Texts

Return to review | Return to list

VÄLLY

history

August 30, 2021 in 14:55 Нина Шибанова

created the text
created the text: Kolmas okupatsiitalvi 1944 oli tulluh. Sih aigah myö elimmö jo omas hierus Koškinan Liiza Vasiljevnan vahnas talois. Meidy Liiza-buaban taloih ahtettih 33 hengie. Meĳ än kerävynnyös “perehes” oli kaksi yskyniekkua, kuuzi ala igästy lastu, viizi školahkäyjiä tyttyö da brihaččuu, kolme bua bua, dostalit raududorogan rakendajat naizet da kuuzitostu täyttänyöt tytöt. Elimmö ahtahuos, ainos kuului itkuu da hälyy. Meĳ än talois elettih kamaitettih suomelazet autokompuanien miehet. Suomelazet elettih hierun parahis kodilois. LIIZA-BUABAN ENNUSTUKSET Tuli Rastavan pruazniekku. Myö siirdoluagerin vangit vuotimmo Rastavan pruazniekkua. Liizabuabo tiezi, što naizet äĳ äl vuotetah Rastavua, ku häi kävyi joga vuottu Rastavan yöl kuundelemah Syndyy. Täl kerdua Liizabuabo sežo pani ruadohal’l’akon piäle, otti hiilipalan päčispäi da hil’l’akkazeh painui pihale. Naizet, tytöt, vahnat, lapset istuttih stolan tagan vuottajes. Onnuako jogahine ičekseh arbaili, mittumua ozua Uuzi Vuozi tuou meile Karjalah? Jogo tänävuon Ven’an armii, kuduadu myö vuotimmo, tuou meile tovellizen voitonpruazniekan, vai jatkammo lua gerin jygiedy armoittomua argie? Tämän Rastavanpruazniekan luagerin elokseh pidi tulla midätahto uuttu. Sih myö uskoimmo, sidä myö äĳ äl vuotimmo. Kylmänyh pakkazes Liizabua bo tuli pertih. Oli kodvazen vaikkani. Naizet arvattih, mis oli azii, ga hyö istuttih stolas vaikkani, kačottih Liiza-buabah tirpajen. Hyö vuotettih hänen ennustustu tuliekse vuvvekse. Liza-buabo istavui, oli buitogu syvennyh omah iččeh. Häi nägi naizien ilmielöis, što hyö vuotetah hänen sanua. Häi hengästih da sanoi: “Tänävuon suomelazet lähtietäh taki Alavozespäi enne kui lehtet puuloispäi pakutah. Terväh tulou välly, pidäy kodvaine tirpua. Kai Karjal roih välläl.” Naizet vesseldyttih. Meĳ än syväimih nouzi kuslienne olluh rajatoi ilo. Suures ilos kyynälissäh sebäilimmö toine tostu. Hil’l’aine ilo täytti kogo pertin. “Terväh piä zemmö välläle,” šupetti Ješkan Marpu. Sana – välly! Se oligi kaikis kallehin sana meile siirdoluagerin Leskelän da Antulan hierun rahvahale. Liiza-buabo toi kallehen uudizen. Nygöi myö vuotimmo sidä joga päiviä, joga čuassuu. Koškina (Konturin) Liiza Vasiljevna oli tundiettu dai tietty tiedoiniekku da ennustai, oli Tuuksen Čenišovan tiedoiniekan roduu. Häi ainos avvutti parandua rahvastu eloksen priičois. Nevvoi minuugi kaikkeh ruadoh, gu olin kazvamas. “Älä gurbistu da tunge iče adrua, hebo vedäy, kävele kohti da jalgu pane adran tuakse, vagaittele adran kurgii.” Piendarii niittäjes, ku meile oli lammastu, häi nevvoi: “Heiny niitä stoikan kannal, älä nenäl.” Nevvoi minule omii tiedohuziigi. Äĳ äh kerdah Liiza-buabo kučui minuu raippavustu