VepKar :: Texts

Texts

Return to review | Return to list

Ukko emäntänä

history

November 22, 2022 in 14:10 Нина Шибанова

  • created the text
  • created the text: Eletäh ukko ta akka. Ukko akkuah haukkuu, jotta “šie vähän ruat”. On heinänruanta-aika. Akka šanou ukolla: – Jiä kotih murkinua luatimah. Mie lähen heinällä. Ottau akka kolme henkie kyläštä ta lähtöy heinällä. Ukko arvelou: “Mitä häneššä nyt luajittais enšimmäisekši murkinakši?” Hänellä on leipätaikina happanomašša. Noštau taikinan stolalla, lähtöy käymäh jauhuo, jotta taikinan šotkou. Oven kun jätti kahallah, šika tuli ovešta ta šöi šen taikinan. Ukko tulou – šika on šyönyn taikinan. Ukko šanou: – Voi, hemmetin hemmetti! Šika šöi taikinan! Mitä nyt luajin? Pitäy ruveta makkarua luatimah. Šai makkarat valmehekši. Rupei ukkuo janottamah. Šinčissä on vuaššapočka. Läksi ukko vuaššua laškomah počkašta juotavakšeh. Kišša hyppäi kiukualta, šöi makkarat. Ukko juštih otti tulpan. Počkašta alko vuašša tulla. Ukko näki, kun kišša makkaroita šyöy. Hiän juokšomah tulppa kiäššä kiššua ajamah: – Kiš! Vuašša juoksi tyhjäkši počkašta. Mänöy ukko vuaššapočkan luo – še on tyhjä. Ukko piätäh kynšiy ta voivottelou: – Pahoin ruavoin, kun haukuin emäntyä. Anna ois ollun koissa. Mitä nyt rupien luatimah? On kuoretta pyöhtimeššä. Ukko šitou kuorepyöhtimen nuoralla šelkäh, jotta kun kävelöy, nin še tulou voiksi. Ajattelou: “Šiinähän še kävelleššä tulou voiksi, kun kuore piekšäytyy”. Lähtöy ukko vejellä kaivolta. Kun rupei vettä ottamah kanteikalla kaivošta, kuore hänellä kaikki korvilla ta kaivoh mäni. Ukko itköy: – Tuonne kuoreki mäni. En šuanun voita. Mitä miula nyt akka šanou? Vielä on lehmä lypšämättä. Pitäy lähtie lehmyä lypšämäh. Lypši ukko lehmän, toi maitošaikan, pani lattiella. Rupei käsieh pešömäh. Koira tuli šillä aikua ta šöi maijon šaikašta. Ukko vain piättelöy: – Voi, voi, kun haukuin akkua, enkä antan hänen olla koissa. Nyt en šuanun aikah mitänä, ta tuli vain äijän vahinkuo. Vielä on lehmä liäväššä. Pitäy viijä lehmä pihalla šyömäh. Vetäy ukko liäväštä lehmän pihalla. Kaččou: liävän piällä on oikein kaunista vihantua heinyä. Tai vetäy ukko liävän piällä lehmän šyömäh niitä heinie. Lehmän šitou šarvista, nuoranpiän pujottau truvašta alaš pirttih. Ukko mänöy pirttih ta šitou jalkahah nuoranpiän, ajattelou, jotta “kun lehmä kirvonnou liävän piältä, nin mie kuulen, še jalašta milma kiinittäy”. Rupieu ukko hinkalošša huttuo keittämäh. Panou vesipuan kiehumah. Rupei jauhuo panomah huttupatah. Lehmä kirpoi liävän piältä, ukon vejälti nuora trupah, piä jäi huttupatah. Ukon piä kiehuu huttupuašša, jalat truvašša ylähänä. Akka niityllä ikävyštyy, jotta ei tullun kuččumah murkinalla, šanou: – Ei še juutaš murkinua šuanun. Läkkä pois, heinämiehet, šyömäh! Hyö mäntih liävän kyličči. Akka kaččou, kun lehmä keikottau nellä jalkua pissyššä. – Oi juutaš, nyt on lehmä kuristun ta kuollun! Akka löi nuoran poikki viikattehella. Ukko kirpoi takapuolella huttupatah. Akka juokšou hätissäh pirttih. Ukko kiehuu puašša. Akka ruaššaltau ukon tukista puašta: – Enhän mie iččieš käšken keittyä, onhan meilä muuta keittämistä murkinakši! Ukko alko molie akkuah: – Elä, akkaseni, milma hauku! En ijäššäni mie jiä kotih. Emännöiče, kuni elänet! Mieki olin kaččomašša, paha oli nähä šitä juttuo. Elkyä i konša jiäkyä, miehet, kotiemännäkše, ottakkua esimerkkie täštä ukošta, mitein hänellä kävi. Šiihi še loppu.