Texts
Return to list
| edit | delete | Create a new
| history
| Statistics
| ? Help
Nikolai Zaitsev.
Ozatoi rakkahus. 5
Source:
Oma mua. № 21, 2022, p. 11
Nikolai Zaitsev
Ozatoi rakkahus. 5
Livvi
New written Livvic
‒ Oli aigu, Niemi,konzu uskoin toven, gu voin suaha ozan: opastuo, suaha hyvän ruavon, vastinehen, lapset da sinun rakkahuon. Onnuako minun oza on toine, jatkoi Antonina kyynälissäh. – Nygöi olen pidänyh eloksen kaupat da myönnyh sit, midä minule Spuassu on andanuh.
Antoninan piätös Niemele oli kui pilvi olis peittänyh päiväzen da kai ymbäri oli harmai da vilu, ga Niemi särähtelih, gu tiezi, što Antonina ei ole hänen.
Hyö oldih vaikkani. Painai syngy abevus murdi Niemelpäi kyynälet. Hyö erottih riihen tagapihaspäi vastakkazih puolih. Niemi kiändi piän tuaksepäi da virkoi:
‒ Onnea sinulle!
‒ Sinule sežo ozua! kirgai Antonina silmät kyynälissäh.
Eloksen kiännälmys Niemele oli vuottamatoi da abei. Niemen syväindy kivenny painoi Sandran jyrky kieldo da Antoninan abei piätös. Niemi oppi kovendua iččiedäh. Kobristi käit. Varmu da piättäväine häi tuli avtolaitoksen pertih. Miehet viruttih omil magavosijoil. Häi vieldi magavosijan alpäi tavarsundugazen da nosti siepäi viinubutilkan, kudai oli jätetty heijän kirjoihmenendypäiväkse. Niemi avai viinubutilkan da joi sen abiessah, tahtojen sammuttua syväimes palavan igävän.
Antoninal yö meni vaigieh. Ičenrakkahuon mustu toukku oli kogo yön vaivannuh hänen syväindy. Nostuu huondeksel Antonina järgieh kačahtih zirkaloh. Häi varai rožien puhaldustu unettomas yös. Sen piäle aziet oldih hyvin. Kačelles čomaluaduzii ruskieloi šokkii da jälgiaijal vähäzel laihtunuzii ilmielöi, Antonina tunzi piendy kirmevytty muaman kieldämizes. Antonina oli varmu sit, ku häi tiezi oman hinnan, ku tämä piätös pidi luadie da vuottua omua lepittyy.
‒ Kerran nenga, sit minä... – Elos jatkuu, ga žiäli on ku rakkahuttu ei rodei elokses, kui eliä sittäh?
Onnuako, Niemel oli vie jiännyh uskuo sih, ku tuliel aijal hyö vastatah toine tostu.
"Voinan jälles menöy vuozi ‒ toine, ruvetah loittonemah voinan hädäpäivät, Suomen da Ven’an välit paratah. Olen varmu, ku net roijah kui enne, mualoinväline kul’tuuru- da kauppuelos kehittyy," duumaičči Niemi.
Muite elos Leskeläs jatkui. Hyö mollembat oldih igävissäh. Toiči hyö vastattih toine tostu pihal tervehtij en, ga nikudai heis ei alganuh paginua. Žiälehyzin silmin vaikkani kačottih toine toizeh.
Nenga meni aigu.
JÄLGISANA
Oli tulluh vuvven 1944 kezä. Kezäkuus suomelazet joukot vedävyttih Alavozespäi U-liiniele, kus mendih suuret bojut.
Hierulazil oli oma musto Antoninan da Niemen rakkahuoh nähte:
‒ Čomale oza on uskaldettu, sanoi In’a-buabo.
‒ Ga niken ei ole sanonuh, ku se uskaldettu oza roih täytetty, sanoi Liiza Vasiljevna.
Antonina jäi muaman rauhoituksil vuottamah omua lepittyy.
Voinan aigu jo unohtui. Oli mennyh läs 45 vuottu, ku Suomen veteruanat tuldih kaččelemah omii bojupaikkoi da muuttunuttu Karjalua. Vuvvennu 1990 tuli suomelazien enzimäine joukko Anukseh. Hoteli ei olluh vie tävves kunnos, sendäh veteruanat oldih yödy anukselazien perehis. Veteruanoile se oligi hyvä ehto. Sai tuttavuo Anuksen Karjalah da karjalazien perehien elokseh.
Täs joukos oli veteruanua, kuduat elettih okupatsien aigah Alavozes. Ehtypäiväl kodih soitettih. Veteruanu kyzyi:
‒ Oletko Nikolai Zaitsev?
‒ Olen! vastain.
‒ Onko äitisi Maikki elossa?
‒ Ei ole, äitini on kuollut vuonna 1948.
‒ Me muistamme teitä.
‒ Kiitos! Minäkin muistan suomalaisia poikia, jotka asuivat meidän talossa.
Luvettelin poigien nimet.
‒ Yksi niistä olen minä, sanoi veteruanu.
‒ Onko tämä mahdollista, että tapaamme 45 vuoden kuluttua? Kuka lienet, arvoisa veteraani?
‒ Olen Armas Rokka!
‒ Voi, kun minä muistan sinut. Sinä olit matalahko pullea poika, vastasin puhelimeen.
‒ Minä nytkin olen matalahko ja pullea, mutta olen vanheentunut, vastai veteruanu.
Ehtyvastavus oli minun luo. Mučoi valmisti hyvän ildazen. Otimmo vastavuksen kunnivokse čarkazin viinua. Čarkazen myödäh ruvettih mustotgi piäh nouzemah. Armaksel oli keräl oma fotoal’bomu. Minägi sežo lövvin kymmeniezen kuvua muaman siästetyt. Kačoimmo kuvii da mustelimmo sidä aigua. Kuvis oldih suomelazet brihat da meij än nuoret naizet da tytöt, taloit da mašinat. Erähäs kuvas Armas nägi Antonina Krupinan. Häi järgieh kyzyi:
‒ Kuibo Antonina voibi?
Olin minuutan vaikkani. Kerroin Armaksele Antoninan ozan.
"Kezäl 1945 kolhozu työndi nuorii naizii da tyttölöi Andrusovan niittylöile heinyarrele. Ehtypäiväl suvespäi läheni suuri mustu pilvi. Se iški tuldu da jyrizi. Naizet kiirehtettih kerätä heinii suattoloih. Antonina oli panemas suatole jälgimästy heinyyskiä, gu jyry räčkähytti. Kuului kirrahtus. Heinysuatto sytyi tuleh. Antonina virui nurmel oijennuh silmät avvoi, ilmiet mustat. Antonina kuoli. Niken nimidä ei voinnuh auttua."
"Entä Niemi?" oli himo kyzyö.
"Niemi kuadui U-liiniel. Meijän joukospäi eloh jäimmö kahtei: Simola Lahdesta, minä Kivennavalta. Moine oli Niemen da Antoninan oza. Vikse muga oli kirjutettu tiähtih jo enne heijän roindupäiviä. Voinu on syngy. Se ainos ottau oman veron, sanoi Armas.