leikkuamah. Seizoin senčois da iännin kogo koile: “Midä mies hakkuau?!” Häi läiškytteli kämmenil virujan sivuu da lugi puhesanat. Se pidi luadie kolmeh kerdah. Aigu kului, tuli kezä. Myö lapset tirpajen vuotimmo Liiza-buaban ennustuksen päiviä. Se tapahtui keskikezäl. Suomelazien autokompuanien ezikundu, saldatat da lotat lähtiettih kezäl 1944 Alavozespäi yöhämäris meĳ än taloispäi. Myö ilonhimol astuimmo omah kodih. Keskikezäine uduhuondes oli levinnyh Alavozen hieruloile, jovele da peldoloile. Oli moine hil’l’ažus, ga ei ni čiučoin čiyčetysty kuulunuh koin räystähäs. Alavozen luagerit loppiettihes. Myö olimmo vällät suomelazien okupatsies. Kaikkien luageriloin siirdolazet oldih välläl. Pölyhine dorogu oli täyzi karjalastu, ven’alastu. Hyö laihat kulunuzis sovis matkattih lapsienke da kotomkoinke, ilomielin kiirehtäjen omih kodiloih. Dorogal paginua, iluo, itkuu, hyväs mieles sebäiltihes, kyzeltih omii da tuttavii. – Hyvä, gu Spuassu Syöttäi toi meile tämän vällän päivän! – Sinä elät, elät...! – Elän...! Eläy meĳ än mua...! Oman koin hengi pyzyi minun syväimes. Sinny enzimäzenny armahannu vällänny kezähuondeksennu myö kolmei ‒ buabo, muamo da minä ‒ harpaimmo oman huonuksen kynnykses piäliči. Rajattomas ilos sanoin: “Terveh, oma kuldaine kodi! Olen atkaloinnuh sinuu kolme vuottu!” – Kačos, mugai tapahtui kui ennusti Liiza Vasiljouna Rastavan yöl, sanoi In’a-buabo! – Ei ole muailmal nimidä kallehembua omua kodii, sanoi muamo. – Nygöi piäzimmö taki omah kodih da omale välläle. Loppih tämä luagri. Eiga kolme vuottu olimmo kuolendan varas. Vähätöigo karjalastu kuoli taudiloih da nälgäh voinan allus. – Myö nygöi olemmo ižändät omas kois, sanoin. – Voin kylläl muata omal sĳ al. – Ga nygöi voit! Voit! sanoi In’a-buabo. Harpattuu pertin kynnykses piäliči, In’a-buabo ristii silmät, meni gorniččah da heittih polvilleh lattiele, kumardihes da tervehti meidy kodih tulluzii malitul: “Tuatto meĳ än taivahalline!...” Uuzi elos lähti edehpäi, myö sežo elimmö, gu uvvet ristittyöt. Enzimäzenny tärgienny ruavonnu Alavozen alovehel oli voinal kuadunuzien urhomiehien hauduamine. Kohendettih da kunnostettih kalmoi. – Välly elos tuli kallehel hinnal minule. Kaksi poigua da ižändy täl voinal mendih, sanoi n’ababuabo Liiza Vasiljouna. Jälles voinua elos oli jygei. Alavozen nuoril leskil lapset oldih kazvatettavannu. Hyö parahan palazen annettih lapsile. Erähäl leskel oli kaksi lastu, erähäl kolmegi. Ga yksikai leskel ei olluh duumis suaha lapsele uuzi tuatto. Sil myö lapset jäimmö eloh. Alavozen aloveh oli suuri. Jo enne Talvivoinua kylänevvostoh kuului 37 hieruu da rahvastu oli jo silloi 3 324 hengie. Alovehen ruado- da toimindutalohus sežo oli suuri: Anus-joven uittoreidu, Alavozen meččyzavodu, raududorogan lajittelustantsii, čuurukarjieru, vil’l’uda leibytuottehien