Texts

Return to review | Return to list

Pykälät, mit jiätih muistih lapšuošta. 1

history

April 12, 2023 in 16:30 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Monilla meistä 1990-luku jäi mieleh, šentäh kun šilloin yhteiskunnan elämä ta valtijollini sistemi muututtih globalisešti. Mie muistelen niitä vuosie, kešälomie omašša Kumšjärven kotikyläššä šekä lapšušajan muistopykälie. KUMŠJÄRVEN TALO Šilloin Mihail Gorbačovin hallituškauvella avautu rautani verho ta ihmiset šuatih käyvä ulkomailla, a turistit muista valtij oista täytettih meijän mua. 1930–1950-lukujen karkotukšien uhrija alettih reabilitoija. Karkotukšet tunnuššettih lajittomiksi. Muašša oli lama-aika. Pula vaikutti melko kaikkih tevollisušaloih. Kaupašša otettih käyttöh talonisistemi. Myö keštimä puutehta, tuntikaupalla šeisoma jonošša, jotta oštua tarvittavie evähie ta tavaroja. Šilloin myö tarviččima parempie elinoloja ta šamah aikah uuvven elinvarašton rakentamini katkesi. 1990-luvulla b’utžettialan ruatajien palkka oli pieni, a kokenuona spesialistina ollešša ei himottan muuttua ammattie. Rahua lepoh ta matkoih ei riittän. Šentäh kerran perehstolašša piättimä alkuo korjata taluo ta rakentua uutta kylyö Karhumäjen piirin Kumšjärven kotikyläššä. Jo yhekšän vuuvven piäštä mie tajusin meijän piätökšien oikevutta ta šukupešän korjaukšeh työnnettyjen varojen merkillisyttä. Konša vanhenij at vanhemmat alettih tarvita ainaista huoltuo, myö rupesima kaččelomah heij än šiirtymistä Padun-kyläštä Karhumäkeh, ta vuotena 1998 oštima vanhemmillani yhen huohehen korttierin Karhumäješšä. Korjattu Kumšjärven talo ta kyly järven rannalla oli myöty kahešša netälissä. Šuatut varat enimmäkšeh korvattih korttierin hinta. KEŠÄ KOTIKYLÄŠŠÄ Vuuvven 1989 kešällä vietin lomua ta lepopäivie omien lapšien kera Kumšjärveššä. Mieš tuli lepopäivinä työn jälkeh. Toičči meijän kera jiätih miun vanhemmat. Hyö iloššuttih, jotta myö rupesima korjuamah taluo ta autettih meitä. Muamo joškuš laitto päivällistä, lämmitti kiukuata, huolehti punukoista. Šiih aikah tuatollani oli 72 vuotta, ka hiän niise staraičči auttua meitä kaikešša. Aikaseh huomenekšella hänet šai nähä liiterin lähellä, missä hiän šahasi vanhoja lautoja kiukuan lämmityštä varoin. Rannan luona tuatolla šeiso tuurikkoja. Meilä aina oli vereštä kalua uuhhah. Toičči tuatto onnistu pyytyä rapuja, kumpasie myö keittimä šuurešša kattilašša ta mielellänä šöimä. Joka huomeneš kannun kera hiän kävi fermissä, a šiitä ihaššutti meitä maijolla sovhosin lehmien lypšyštä. Tuaton kera punukat kerättih malinua, a iltasin talo täyventy malinavaren’n’an tuokšulla. Tuatto autto milma liimata šeinäpaperie korničašša. Konša myö revältimä vanhoja šeinäpaperij a, šeinistä löysimä vanhojen lehtijen palasie, kumpasie vielä šai lukie. Šuutkien mie luvin niistä uutisie, kumpaset vietih meij ät etähiseh männeisyöh. Ennein myönnissä ei ollun šeinäpaperiliimua ta emännät valmissettih šitä jauhošta ta potakkajauhošta. Šillä liimalla ei ollun hyvie liimauškykyjä, šentäh lujempua kiinityštä varoin ennein šeinäpaperien liimuamista piti liimata šeinih vanhoja lehtijä. Ne oltih varmana pohjana šeinäpaperilla. VANHA AAPINI Konša mie kunnoššin šinččie, löysin loittosešta lapšuoštani muissuttajie tavaroja. Olin niin iloni, konša pölyseštä pol’čašta löysin oman vanhan aapisen. Kyynälet šilmissä kačoin enšimmäisih tavuih: “ma-ma mi-la ramu”. Kučuin tyttären, kumpani lopetti enšimmäisen luokan, ta yheššä alkoma kačella ajan mittah kellaistunuita šivuja. Mieleh muistu 1. šyyškuuta 1967, konša mie mänin enšimmäiseh luokkah. Myö tyttären kera nakroma, jotta mie juštih “mänin” enšimmäiseh luokkah. Šinä päivänä Kumšjärven koululaisilla ei annettu autuo, jotta kulettua meijät kouluh, kumpani oli Kumša-pos’olkašša šeiččemeššä kilometrissä meijän kyläštä. Kaikki opaštujat lähettih šiih aštumalla. Mie olin uuvvešša vualienvihrieššä paltošša ta uušissa kenkissä. L’us’a-čikko