VepKar :: Texts

Texts

Return to review | Return to list

Roštuon vetehini

history

February 01, 2023 in 11:30 Нина Шибанова

  • created the text
  • created the text: Elettih ennein muinoin yheššä kyläššä ukko ta akka. Ukkuo kučuttih Il’l’akši, akkua nimitettih Il’l’an akakši. Hiän oli oikein pahašopuni ta töräsijä akka. Oli taikatalvi, Roštuon iellä. Huolovaisena huomenekšena akka läksi käymäh vilušta šinčistä jiävyttyö matikkua. – Ka, a-voi-voi, eihän še oleki enyä vereštä kalua, vain korvošša kevättie! Hiän kiirehešti juoksi pirttih, a ukko oli jo čäijyllä. Akka hänellä komentau: – Šuoriuvu, ukko, lähemmä kalalla! Roštuo on tulošša, vereštä kalua še pitäis šuaha! Tai akka ruresi poikkoseh keryämäh kesselih eväštä: leipyä, šuolua, maitopullon, kananmunua, paissettuo nakrista, keitettyö potakkua. Ukko šuoriutu ta iänettä mäni pihalla keräytymäh. Akalla mi lienöy pälkähti piäh ta hiän ruttoseh pisti kesselih suleikan ta kevätkalan. Hiän šuoriutu, nošti kesselin olkapäilläh ta läksi pirtistä pihalla. Ukolla čunašša jo kaikki oli varuššettu: šuurešša vakašša talviverkot, ryšä, kirveš, puraš, vyyhti nuottua. Akka kyšyy häneltä: – Onko tulitikut matašša? – Kyllä, tikut tai puukko ollah matašša, vaštuau ukko. Akka pani pönkän ovella ta läksi matkah. Ukko čunien kera köpötti hänen jäleššä. Hyö matatah ta matatah tietä myöten, jo olis ni meččä lähellä. Ka vaštah tulou ruškiepartani pappi. Akka poikkoseh juoksi meččäpolulla, risti šilmieh ta iäntäy ukolla: – Koko huomenekšen köpöššit, aikah emmä piäššyn, jo pappiki kirikköh mänöy, vaštah tuli. Nyt kyllä ei tule kalaonnie. Kiirehä šie paremmin! Hyö männäh meččyä myöten. Matka mänöy, aika kuluu. Akka kipšahti: polkuo poikki kuperikeikkuo viuhahti jänis. Kyllä šillä akalla tuaš nousi parpatušta: – Oho šie, viäräšilmä, etkö toista tietä löytän! Ka akka matkuau etehpäin, ukko köpšiy jäleššä. Ihan jalan alta pyrähti lentoh meččäkanojen lauma. Kyllä še akka pöläšty ta lankesi lumikkoh. Šuurešta kuušešta kirposi lumitukku, še peitti čunat ta i akan. Lumešta nouštuo akka rupesi huutamah: – Läkkä, ukko, kotih päin, ei täššä tule kalalykkyö! Akka kiänty jälelläh matkua. Ukko vaštah: – Kačo vain! Tuola jo lampi näkyy! Matkua pois! Akka kokonah kauhtu: – Šie olet kuin pölkky! Šano vain mitä, ei hiän ymmärrä! Ukko šiänty, ei anna periksi: – Äijän šie tiijät, ka vähän maltat! Šiun kieleššä jo on kašvajaini! Hyö kirouvutah ta matatah lammin rantah. Akka ei ni mitein rauhotu: – Olkah lampi hoš mimmoni, ei täštä šua kalua. Ei ole ollun tämmöistä čuutuo: pappi tuli vaštah, jänis poikki polun juoksi, meččäkanojen lauma pölätti. Ta vielä i lumitukku piällä kirposi! A-voi-voi! Läkkä kotih, läkkä! Akka vuottau ukon vaštaušta, ka ukko ei vaštua. Šiinä akkaki hilleni. Hänellä mieleh tultih vanhanaikaset pakanalliset tietošanat. Ukko jätti čunan, kaččou: akalla šelkä koukušša, pyöriy, kuin värttinä, pahalla iänellä noituu. Šiitä akka heitti noijunnan. Kačotah – čuuto kummalla ajau – ka lampi on auki, kun kešällä. Ta vanhan venehen peräššä istuu pitkätukkani vihriepiä vetehini ta vihasella jyräsijällä iänellä kyšyy: – Piessan lapšet! Noššattija miut keškitalvella. Mitä oletta vailla? Ukko hil’l’aseh vaštuau: – Prosti meitä! Vereštä kalua tulima pyytämäh. – Mitä