buazu, Andrusovan kalastaibriguadu, Alavozen Vahnu Keskes da nelli kolhouzua: Bud’onnoin, Kuzminan, Vasiljevan da Krasnaja Sedoksa. Ruaduo oli kylläl, vai miesvägie ei olluh. Kai jygiet ruavot jovvuttih naizien hardeiloile. Luagerin jälles naizet oldih laihat da vähävägizet. Laihat olimmo myögi lapset. NOSTUA YHTES UUZI ALAVOINE Ven’an da Karjalan Ruadoväin ministerstvan poliitiekan piätökses jälles voinua oli Karjalah kuhkutettu palkallizii ruadajii “pitkän rubl’an peräh” kui oli tavannu sanuo karjalazil. Karjalah tuldih perehinneh valgoven’alazet, ukrainalazet, liiviläzet da moldavalazet, yhteh miäräh läs kahtutuhattu hengie. Uittoreidal mielelläh ruvettih ruadamah valgoven’alazet da ukrainalazet, puuzavodan azutukseh siirryttih liiviläzet, moldavalazet da ven’alazet. Raududoroguparkale jiädih enimyölleh karjalazet da ven’alazet. Uuzi elos oli välly, ruaduo oli kylläl, palku tuli hyvä, tämä kai kannatti Alavozen rahvastu. Rahvahan paginois da ilmielöis nägyi iluo, elos koheni. Kaikkien tulolazien kanzoin välit ruvettih sulavasti elbymäh – eihäi ni kudamale kanzale olluh erinomazii oigevuksii. Kaikin olimmo voinan jälles yhtes tilas. Yhtehine ruado lähendi ruadajii toine toizeh. Yhtehizet paginat, tuttavumizet, hierupruazniekat. Uudeh elokseh tulles jogahine kanzu toi keräl vuitin omua kul’tuurua da omii perindehii, omii taboi. Nämmä kai kanzoinvälizet suhtehet oldih ystävällizet. Kaikin oldih vesselät. Valgoven’alazet, ukrainalazet, liiviläzet, moldavalazet tuttavuttih karjalazih da ven’alazih. Kai nämmä kanzat, tavat, perindöt aĳ an aloh ruvettih keskenäh hierovumah toine toizeh. Nämmis yhteiskundusuhtehis rubei kazvamah hyvä jälgi. Äĳ ät tulolazet ruadajat ruvettih juurdumah Alavozen da Nurmoilan hieruh. Nostettih omii kodiloi, hieruloi jatkettih, gu silloi Alavozen uittoreidu pinel hinnal taričči rakendusmeččiä. Alavozen puuzavodu rakendi omile ruadajile yksi- da kaksikerroksizii kodiloi. Kazvettih uvvet uuličat: Pesočnoi, Novoi, Lunačarskoi, Ukrainka. Sih potakoičči ruado da hyvä palku, välly uuzi elos da hyvät suhtehet. Alavozen eläjät keskenäh suadih iluo kaikes: ruavos, yhtehizis pruazniekois, kižois, kinolois, tansilois, lehtien uudizis. Nuoret tulolazet naidih karjalazis, ven’alazis. Svuad’boi piettih omien myös yhtehizien tavoin mugah. Svuad’bat oldih vesselät. Pajatettih omii pajoloi, tansittih omii rahvahan tansiloi. Jogahine kanzalližus pidi omii perindöllizii kirikköpruazniekkoi, piettihgi karjalazii pruazniekkoi. Pyhinny puuzavodan kluubas piettih tansi-ildoi. Uvven ruadoväin ližiämine toi Suvi-Karjalan elokseh uvven ähkävyksen. Jo vuvven peräs tulolazien vägi andoi Alavozen kylien rahvahile suuren panoksen da elos siirdyi parembah. Oli erähiči pienii kiistoi. Tulolazien keskes oli uharskoloi miehii ‒ kaiken muailman kävellyöt muanittajat. Muite