Texts

Return to review | Return to list

Kalarokka

history

August 31, 2021 in 14:09 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Nyt tämä on kertomuš, vain annahan kun täštä vielä kakšikymmentä vuotta pyörähtäy, niin tätä voit lukie niin kuin oikieta starinua. Šen tähe mie yritän kirjuttua täštä tapahukšešta oikein stuatillah, ihan niin, kuin asie on ollun. Eletäh, vellisen, ukko ta akka tämän miän Karjalan muan eryähällä kolkkasella olijan järven rannalla, jo šatoja vuosie šeisojan kylän laijimmaisešša mökissä. Akan nimi on Paraška, a ukon nimie en muissa ni kuulovankana. Ei häntä muulla nimellä mainittukana, kuin Ukkomieš tahi Ukko. A konša tämä Ukkomieš nai šen Prokon Paraškan šielä Viehkalammin Rasinniemeštä akakšeh, niin šiitä lähtien Paraška mieštäh alkoki kuččuo ukokši. Tai kyläläiset alettih šanuo häntä šamoten – enšin šuutkiessah, a šiitä jo totisissa tosissah. Niin hyö elyä elmetelläh eikä kovin vanhojakana vielä oltais, vain kun ollah vaivaset, niin ei še heijän elämä aina kovin hiäppöistä ole. Paraškalla on jalat kipiet. Härkä oli pušken jalkoih ta šiitä šuaten ne ollah puhallukšissa, šinisömillä ta ruštoloih kašvanehet. Ukkomieš oli viime šovašša. Šieltä tuli invalidina. Monta kolhuo oli šuanun. Huavat on parettu, a mahavaiva – še vain kiušuau häntä tämän täštä ta vähän piäštä. Kešällä šitäkänä kipuo ei kuulu, a kun talvi tulou, tuaš ni alkau vaivata. Niin taikoset talvet enimmäkšeh piehtaroiččou lämpimällä kiukuan puatiella. A Paraška keittäy šitä, paistau tätä, sriäppiy ta hautou mitä vain konša mieleh juolahtau. Kaupašta kulettau kaikenmoista šyötävyä: ois lihua tai merikalua vaikka mimmoista. Ukkomieški yrittäy šyyvvä kaikkie mitä parempaista konšaki akka rehvuau. A mahah tulou tuška tämän täštä. Elä muuta kun tuaš puoškaroimah, tuaš tippojen varah. Mistä ruokaverošta še kipu tulou, šitä et ni tiijä, kun kaikenmoista murtuo tulou šyötyö. Kerran tuaš ukko vurvettau šielä kiukuan perissä. Akka lattiella ieštuaš kävelöy ta voivottau: – Min nyt ruan, jotta tuo nyt ašettuis tai ičeki piäsisin rauhottumah. Liäkkiet loputtih. Liäkäriki minne lienöy on männyn. Annai lähen Ol’ona-truukulta kyšyn kalua, eikö hoti še auttais. Toi Paraška šuolakalua. Livotti ne hyväkši, pesi, keitti ta kučču ukkuoh šyömäh. Ukko šolahtau kiukualta. Ihan täyšin šuin henkittäy järvikalan hajuo. Šylki šuuh tulou, niin šyyvvä himottau. Šyöy päivänä, šyöy toisena... Ka täštä kun Ukkomieš priškautumah! Vaiva katou niin, kuin šiivellä ois pyyhkin. Päiväsissä ei nouše kiukualla, a konša mitäki touhuou: kantau vettä avannošta, šuau halkoja pirttih, völjyäy pärepluahkojaki pirttih šulamah, kiskou pärettä šuuren tukun, šitou ne kuvokše ta noštau kiukuan korvalla kuivumah... Šuovattua vašše akka kaččou, kun ukko šieppuau lapien, mänöy ta šuomiu umpeutunehen kylytien pohjua myöten kahallah, ta vielä ottau ta vetäy kylynlämmityš halot kelkalla kylyn šinččih. Min aikua riitti Ol’onan antamie kaloja, šen aikua Ukkomieški oli potrakka, kuin petra. A kun järvikalat loputtih, jo muutoman päivän piäštä alko tuaš mahašša vaiva kuuluo. Tämä tapahuš še avasiki Ukkomiehen šilmät. – Emmäkö myö hoti rupie verkon kuvontah ta talviksi kalua šuahuštamah ičellänä kasnah? Ukkomieš šanou akalla. – Vet kešällä miula ei ole nikonša vaivua, joka päivä kun keittimä vereštä kalarokkua. Tuumašta toimeh. Ukkomieš luati verkon kuvontahevot, kävyt, kalovehet kumpasellaki. Niin alettih hyö kutuo verkkoja. Tuli šeki aika, jotta heilä oli verkkoja jo niin monta, jotta aletah niillä šuaha