VepKar :: Texts

Texts

Return to list | edit | delete | Create a new | history | Statistics | ? Help

Galina Ol’kina. Ukkoine da Akkaine

Galina Ol’kina

Ukkoine da Akkaine

Livvi
New written Livvic
Suarnua-vuarnua,
Hebo hännän kirkotti,
Sinne tyttö plikahtih,
Čainol luzikkazel
Talkua syömäh.


Elettih enne Ukkoine da Akkaine. Elettih kahtei, lastu heil ei olluh. Ukkoine kodiruadolois piästyy kävyi linnah den’guruaduo eččimäh, a Akkaine huoli kodii, pidi por’adnas pertit da iččie. Linnah Ukkoine kävyi jallai kohti mečäs läbi, kaššali selläs, kirves vyöl da kindahat käis. Ennevahnas mužikku ni toizeh hieruh kirvehettäh da kindahittah ei lähtenyh sendäh, ku mečän reunua myö astujes, tropal puutui pakkunuttu oksua, libo midä muudu soruu. Ni min soruu ruokkimattah tielpäi mužikku ei proidinuh, sit kirves da kindahat pidi olla vältämättäh.
Sit vot, astuu Ukkoine, astuu, se oksan lykkiäy tropalpäi, se puu pakkunuon leikkuau da lykkiäy bokkah, tuhjon kasardau. Erähäl kohtal ni troppua ei nävy, muga on kazvoitunnuh da lomoitunnuh troppu. Astui, astui, ruokki tuhjon, rubei tuhjon juurii nyhtimäh da kaivamah, ga miliennou raudahine puutui kädeh. Rubei enämbäl kaivamah, ga sie kattil, a kattilas kuldastu jen’gua. Ukkoine höpsähtih, midä nygöi nämmien jen’goinke ruadua? Peittiä järilleh, ga žiäli, ved’ ni linnah ei pidäs mennä ruaduo eččimäh, dostalikse igiä täydis nämmis jen’gois Akkazen kel eläjes. Ga varaittau ottua keräl, gu ken tiijustau da puuttuu sit sakotettavakse, yhtelläh duumaičči, duumaičči da puustaldi kullat kaššalih da kiändyi kodihpäi. Tuli kodih, Akkaine vie ni vuottanuh ei händy, ga yhtelläh ihastui. Dorogalleh Ukkoine jo namietti, kunne peittiä kullat. Meni tahnuole, soimen uale kaivoi havvan da puišti sinne kullat. Sit kučui Akkazen, sanoi hänele:
Akkaine, näitgo sinä nämmä keldazet kruugazet?