elos meni kylis da zavodan azutukses vesseläh, ystävällizesti. Mustan silmiennähtävänny, oli jygei ga rauhu aigu, hot’ hierulois elos vie oli köyhähkö. Kolhouzat vaste nostih jalloilleh. Hätkekse joudunuh eriže koditalohuos perehen ižändy oli tuonnuh Leskelän da Antulan kylien naizile jygiedy ruadohädiä. Yhtelläh rauhu da vällys nostatti kyläläzien naizien keskes uuttu vägie. Sit uvves väis nägyi energii, da ilo kyläläzien silmis da paginois. Kai endizet Alavozen ruadolaitokset ruvettih hil’l’akazeh ruadamah: ruadoi uittoreidulajittelu. Se ruadoi kolmeh vuoroh. Alavozen puuzavodu oli uvvessah rakendettu, se sežo toimi kolmeh vuoroh. Raududorogan parku levendettih, rakendettih oma tavar- da lajittelustansii. Alavozen souhozan Vahnu Keskus pani kundoh hyllätyt endizet kanuadansuomelazien kommuunan pellot. Sygyzyl jo kylvettih enzimäine syvysruis. Aunus-joven rannale perustettih vil’l’u- da leibytuottehien skluadu, kus jo ennepäi oli Valamon manasterin käytös heinysarai da puupristani. Vil’l’ua, jauhuo tuodih baržoil. Dorožnoin ozasto avai čuurukarjieran Tuuloksen da Videlen välile. Alavozen kylänevvostoh kuului nelli kolhouzua: Čkalovan, Kuz’minan, Vasiljevan da Krasnaja Sedoksa. Ruaduo oli yllin kyllin da eloksentazo kazvoi. Rahvas oldih vesselät. Oza ozuttih iespäi. UUZI MIESVÄGI Karjalah tulluh uuzi miesvägi parandi kerras Alavozen laitoksien ruaduo, enne kaikkie meččyalal. Muamo ielleh ruadoi kolhouzas. Ruado hänele oli ylen jygei, ku vuvvennu 1942 häi raududorogua luadĳ es puutui puun alle. Luagerin dohturi Vasilii Matvejevič Kornyšov (häi oli ven’alaine) andoi miärävyksen suomelazile muasteriloile, što Zaitseva Marijua, pidäy vältämätä vediä leikkavuksele Anuksen bol’niččah. Ga eibo händy vietty sinne. Bol’ničču oli tarkoitettu vaiku suomelazile. Vaste vuvvennu 1945 hirurgu Studitov luadi leikkavukseh, ga muamo ei ni voinnuh enämbiä ruadua kolhouzas. Piästä muĳ ale kebjiembäh ruadoh ei voinnuh, gu hänel ei olluh pasportua. Kolhouzniekoil eihäi ni olluh pasportoi. Nenga kolhouzniekat oldih sivottu kolhouzoih. Pasportoittah myö, hierulazet, olimmo kui vajuat omis oigevuksis. Sillozel poliitiekal kolhouzat pyzyttih vie jalloilleh. Enimyölleh kohouzniekat tuldih toimeh omavarazel koditalovuol, gu kolhouzois palkat oldih pienet. Minä sain Talvivoinal kuadunuos tuatas elatusabuu kaheksatostu rubl’ua. Peša-died’oi ruadoi Alavozen souhozan Vahnas Keskukses längišorniekannu, sai palkan. In’a-buabo pidi ičeväil koditalovuttu. Olin died’oin da buaban huolenpidolois, gu olin vajai yksitostu vuottu. Gu erähis tapahtumis pidi suaha hengitovestus, pidi kävvä Kylänevvostoh suamah käil kirjutettuu lippuu, kuduas pidi olla pečatti. Sil tovestettih ristikanzan olemus. Silmiennähtävänny voinan jälles Alavozes perehien elos iččenäh oli selgei – voinu halgai, murendi