Texts

Return to review | Return to list

Löyvä kaunehuš

history

September 08, 2021 in 11:53 Нина Шибанова

created the text
created the text: Lapšuošša meilä oli peli “Löyvä kaunehuš”. Myö eččimäki. Još vain minih uuši ilmešty, kuččuma koko perehtä ta ihailima. Ta mitä vain ei ollun meĳ än šiäštököššä: šammaltunuot kallivot, haisujat heinät, punertajat illanrušot, höyhenpilviset... Tai kaikki maholliset polut meilä oli ristih rastih kulettu. Tai kerran... Kuvittele ičelläš: järvi on ilmanrantah šuahen painavua öljyn-muštua vettä. Hiekkani rannašša hienosilla ryynilöillä välähtelöy. Mitänä šiinä ei kašva (vaikie on pohjosella mualla jiähä eloh). Ainut kellokukka. Šemmoni pikkaraini... kalpien liljan värini on. Haprakašša varrešša muutoma kukka heiluu, ne liehutah kuin purjehet. Tuulet-vihurit muan piällä vonkutah, puĳ en okšie pokon šarviloih viännetäh, onnakko kukka – huvittava, lyhytkašvoni – šeisou lujana, puitto piättäis noušša šuurinta pohjosen isäntyä – tuulta – vaštah. Myö kekšimä starinan rohkačušta: “Kašvo ičeštäh pellošša pikku poika kellokukka. Laulusie lauleli. Vesselä oli. A ympärillä kaikki elävä on huolešša vain omista personoista. Niävistynyöt heinät jännitykšellä viluo kaššetta imetäh, päivällä čuhatellah keškenäh – voimie šiäššetäh. Ka hiän hurjan tapah poškĳ a puhaltau, rämisöy tuulešša – laulusie innolla hyrhettäy. Šattu kerran muurahaisen šiiričči juokšomah. Ruato kyllitellen päivän aikana – juuvva kyšyy. A pikkaraini kellokukka helisöy: – Täššä on viimeni pisara, maukkahin, mesini. Muurahaini joi kylläsekši ta čuhuttau pienosella: – Šuat miulta lahjan aulehešta šyväimeštäš, – ta vuottau pyyntyö. Kellokukka ei ajatellun pitälti. – Mie olen kuullun pitkäkaklasilta lumivalkeilta lintuloilta, jotta muajilmašša on rannatoin valkie meri, muka kaunehutta šanomatointa, yön hopien värini. Ei kerinnyn ni loppuh kertuo, kun muurahaini kato. A šeuruavana päivänä (kuin vain välähti huomisešta ruško) nousi pyörimäh helläni huomeneštuuli ta puno haisujie minttulehtĳ ä. Taivahah šuaten pölyö šuimaššutti. Tuuli issutti mukavan čuutoniekan läpinäkyjällä taipusalla kämmenelläh tai lentyä viuhahti merelläkö, järvelläkö rannattomalla. Tai vilaheltih alahana jälekkäh mahtavie vierinkivĳ ä ta poikkoita pakasĳ ie jokĳ a, ta puušiltasie. A kun kellokukkani laškeutu, niin heti tarttu märkäh hiekkaseh (iče niin hyvilläh) ta uuvveš tah laulo hellyä lauluista, hoikkasella iänellä helisi. Tuuli ulvou, tuisahtelou, yrittäy jälelläh hänet myöššyttyä. Ka kellokukka umpiniskasešti hiekašta piteliytyy, jälelläh ei kiirehä. Niin ni jäi rannalla vilun kallivon viereh kalanpyytäjien karpassuja vaštah ottamah, merimiehie lujaluontosie šievällä laulusella ilahuttamah. Kuullou hiän airojen loiskehta hieman šuolasešša meriseššä etähyöššä, lenšuttaneh viereššä kalaššuššuappahien pohjat merikeilunnašta häilyjien kun nollisien pomorien lujien jalanterien alla, niin rupieuki šoittamah pikkaraini kaikkih omih kelloloih. Tai jokahini muhah tau pikkaraisella (rohkiella ta vesselällä) kukalla šekä helläšti moittiu. – Terveh, veikko nuorin, armahaini, tervehtiy yksi. Toini jatkau: – Hätähini, ka keštäjä. Ta kolmaš lisyäy: – Kuin oikie merimieš Vienanmerellä. Ta jokahisella šiänala lämpenöy.”