Näin, Ukkoine, näin, vastai Akkaine.
Nu vot, sanoi Ukkoine, ku näit, ga kačo nikonzu älä koske nämmii, daže ni tädä kohtua lähäl älä tule, eiga sinul paha rodieu.
En, Ukkoine, engo ni koske, engo ni lähäl mene, ole vai zobotattah, sanoi Akkaine Ukkozele.
Ukkoine uskoi Akkazen sanan da lähti uvvessah linnah. Sil aigua tuldih hieruh padaniekat. Kaikenjyttymiä padastu da juodastu, staučastu da kukšinastu tuodih myödäväkse. Kaiken hierun akat kerryttih, moine menöy häly da mäly. Akat toine toizel käzis kiškotah padazii. Kudaman ottau yksi, se pidäy toizelgi, hot’ telegäs on kaikile täydymälleh kaikenjyttymiä astettu. Akkaine sežo meni torrule, ku padaniekat azetuttih Akkazen vorotoilluo. Dai hänelgi himoittau ostua padastu dai juodastu, ga ei ole jen’gua. Ostajien joukko puoleni, akat levittih kodiloi myö hyväs mieles uudizien kel, a Akkazel on moine paha mieles, ku ei ole jen’gua. Sit hänel juohtui mielehved’ Ukkoine midälienne čomastu haudai tahnuol, vuotas, minä padaniekoile sanon, toinah vaihtetah hos padaine toine da sanoi sen mielen. Padaniekat kyzyttih ozuttua, mit net ollah kruugazii. Akkaine andoi labjan da ozutti, kunne Ukkoine haudai net kruugazet. Vaiku Ukkoine sanoi minule, kieldi lähäl tulemas, eiga minul paha rodieu. Padaniekat ku kaivettih da nähtih puhtahat kullat, kopattih huavo kullienke da raviembah iäre sit hieruspäi, dostalit puatgi jätettih Akkazele. Akkaine hyväs mieles lajaili kaikil polkil padastu da juodastu, staučastu da kukšinastu, enämbi nikunne dostaliloi ei ole panna. Sit häi pani dostalit kartah da valoi lämmäl viel da hyväzesti net pieksi. Net livottih da rodih niilöis kruaskua. Midä olis nygöi kruassie, duumaiččou Akkaine. Vuotas minä kruasin aijan da vorotan.
Duumaittu dai luajittu, kruasii da l’ubuičeh, mi rodih hyvä da čoma. Vai Ukkoine ihastuu, ku nägöy tämän minun ruavon. Sil välil i Ukkoinegi tulou kodih. Akkaine hyväs mieles vastuau Ukkostu, ei tirpa ni pertih menendiä, löyhkäy, kui häi pidi kaupan padaniekoinke.
No usko, Ukkoine, kui sinä kiellit, minä ni lähäl en mennyh niilöin kruugazielluo.
Ukkoine davai pačkamah:
Midä sinä ruavoit, ved’ net oldih puhtahat kullat?

Avoi, Ukkoine, miksebo sinä enne et sanonuh, sanoi Akkaine.
Ukkoine ni syömäh ei ruvennuh, käski Akkazele kerätä midägi evästy da lähtiettih rozvoloi tabuamah.
Avoi-voi, midä pidänöy ottua evästy.
Ota midätahto kebjiembiä da älä unohta veriädy.
Ukkoine jo varustih pihale, a Akkaine otti leibiä, voidu, kuivua juablokkua da kukšinan magiedu vetty. Nyhtäi suuren truudanke veriän petlois, sen nosti selgäh da juoksou tabuamah Ukkostu. Tabai, veriän andoi Ukkozel da sanoi:
Nygöi ielleh kanna iče, minä väzyin.

Ukkoine kačahtih: Akkazel veräi selläs
Oh sinä, sinä, sanoi, – miksebo, raukku, veriän kiškoit? Minä käskin salvata ei unohtua, a sinä sen čiisto kiškoit. Nygöi kanna iellehgi.
A miksebo enne et sanonuh? vastai Akkaine.
Olgah, hos Ukkoine ei äijäl čakannuh. Nosti uvvessah veriän selgäh da lähtiettih ielleh. Astutah, astutah, ga dorogu nouzou mägeh, a mäin piäl on vägi rago. Akkaine duumaiččou, ku lähtemmö järillehpäi menemäh, ga voibi ragoh puuttuo. Pidäy tämä rago voidua. Dai kai voit panou sih ragoh. A kuivat juablokat huavonke riputtau veriän kiägäh da sanou:
Anna sinuu veräi kandau, minä väzyin.
Astuttih, astuttih ihan pimiessäh. Tuldih meččäh. Ukkoine löydi pättävän puun, avvutti Akkazel nosta puuh kaikkien hökötyksien kel. Iče nouzi da Akkazele sanoi:
Nygöi rubiemmo huogavumah.

Ei hätkie aigua ni mennyh, tuldih meččäh rozvot da sen puun alle azetuttih yödy menettämäh. Azuttih tulipaloine da pandih midälienne kiehumah. A kattilazespäi moine hyvä duuhu nouzou ihan Ukkozeh da Akkazeh sah. Akkaine hil’l’akkazeh sanou Ukkozele:
Davai midätahto syömmö.
Ylen rodih nälgy.
Ukkoine sanou:
Tirpa da ole vaikkani, eiga rozvot meidy tapetah.

