kosurija.
Vain šiitä alko jo vaivuttua. Taisteluvälitki jo muututtih mul’l’otukšekši.
Pitäis kait šen illallisenki kohta olla valmehena, välähti Tarassien mieleššä, kun šuolista alko kuuluo kurinua.
Hotoralla alkoki jo kohta olla stolah pantavua.
Nämä šeikat šuatih riijan hil’l’oikseh lauhtumah.
Vähitellen myršky tyynty ta perehelämän kirkaš päiväni alko kurkissella ukkoispilven riekalehien takuata.
Tarassie pisti jo leikiksi:
Mistä še tämä meteli meilä alko?..
No, muisti hiän. Šiitä rokaštahan še taisi šyttyö koko mylläkkä. Eiköhän jätetä tätä asieta šiih šuaten, kun šuahah meččo. Ve täkkä šiitä vaikka pitkyä tikkuo...
No, myönti Hotoraki. Kun tuot mečon... Šiitäpähän näkyy.
Rauha oli rakennettu.
Tarassie šaiki kevyällä mečon. Še taisi olla šyntysin ainaki Kutuzovin ajoilta, šentäh kun vaikka lintu oli ollun Hotoralla koko päivän kiehumašša, niin šiitäki šen liha oli šitkietä kuin rahisnahka.
Muitein kumpiki šai šanallah: parahat lihapalat pantih paissiksi, a jaloista ta šiiviskynkistä keitettih mainijo rokka.