Texts
Return to list
| edit | delete | Create a new
| history
| Statistics
| ? Help
Nikolai Zaitsev.
Ozatoi rakkahus. 4
Source:
Oma mua. № 20, 2022, p. 11
Nikolai Zaitsev
Ozatoi rakkahus. 4
Livvi
New written Livvic
Hyö mollei seizottih vaikkani Sandran ies liikkumattah käzitysti. Niemi nikui ei voinnuh eroittua omua kätty Antoninan käispäi. Ga syväimes rakkahuon leikki oli sammutettu. Perti oli vieras, elotoi, muailmu musteni. Syväimen vuottamatoi painajaine sidoi kogo rungan nivelet.
Niemi rikoi hil’l’ažuon, oppi jälgimäzikse suaha Sandran leppymäh da sanoi:
‒ Sandra, meijän muamo, minä rakastan Antoninua. Niken ei voi rakastua Antoninua enämbäl kui minä. Pakičen Antoninan kätty, muaman da Jumalan blahosloven’n’ua. Minul on hyvä taloi da pädevy omažus, myö rubiemmo elämäh ozakkahasti. Blahoslovi Antonina minule, pokoroičemmos ylen äijäl! Myö menemmö kirjoih tiä Anuksen sodaezikunnas. Terväh minä suan loman da myö kävymmö Suomeh. Minun vahnembat vastatah Antoninua hyvin, minä olen varmu.
Antonina heittih polvilleh muaman edeh kyynälet silmis. Niemi sežo laskih polvilleh Sandran edeh piä painunuh.
‒ Nygöi, mama, sinun da Spuasan blahosloven’n’u meile, sanoi Antonina.
Sandra jygiesti hengähtih: "Sidä en anna! En anna! Sanottu – leikattu!"
‒ Kerran et anna meile blahosloven’n’ua mennä miehele Niemele, sit minä kuolen, suat sen kestiä, virki abiesti Antonina.
‒ Spuassu Syöttäi, midä sinä tyttäreni, täs nygöi pagizet. Pie mieldy, älä heittäi moizekse... Eigo oma mua sinule ole kallehembi? Älä tapa minuu täh!..
Jälgimäi Sandra suutui. Häi hambahin kynzin pani vastah da sanoi:
‒ Et tule olemah pättävy vierahale suvule, minä tiijän. Roittos vierahal mual soimattavakse. Ei tule kuulemah luaskavua muaman sanua.
Sandra oli syngän nägöine. Hän risti silmii kiotan ies da itki, ga kyynälii ei tulluh. Sandra lähendihes seizojieh edeh, kačahtih syngänny Niemeh da riuhtai tyttären Niemen käispäi, purištajen lujah oigiel käil tytärdy da sanoi:
‒ Etgo sinä, tyttäreni, riähkiä varua? Sinähäi olet jiäksitty karjalazele brihale.
Sandra kändyi kiotan edeh, pietellen lujah tytärdy käis da moliihes iäneh silmät vezistynnyöt.
Niemi oli suannuh igävimän nakazuanien elokses. Häi sanua sanomattah, piä painunuh lähti Krupinan taloispäi.
‒ Niemi..! kirgai Antonina. ‒ Niemi!
Aigu kului. Vastavuksii Antoninan da Niemen välil ei olluh mondu nedälii da hyö mollembat igävöittih toine tostu.
Sentäh Niemi piätti vie jälgimäzen kerran vastata Antoninanke. Häi keräi syväimes kaiken nuoren miehen rakkahuon väin da hellyön, ku suaja Antoninan suostumah hänen tahtoh.
Vastavus tapahtui vahnan riihen tagan, kudai oli garažoin lähäzel pellol.
‒ Tozi on, Antonina, algoi Niemi paista: ‒ Sinä olet sydämetöi, sinä murendat minun kogo eloksen da varrastat rakkahuon ijäkse. Voingo minä nygöi mieldyö toizeh neidizeh? En... En nikonzu. Nygöi heis kaikispäi rakkahus on jiännyh sinule. Olen andanuh sen sinule ijäkse.
‒ Niemi! Antonina algoi itkie. ‒ Älä vaivua minuu, armahaine. Minul tämä on suuri tusku, moine tusku, što... Meijän keskes nygöi kai on piätetty.