Akkaine istuu oksal, ga jallat kivettih ripundua. Myös sanou Ukkozele:
Lykkiän minä juablokat, kaiken olgupiän painettih.

Älä lykkiä, kieldäy Ukkoine, – eiga paha meil rodieu.
Rozvot syödih ildaine dai muate viertih sen puun ual. Akkaine myös sanou Ukkozele:
En voi enämbiä pidiä, lykkiän juablokat.

A rua, midä maltat, sanoi Ukkoine.
Akkaine otti dai pusti huavozespäi juablokat. Net oksii myö pakuttih rozvoloin piäl, yksi rozvo sanou:
Tuulen nosti, käbylöi puus puistau.

Menöy vie mi aigua. Akkaine uvvessah sanou Ukkozele:
Ukkoine, hoi Ukkoine, en voi kukšinua pidiä, lykkiän alah.

Älä lykkiä, kieldäy Ukkoine.
En voi pidiä, kaiken olgupiän painoi, ga kai käzi hullavui.
A rua, midä maltat, myös sanoi Ukkoine.
Sit Akkainegi kuadoi magiet viet kukšinaspäi. Net oksii myö tiputtih rozvoloin piäle. Toine rozvo sanou:
Terväh huondes rodieu, jo kaste puuloispäi tippuu.

Kodvazen peräs Akkaine uvvessah sanou Ukkozele:
Ukkoine, kuulevai, en voi enämbiä vieriädy pidiä, lykkiän alah.
Rozvot muatah, ei kuulta.
Et kuule kieldyö, ga lykkiä.
Ukkoine ei ehtinyt loppussah sanuo, ku veräi livestyi Akkazen käzispäi da moizen romehen kel lendi oksii myö alah yhtes Akkazen kel. Rozvot havačuttih, pöllästyttih da hypättih pagoh, ni kullat mieleh ei juohtuttu. Sit Ukkoine da Akkaine heityttih puuspäi da Ukkoine kaččou, huavo viruu puun juuril, otti sen, livai da nägöy, ga hänen kullat. Davai Ukkoine Akkastu kiittämäh:
Kačo mittuine olet julgei da moločču, et varavunnuh rozvoloi, sait kullat järilleh.

Akkazel rodih moine hyvä mieli, ga kodih tulduu muata ei voinnuh viertä. Hos meni maguamattah, hyväs mieles lähti kagrua leikkuamah. Hyvä peldo oli koin bokal, ei pidänyh mennä loitokse. Yhtelläh uni rubei painamah. Unisilmin čirpil leikkai da revitti peredniekan. Kačahtih häi, peredniekku rebeillyh. A Akkaine se oli ylen čopakko. Nikonzu ei kävellyh ribu- da redusovis. Avoivoi, duumaiččou, kenen minä nygöi ollen Akkaine. Minun Ukkozel oli por’adnakas Akkaine. A tämä en tiijä, kenen ollou Akkaine. Ga olengo tämä minä, vai en ole minä. Buite ku olen minä
Avai nägöy ribuperedniekan, sanou:
Ei, en ole minä.
Minä en voi olla nengoine ribuhine.
A sit häi tostih: pidäy lähtie Ukkozel kyzyö, ongo hänen Akkaine kois. Lähti pellolpäi da meni koin ikkunan ual. Klokuttau ikkunua. Ukkoine unimielis kyzyy:
Kenbo sie on?

A minul pidäy tiijustua, ongo kois Akkaine?
A kusbo voit olla minun Akkaine, kois, velli on, sanoi Ukkoine.
Nu sit toven en ole minä, sanoi Akkaine da lähti kunne puuttuu. Piäzi Ukkoine tolkuttomas Akkazes.