kalua teilä pitäis? kyšyy vetehini. Täššä akalla leikkautu iäni ta hiän rupesi luvettelomah: – Mujehta, šärkie, šiikua, ahventa, haukie, matikkua, lahnua, šäynyätä, lohta, harjušta. Vetehini kuuntelou ta malttau, jotta akka on ahneh. Vejen isäntä rauhottu ta šanou: – Miula on ikävä, rupiemma leikkimäh! Annan kalua, još arvuatta kolme miun arvautušta. Ensimmäini: “Missä talošša on šatoja ikkunoja?” Vanhukšet hämmäššyttih, muisto kato pois, šeisotah iänettä. Kačotah: lampi hil’l’akkaiseh jiätyy. – No, toini: “Mieš meččäh mänöy, jovet mataššah vetäy”. Tuaš ei maltettu. Lampi mäni vielä pienemmäkši. – Vielä kolmaš arvautuš, šanou vetehini. – “Uuši turkki, loukko helmašša”. Ukko ta akka šeisotah, ajatellah, ka ei voija vaššata. Kačotah: lammista jäi vain pieni avanto. Täššä vetehini kato veneheh kera ta lampi mäni kokonah umpeh. Kačotah vanhukšet toini toiseh: “A mitäpä nyt?” Ukko iänettä otti purahan ta rupesi takomah jiätä. Vain puhkasi loukon, ka šieltä yhtäkkie ilmešty šuuri vihrie luukukko ta heti kato. Lampi oli tuaš jiäššä. Vanhukšet pöläššyttih. Täššä akka kokonah huimeni, rupesi karjumah ta mattie viäntämäh. Ukko otti ta tropni kintahan akan šuuh: – Oletko, vanha akka, järelläš? Pane šuu kiini: Akalla tuli oikein häpie. Hiän itkeyty. Kyynälien kera häneštä rupesi lähtömäh hänen paha tuuri. Šiitä hiän hil’l’ašti šano: – Ukkoseni, armahaiseni, läkkä kotih, jo pimenöy. Vanhukšet matatah tyhjin käsin šamua polkuo kotih päin, ajatellah: “Ka mimmosetpa oltih ne vaštaukšet?” Hyö matatah ta matatah. Tuaš jänis ieššä. Šeisattu ta ihmisen kielellä šanou: – Ka šehän ryšä oli! Akka laški kesselin, anto jäniksellä paissetun nakrehen: – Täššä on šiula Roštuon kostinčča. Hyö männäh ta männäh ielläh, ajatellah. Polulla laškeutu meččokana, ihmisen kielellä kuhertau: – Šukšilatu še oli, šukšilatu! Akka otti kesselistä leipäkannikan ta murotti linnun eteh. Matka kulu ielläh. Hyö aššutah ta aššutah, ajatellah, ka mi še oli še kolmaš arvautuš? Akan eteh puušta hyppäsi ahmo, ihmisen kielellä mormottau: – Avanto še oli! Akka löysi kesselistä kevätkalan, työnti ahmolla. Še šieppasi kalan, ta i vilahti meččäh. Ukko huomasi kevätkalan ta kiroutu akan piällä: – Ka šiitä še ei ni tullun kalalykkyö, kun kevätti oli matašša! Akka itkušilmin kaččou ukkoh ta ajattelou: “Kokonah on vaipun, ukkopoloni”. Ta hellällä iänellä akka hil’l’ašti virkko: – Tuošša miula on suleikka matašša, ryyppyä! Kotih vielä on pitkä matka. Ukko ihmetellen ryyppäsi, kaččou ta šanou: – Ka myöhän olemma jo talon veräjillä. Vaštah juoššah lapšet, punukat: – Missä työ kävelettä? Myö jo koko päivän olemma teitä vuottan. Roštuo on tulošša! Vanhukšet männäh pirttih, a šielä jo täyši stola vaikka vallan mitä šyömistä on: šiikakalakukkuo, šuolaista mujehta, lohta, maijošša keitettyö matikkua, šientä kermašša, marja- ta rahkapiiraita. Ukko ta akka šuoriuvuttih juhlavuatteih, istuuvvuttih stolah. Ukko kaččou, ka akka on ihan nuoristun: šilmät kiilletäh, pošet ruškiet, koko illašša pahua šanua häneštä ei kuullun. Ukko šanou: – Šovušša še pitäy vanhuš viettyä. Šen jälkeh akašta tuli hyvämie lini naini ta kyläläiset muissettih ni hänen nimi – Anni. Šen pivuš ni starina. Šen pivuš, šen kaunehuš, kullan lehti kuulijalla, lemmen lehti laulajalla.