Texts

Return to list | edit | delete | Create a new | history | ? Help

L’ubov’ Kir’ušina. Löyvä kaunehuš

L’ubov’ Kir’ušina

Löyvä kaunehuš

Karelian Proper
New written karelian
Lapšuošša meilä oli peliLöyvä kaunehuš”. Myö eččimäki. Još vain minih uuši ilmešty, kuččuma koko perehtä ta ihailima. Ta mitä vain ei ollun meij än šiäštököššä: šammaltunuot kallivot, haisujat heinät, punertajat illanrušot, höyhenpilviset... Tai kaikki maholliset polut meilä oli ristih rastih kulettu.
Tai kerran...
Kuvittele ičelläš: järvi on ilmanrantah šuahen painavua öljyn-muštua vettä. Hiekkani rannašša hienosilla ryynilöillä välähtelöy. Mitänä šiinä ei kašva (vaikie on pohjosella mualla jiähä eloh). Ainut kellokukka. Šemmoni pikkaraini... kalpien liljan värini on. Haprakašša varrešša muutoma kukka heiluu, ne liehutah kuin purjehet. Tuulet-vihurit muan piällä vonkutah, puij en okšie pokon šarviloih viännetäh, onnakko kukkahuvittava, lyhytkašvonišeisou lujana, puitto piättäis noušša šuurinta pohjosen isäntyätuultavaštah.
Myö kekšimä starinan rohkačušta:
Kašvo ičeštäh pellošša pikku poika kellokukka.
Laulusie lauleli. Vesselä oli. A ympärillä kaikki elävä on huolešša vain omista personoista. Niävistynyöt heinät jännitykšellä viluo kaššetta imetäh, päivällä čuhatellah keškenähvoimie šiäššetäh. Ka hiän hurjan tapah poškij a puhaltau, rämisöy tuuleššalaulusie innolla hyrhettäy.
Šattu kerran muurahaisen šiiričči juokšomah. Ruato kyllitellen päivän aikanajuuvva kyšyy. A pikkaraini kellokukka helisöy:
Täššä on viimeni pisara, maukkahin, mesini.

Muurahaini joi kylläsekši ta čuhuttau pienosella:
Šuat miulta lahjan aulehešta šyväimeštäš, – ta vuottau pyyntyö.

Kellokukka ei ajatellun pitälti.
Mie olen kuullun pitkäkaklasilta lumivalkeilta lintuloilta, jotta muajilmašša on rannatoin valkie meri, muka kaunehutta šanomatointa, yön hopien värini.
Ei kerinnyn ni loppuh kertuo, kun muurahaini kato. A šeuruavana päivänä (kuin vain välähti huomisešta ruško) nousi pyörimäh helläni huomeneštuuli ta puno haisujie minttulehtij ä. Taivahah šuaten pölyö šuimaššutti. Tuuli issutti mukavan čuutoniekan läpinäkyjällä taipusalla kämmenelläh tai lentyä viuhahti merelläkö, järvelläkö rannattomalla.
Tai vilaheltih alahana jälekkäh mahtavie vierinkivij ä ta poikkoita pakasij ie jokij a, ta puušiltasie. A kun kellokukkani laškeutu, niin heti tarttu märkäh hiekkaseh (iče niin hyvilläh) ta uuvveš tah laulo hellyä lauluista, hoikkasella iänellä helisi. Tuuli ulvou, tuisahtelou, yrittäy jälelläh hänet myöššyttyä. Ka kellokukka umpiniskasešti hiekašta piteliytyy, jälelläh ei kiirehä. Niin ni jäi rannalla vilun kallivon viereh kalanpyytäjien karpassuja vaštah ottamah, merimiehie lujaluontosie šievällä laulusella ilahuttamah.
Kuullou hiän airojen loiskehta hieman šuolasešša meriseššä etähyöššä, lenšuttaneh viereššä kalaššuššuappahien pohjat merikeilunnašta häilyjien kun nollisien pomorien lujien jalanterien alla, niin rupieuki šoittamah pikkaraini kaikkih omih kelloloih. Tai jokahini muhah tau pikkaraisella (rohkiella ta vesselällä) kukalla šekä helläšti moittiu.
Terveh, veikko nuorin, armahaini, tervehtiy yksi.
Toini jatkau:
Hätähini, ka keštäjä.

Ta kolmaš lisyäy:
Kuin oikie merimieš Vienanmerellä.

Ta jokahisella šiänala lämpenöy.”