kalua koko talvekši. Šehän še onki karjalaisen enšimmäini tai viimeni ruoka – kala ta potakka. Ilman kalua ta potakkua on kuin ni mitänä šyömistä ei oiskana. Ukkomieš ta Paraška pyyvvettih verkolla šini, kuni šulua vettä riitti. Vähitellen niitä kaloja kuitenki kertty. Talvella šyötih šiäštyän, vain loppu niistä tuli. Ei riittän ni Roštuoh šuaten ta kalarossola hupeni šeki jo ennein Vieristyä. Kotvah Ukkomieš ei tiijä nimitä vaivua olovan. Elyä elmettelöy potrakkana. Uutta verkkuo kutou. Eryähänä yönä tuaš n’uaverruttau mahašta. Ukkomieš oikein ölähti. Ta šiih ni havaččeutu. Nousis kiukualla lämmintä puatieta vašše vaččuah painamah, ka ei voi. Paraškaki šiih havaččeutu ta kuulou, jotta ukolla on tuaš pahat oltavat. Paraškua niin kuin veičellä ois pissetty, niin tärähti šiämykšissä, tuli niin paha ollakšeh, jotta ei voi ni šijallah venyö, nousi ta alko kävellä pitin latetta. Pitäis auttua, a hiän nikuin ei toinnu nimitä ruatamah. Šiitä muistau, jotta pitäy antua hoš tervehyššuolua lusikan nenällä. Käypi škuapista tervehyššuolua, ottau vettä kuppih: – Ota täštä tervehyššuolua, muuta liäkettä tuaš ei ni ole. Olihan šiitä apuo. Vaiva kato šen verran, jotta Ukkomieš piäsi kiukualla. Huomenekšella Paraška kävi liäkärin. Tämä anto tuaš liäkettä. Eletäh šiinä jo lopuillah tuiskukuuta. Ukkomiehellä on šyntymäpäivä tulošša. Eryähän kerran, huonehie šiivoteššah, Paraška škuapin alta löytäy vanhimman pojan jättämät talvionket. Šiitä Paraškalla tuli šemmoni hinku, jotta pitäy lähtie šuaha kalua ukon šyntymäpäiväkši. – Šurma kalma, piättelöy ta viey onket omah talteheš. Parahallah oli še mainittavan harjan aika. Tällä kertua še oli juaristautun purkuloiksi. A šiitä eryähänä huomenekšena šiä ašettu. Päiväki lämmitti. Paraška šieppasi šukšet jalkahaš, pani purahan ta kirvehen vesikelkkah, kelkan lämpšän pujotti piäštäh läpi olkapiän kautti toiseh kainaloh ta alko hiihtyä lonšata järven toisella rannalla olovua Ahvenluotuo kohti. Šieltä kylän pojat käyväh talvella onkittamašša ta aina šuahah. – Šuanše mieki, Paraška ajattelou ta hitahaiseh kelkka peräššä lonšuau järvellä. Taivaš mäni pilveh. Tuuli yltyy yltymistäh, vain še on lämmintä niin, kuin kylyn löyly. Luntaki jo työntelöy – šuurta, kuin kinnašta. – Onnakko šuvi tulou, Paraška ajattelou, avuau paikan kokat šolmušta, jotta ei niin hieštyis. Vain šiinäpä še alkoki jo šušta takaltua. Yhtämittua piti šukšen pohjie kavistua, a luuvvolla on vielä toini mokoma matkua. Jo alko vaivuttua. Paraška istuutuu kelkalla levähtämäh. Levähettyöh lähtöy tuaš ielläh. Šukši ei luija, kelkan pohjieki takaltau. Yrittäy aštumalla. Šukšen jälki ei keššätä. Upottau. – Ei šitä piäšei kualamalla, Paraška piättelöy. – Pitäy myöštyö jälelläh, kuni tämän matan kualan, niin yö vaštuau. Niin Paraška myöšty jälelläh. Ta alko tarpuo kotihispäin. Jo šiinäi äkie tuli, vain ei paššua ruveta levähtelömäh. Päiva jo iltah on kiäntymäššä. Jalkoja muurehuttau, mäntih tömpäkäkši, niin kuin puujaloilla. Kaiken kukkurakše vielä toista jalkua alko šuonistua. Ei šuata ni ašelta ottua. Ei auttan muu, kun lyöttäytyö pitäkšeh kelkalla, kuni šuonen vevon heittäy. Eipä še niin šanomin heittänkänä. Toistaki jalkua alko šuonistua. – Täh še pitäy nyt puaru heittyä, Paraška päivittelöy tušissah. – Ei pitän hoš ukolla šanuo kunne lähen. Kenpä še nyt tietäy milma tiältä eččie. Tuoh šamah aikah Paraškan truuku, Ol’ona, mäni Ukkomiehellä kalua viemäh. Matateššah näköy, jotta keškijärvellä mi lienöy muššottau. Ei hiän šiitä šen kummemmin ni mitä peruštan. – Olkah... Onhan