‒ Moine tusku on minulgi. Ga sinun kel olemine, sinuh mieldymine muutti kogo Alavozen da minun tulien eloksen, kogo minun ozan. Usko, en nikonzu olluh nenga lähäl nikenen toizenke kui sinunke. Minä atkaloičen meijän lähäžytty, rakkahuttu, kuduadu javoimmo yhtes. Meilhäi oli äijy hyviä... hyvii bes’odoi, tervehty nagruo, čomua rakkahuttu. Da meil kai se vois olla ies Suomes. Minä duumaičen sidä da en ni voi uskuo, ku sinägi et tahto yhtehisty elostu. Pakičen sinuu kumardujen, älä hylgiä ozavua tuliedu elostu. Antonina, engo minä ole se ainavo, kenele on annettu blahosloven’n’u sinun neisčestile. Tiijän, sinä et tunne sidä brihua, sanoi Niemi.
‒ En tunne, sanoi Antonina. ‒ Häi sežo on frontal, sie kuslienne.
Vuottamattah Niemi kiändyi Antoninan puoleh da pakoitti hänen sormet avata yksittäin.
‒ Nenga! Niemi vedi Antoninan vastakkai, silmätysten. ‒ Nygöi nenga! Pane, rakkahaine, käit minin kaglale, painu minuu vaste, paina käzivarret minun kaglas ymbäri sit, gu uskaldanet pravvan sanuo, što et enämbiä rakasta minuu, et enämbiä suvaiče minuu, što kai on loppenuhes. Ku sanonet minule sen, sit unohtan kai, kui tiä Alavozes ystävyimmö, sit sinä voit eliä rauhas.
Antonina tunzi, kui Niemen rungu särähtelih.
‒ Vai älä kielasta, häi šupahutti. ‒ Älä minule, älägo ičelles.
‒ Minä rakastan sinuu, Niemi. Antonina painoi piän Niemen olgupiädy vaste da itki. ‒ Minä suvaičen sinuu igäni jälgimäzeh päivässäh, ga nygöi ku muamoini ei andanuh omua blahosloven’n’ua – sit meijän elokses ei rodei ozua. Nygöi sidä ei ole da ei ni rodei. Tämä on tozi, pričin on vagavu, sinä sen ellendät.
‒ Antonina, kuibo sinä voit paista tälleh?
Niemen sormet kobristettih Antoninan käzii kui piihtet.
‒ Meijän oza on ies, rakkahaine, kai – kogo meijän muailmu.
‒ Niemi, hyvä! Antonina oppi irdavuo hänen käzispäi.
Kui upotes vedeh Niemi pidi kiini Antoninan käzii da kačoi hänen silmih, kuduat oldih kui kuudamazen läiskeh Luadogan kylmän vien piäl.
‒ Sinä luajit kibuu minule. Älä vaivua minuu. Älä avua mennyzii mustoloi. Anna nämmä mennyöt vuvvet jätämmö ijäkse unohtuksih. Sinä tiijät, minä en voi vastavuo sinunke enämbiä nikonzu. Aijat roijah jugiet... Eruommo hyväzilleh.
‒ Antonina, meil on... Niemi uvvessah tabai Antoninan käit. ‒ Sinul on valličendan varua. Da, sinä nygöi voit vallita. Luaji oigei valličendu, rakkahaine. Tulet minule mučoikse vai menet tundemattomale? Ole hyvä da luaji oigei valličus. Jätä pyhänjiäksindy Jumalale. Voinu terväh lopeh. Myö lähtemmö kodih Suomeh.
Niemi vagavasti oppi rakkahuol da hellyöl jälgimäzikse kiändiä Antoninan suostumah hänen tahtoh. Antonina rohkieh vieldi käin hänen käzispäi da hil’l’akkazeh kyynälsilmis sanoi:
‒ Meijän rakkahuos ei tule nimidä. Sinä tijät mamani sanan.
Minuutan verran hyö oldih vaikkani.
Iguine igävys täytti Niemen jogahizen nivelen. Oigevus ozah oli kielletty. Niemi sebäi Antoninan da pagizi hil’l’azeh.
‒ Rakkahaine, Antonina, minun jälgimäine pokoroičendu on, ku Sandra ei andanuh meile omua blahosloven’n’ua, eigo Jumalan spuasen’n’ua, voit kerras kai täs piättiä da lähtie minunke Suomeh. Minä en sua eliä sinuttah, igävästi pačkahtelihes Niemi.
‒ Pagenemah?.. Midä sinä, Niemi!.. Kui minä muaman blahosloven’n’attah lähten? Ei!.. Ei muaman kieldo tuo meijän elokseh ozua, kyynälissäh sanoi Antonina. ‒ Eiga muaman kieldo jiäy minule vaččah igäzekse pahakse mielekse, minule eloksen igäväkse da gor’akse. En voi sih iče uskalduakseh. En voi!