Texts
Return to list
| edit | delete | Create a new
| history
| Statistics
| ? Help
Valentina Kondratjeva.
Poluudittu syväin (pitkän kerdomuksen oza)
Source:
Ruppijeva J. V., Livvin opastuskniigu 8-9 kl., 2021, p. 155-156
Valentina Kondratjeva
Poluudittu syväin (pitkän kerdomuksen oza)
Livvi
New written Livvic
– Hilku! Kus olet, kunne myös peityit? Tule illastamah, eiga et huomei lähte Piiterih eskimuo syömäh!
Hilku seizoi bul’čukal tervupučilluo, pienil käbäzil ripui pučin reunas. Käit tartuttih sagieh mustah tervah. Häi kačoi puččih, kus mustotti sagei läpettäi tervu. Oli sruasti painua puččih valgei piä.
– Olgah, en tänäpäi! Ajelen Piiterih vie valgeipiänny, a sit vältämättäh se roih azuttu!
Muamo vie kerran hol’ahutti tyttyö kodih.
– Jo juoksen! kirgai pieni Hilku.
Juosta oli hyvä, ga pienet kämmenet da sormet sissäh tartuttih pučin reunah, ga odva sai kiškuo. Bul’čukku häilähtihes, tyttö pakui olgitukkuh. Sih oli puistettu vahnat ollet postelispäi. Hilku pyhkäldi käit rindah. Valgies pluat’as ruskiet kukkazet ruskotettih vai tuanpäi, ezi oli kai tervutačmois. Hilku viippai käil, juostozil karahtih pertih.
– Hospodi, Suuri Jumal! Mi tämä pöllätyksii täh tuli? pačkahtih muamo.Tuatto vai muhahtih da sormel lipahutti tulla rinnale.
Hilku ylen ruttozeh istuihes tuatan polvele, a tuatan kämmen jo silitti hänen valgiedu piädy.
Muamo höčötti, čakkai:
– Nimittustu sinul Piiterii, nigo eskimuo, ni gostinčua! Stolan jalgah liegah!
– Olgah, mammi, älä kiirehtä tyttyö čakata. Hilku sanou, mis on dielo, virki tuatto.
Hilku nosti korgieh piän, koval iänel, kui puolen igiä elänyh ristikanzu kalahutti:
– Kai minun hermot söi tämä minun valgeipiä, valgiet tukat! Kaikin riäzitetäh: "kannatespiä". Yksikai painan piän tervupuččih, roijah mustat tukat. Minul Matti-velli sanoi.
Muamo dai tuatto kačottih helläh pieneh tyttäreh. Piä oli istin kannateksen tazaine.
– Kuldaine sinä, mieletöi vie olet, et ellendä, sinul ollah kaikkii čomembat tukat. Toizil ei ole nengostu, sendähgi riäzitetäh. A Matti šuutkah sanou, sežo riäzittäy. Sinä kačo, mittumat ollah tukat hänen neidizel Lempil? A...? silittäjen piädy saneli tuatto.
– Ga minun jyttyzet!
– Nu vot, oldas mustat tukat, ajeluttasgo Matti händy pyöräl?
Hilku nosti sinisilmät tuattah:
– Ei se ajeluttas! Minä näin kerran, hänen pyöräh puaššihes Tuhkazen Aino. Ei ottanuh, sanoi gu ratas puhkei. A minä tiijän, ei se puhkennuh, palazen peräs Lempi istuihes pyöräh. A Ainol piä on muzavu!
Hilku hyppäi tuatan polvelpäi zirkalon edeh, otti sugazen, sellitti tukat, pyörähtihes da kalahutti:
– Minul "kannatespiä", a heile tervupuččih painettu! En enäm varua riäzitändiä. Mammi, pluat’an minä iče pezen.
– Pezet, pezet! Läkkä enzimäi käit kuavičemmo, pezemmö. Eiga moizien käzienke huomei ei ni junah laskieta.