halusi auttua milma ta kantua miun laukkuo, ka mie en antan ta ylpienä kannoin šitä iče. Koko netälin elimä internatissa, a netälinlopukši meijät tuotih kotih. Talvella meijät kuletettih Kumšah enšiarkisin aikaseh huomenekšella rekeh val’l’aššetuilla heposilla järven kautti jiätä myöten. Kumšjärveštä Kumšah šuaten järven kautti oli nellä kilometrie. Hyvänä šiänä aina näky nuapuripos’olka. Pakkasena huomenekšena näkimä eläjien talojen valoja. Ka talvella, konša tuisku ulvo ta kiihtyjä tuuli puri meijän nuamoja, mitänä ei näkyn. PIMEN-UKKO Mieleheni jäi Pimen-ukko, kylän heposien kaččoja. Hiän taitajašti ohjasi hevoista, vaikka talvella ei näkyn viehkoja pitin rekikelie. Hiän aina virkisti meitä millänih šuutkalla, konša näki, kuin myö painautuma toini toiseh kylmän takie. Konša mie vielä en käynyn kouluo, jäin kyläh yksin. Ei ollun päiväkotie, viisivuotiseh ikäh šuaten milma kašvatti Matr’onaämmö. A konša ämmö kuoli ta vanhemmat ruattih, alko miun iččenäini elämä. Mie kävin kyläh nuapuriämmöjen luokše. Myö joima čäijyö ta juttelima. Mielelläni kačoin, mitä hyö ruattih. Heposien kaččoja Pimen-ukko oli yksi miun yštävistä. Aikaseh pakkasena huomenekšena mielelläh juoksin hänen hevoistallih. Hinkaloissa oli muutoma heponi. Pimen-ukko oli yštävällini ta mielelläh kučču miut šyöttämäh heposie. Nousima hevoistallin heinälatoh ta šiitä lattiešša olij ista avatuista ikkunoista heittimä heinyä šoimih. A šiitä ukko muhahtuan ehotti: – No mitä? Lähetkö miun kera lammilla ottamah vettä? – Tietyšti! Šilloin mie nousin rekeh takuatapäin, tartuin rejen kešellä kiinitetyn šuuren tynnyrin reunoih. Piäštyö lammilla Pimen-ukko jyšti avannon ta šankolla täytti tyhjyä tynnyrie. Myöštymä hevoistallih ta mie mielelläni kačoin kuin Pimenukko anto heposilla juomista. Kevyällä ta kešällä mie rikeneh pistäyvyin hänen pajah, kumpani oli meijän talon lähellä. Pimen-ukko tuaš ilosešti otti milma vaštah. Kiinnoštunuona kačoin kuin heposien kaččoja hiilillä koventi ta hivo heposenkenkie hil’l’asešti kertuon heposista ta šiitä, mitä varoin ne tarvitah heposenkenkie. A šiitä ehotti miula ottua kiini ahjon vapuašta vivušta ta myö yheššä virittimä tulta. On šelvä, jotta ukko yksin pärjäsi niissä hommissa. Ka višših Pimen-ukolla oli mielenkiintoista keškuššella miun kera, šentäh kun kašvoin vallattomana vesselänä tyttönä. SANDALIT TA KEŠÄMEKKO A vot käsih šatuttih miun vanhat sandalit linčallah olluine satnikkoineh. Konša kaikin yheššä juoksima järvellä kylpömäh, panima jalkah sandalit kuin töppöset. Emmä halunnun mänettyä aikua. Ušein emmä luonun vanhoja sandalija pois, a panima niitä jalkah kylpömisen aikana još pohja oli kivini. Perehen nuorimpana lapšena ollešša mie šain kenkie vanhemmilta veikkoloilta ta čikkoloilta ta ne kuluttih ruttoh. Šiitä löysin šuuren vakan, a šiinä oli muutoma riepukerä, kumpasie ämmö käytti mattoja kutuos’s’a. Lisäkši vakašša oli vanhoja tavaroja. Huomasin oman vanhan kešämekon. Mieleh heti tuli miun kuušivuotisjuhlan päivä. Meilä kostih Kontupohjan piirin Lindjärvenyläštä tuli Zoja-ristitäti. Hiän toi miula lahjakši šen kešämekon. Mie oikein iloššuin šemmoseh lahjah. Mie kašvoin kuuvventena lapšena, ta miun piti käyttyä vanhempien čikkojen mekkoja. Muamon ompelomat mekot oltih siičašta. A šinä šyntymäpäivänä šuoriuvuin omah šulkkukešämekkoh. Še oli oikein kepie ta kaunis, a rinnalla oli helmikkähie nappija ta pienie nuarmuja. Vaikka še šäily vakašša niin pitälti, ka kukat kankahalla oltih vielä kirkkahie. Milma oikein miellytti kešämekon pyörie šinivihrie kakluš. Šilloin mie halusin näyttyä kellänih oman uuvven vuattien. Tiesin, jotta vanhempi čikko oli L’us’a-potruškan luona ta läksin heij än luokše. Konša tulin, tytöt ei kiinitetty huomijuo miuh. Šilloin hypähtyän mie šanoin: – L’us’a, kačo, mitein miula kakluš hypähtäy! A L’us’a čikon kera alettih nakrua ta näyttyä miuh šormella: – Kačo šie, mitä hiän kekši! Kakluš hänellä hypähtäy!