noita matkalaisie šielä enneinki näkyn olovan. Ol’ona mäni taloh ta kyšyy: – A missä še Paraška? – Jo huomenekšella läksi, ei šanon kunne, Ukkomieš vaštuau ta šamalla alko ajatuttua, jotta tosiehki, minne tuo on männyn kun näin pitälti on? Šiitä kyšyy vielä Ol’onalta: – Ka eikö še ole teiläkänä käynyn? Ol’onalla niin kuin ois šanottu, jotta še järvellä muššottaja onki Paraška. – Mi hänet šinne vei?.. A-voi-voi... Pitäy lähtie. Täh stolalla jätän šiula kalua, Ol’ona šanou hätähäiseštäh ta juokšujalkua pujahtau ovešta pihalla. – Ka kuune šiula šemmoni hoppu tuli. Vuota, panen čäijyö tulella, šiih še, moušot, Paraškaki tulou. Ol’ona ei kuullunkana Ukkomiehen eštelyjä. Piätä šuorua juoksi Mat’ron Vasseleih. Vasselein pojalla, Puavilalla, on še mouttorikelkka. Eikö šais Puavilua Paraškua käymäh. Ol’ona juošša kipittäy tietä myöten ta näköy, jotta šielä še järvellä muššottau vieläki, ei ole liikkun nikunne päinkänä. Ol’ona taloh. Ei muissa ni tervehyttä luatie, šanou vain: – Onko še Puavila koissa? Puavila tuli kamarin puolelta: – Ka mitä, Ol’ona-täti? – Mäne, poikan, šua šillä mouttorikelkalla Paraška tuolta järveltä! Ol’ona ei kerinnyn šanuo šanottavuah loppuh, kun Puavilalla oli jo vuattiet piällä. Šitä kyytie priha pihalla mistä šamašša alko kuuluo mouttorin pärinä. – Ka terveh taloh, muistau Ol’ona vašta nyt. – Tule tervehenä ta issu missä tilua nähnet. – En jouva istumah, männä pitäy, Ol’ona vaštuau kiirehissäh. – Minnepä še Paraška oli mänöššä, kun on uhkuutun šinne järvellä? – En kačo tiijä hoš... Ol’ona vaštuau ta pyörähtäy pois. Paraška šielä järvellä jo itkie pihuuttau: – Nyt ei niken tiijä tiältä eččiekänä... Šiinä šamašša alko kuuluo mouttorikelkan pärinyä. Paraška äpäšiytyy ištumah ta näköy, jotta še tulou šuorah häntä kohti. Ol’ona juoksi tuaš muantiellä, jotta näki vieläkö še Paraška on hot’ henkissä. Puavila piäsi perillä, šito Paraškan kelkan omahaš ta alko hil’l’akkaiseh ajua kotirannalla päin. Niin lopulta piäštih kyläh, Paraškan talon pihalla. Paraška kantamalla pirttih kannettih. Ol’ona ašettau hellah tulta, panou vettä kuumenomah ta čäijyö tulella. Šiitä lämpimäh veteh kaššetulla rievulla hautou ta hierou Paraškan jalkoja. Ukkomieš on kuin puulla piäh lyöty. Ei toinnui kyšymäh, jotta mi šiula on tullun ta mistä šilma kuletetah. Hieronta ta kuuma čäijy oltihki hyväh tarpeheh. Jalkojen šuonissannan heitti. Paraška noušou ta mänöy ukkoh luo: – Etkö šie voi ni čäijyllä tulla? Mie, niätšen, meinasin šuaha šiula vereštä kalua, ka näin šiinä nyt šattu. Kun ei hyvyä rahvašta, niin šinne šitä olis pitän tökistyö – keškijärvellä. En enämpi šanomatta oven tuakšekana lähe, šuatikka loitommakši. – Ei olei lähettävyä, Ukkomieš murahti mielen helpotukšešta. – Ota, Paraška, ta pane likoh nuo šärit, Ol’ona juohattau tuomijah kaloja. – Viimeset haroin aštien pohjalta. Oisin keittän ičelläni, a kun nävin jotta tuoh ne jo on kantautun, niin toin Ukkomiehellä. Hänellä šitä kalua on paremmin tarvis. Mie pärjyän kalattaki. Passipo čäijyltä. Pitäy lähtie. Eläkkyä tervehenä. Paraška šuattelou Ol’onua pihalla šuaten ta kiittelöy kaikešta hyväštä, kun hokšasi työntyä apuo šieltä järveltä piäšömäh, tai kaloistaki passipoittelou. Ukkomiehellä iellähki päin on kirjavat oltavat. Liäkkiet autetah vain vähäkši aikua kerralla. A eihän noita liäkkeitäkänä jakša ihan kalan ieštä šyyvvä. – No annahan šulah veteh piäšemmä, niin kyllä tämä mykränmuokka loppuu. Šuan, niätšen, tuaš yllin-kyllin vereštä kalarokkua, a šen parempua liäkettä ei kačo ole ni missä.