perehii. Kodiloin ižändät enimät jiädih voinan tanderele, jiännyöt eloh jatkettih sluužbua armies (onnuako seiččiegi vuottu). Naizel yksinäh pidi huommata kodiruadoloi da yhtelaigua pidi olla kolhouzas ruavos. Miehettömäl naizel oli ylen jygei, gu perehes oli kaksi libo kolme lastu da ĳ äkkähät vahnembat. Yhtelläh aigu myvvitti parembah elokseh. Järgieh voinan jälles miehelemenendiä ei tundiettu. Ga vuvven toizen mendyy aigu toi omat vuadimukset. Nägemys elokseh muutui, kui mustan, tuli moudu “mennä kirjah” ‒ registriiruĳ a miehelemenendy. Taloin ižändy oli pitkäkse aigua joudunuh eroh omas perehespäi da koditalovuospäi, libo jiännyh kogo iäkse voinantanderele. Pakoitettu elämäh jygies olotilas yksinäh ilmai miesty naine algoi olla yhtevyksis tulolazen kel. Kylärahvas ei äĳ äl moitittu naizen petostu, kuni pereheh ei ližennyh äbäreh. Vaste sit pettänyöle naizele ei annettu andiekse: ni sugulazet, ni kyläläzet. Erähis tapahtuksis yhteselämine voi olla, ga sit leski joudui buitogu bokkah kyläläzien eloksespäi. Bokkukylis jiävihes pettäjii – “kušorkoi”, kui niidy kučuttih kylärahvas. Onnuako jo 1950 vuozien allus eloksen tilandeh muutui. Olihäi selgei, gu lesket oldih nuoret, alle nellänkymmenen. Toiči tulolazien keskes oli, muga sanottuloi, al’fonsoi da vargahiigi. Kaikkih nämmih dieloloih huolemata Alavozen hieruloin elos koheni, rahvas ruattih. Laukois myödih jallaččii, kangastu, sobua. MYÖ JÄIMMÖ KARJALAZIKSE Moisin Timofei osti patefonan, Viäräžen Kol’a osti pyörän. Levontien St’opan osti veneheh perämotoran. Se meile lapsile ozutti eloksen uuttu tazuo. Myö, voinan lapset, luageris aĳ oi vahnanimmo da viizastuimmo. Olin lembeituuline muamua da buabua kohti. Ainos olin varavozilleh, gu vai mittumaltahto sanal libo vihjauksel ei pahoittua muaman da In’a-buaban mieldy. Suvaičin heidy syväimen pohjassah. Olin ozavu. – Nygöi kai lähtöy meile hyväh puoleh. Tärgei on, gu myö kestimmö kaiken luagerin aĳ an, jäimmö eloh, eigo ole se hyvä? sanoi muamo. Mutkahutin piäl. Muamo muhahtih minule. Ellendin muaman sanondan, ku nämmih sanoih häi oli pannuh kaiken sen, midä hänen mieleh kodih tulendupäivänny oli kerävynnyh. Se oli hänen ilo da toiveh. Ildazen jälles näin, ku muamo oli väzynyh, ga hil’l’akkazeh taratti. Yli ylbei da buitogu tahtoi sanuo oman ilomielen: – Ei Karjalua suomelazet pyhkitty histouries! Karjal ei hävinnyh karjazien tiedohuos. Meĳ än Karjal jäi Karjalakse alovehel dai kielel. Myö jäimmö karjalazikse. Vai Alavoine jäi uvvessah rakendettavakse. Meĳ än historielline tietty aloveh da tundiettu meĳ än kieli, kudamis tänäpäigi pyzyy meĳ än suvun nimi – Karjalazet. Karjalua ei pie kaččuo ilmai ezi-tuattoloin kieldy, kul’tuurua, perindölöi, taboi da histouriedu, kudamis on lähtenyh da ielleh eläy hengelline, ainehelline Karjalan rahvahan kogonažus.