Texts

Return to review | Return to list

Lesken akan poigu

history

May 24, 2023 in 22:00 Нина Шибанова

• created the text
• created the text translation
• created the text: Vot, hyvä-horošo, eli enne leskiakku i hänel oli poigu. Hyö oldih köwhät, leskel akal eihäi kes elo tule. Kazvatti häi brihan d’o tävvekse miehekse. Sid rodih soarin boalu. Soari andaw tyttären mučoikse sil, ken loadiw moizen hiitrostvan, što ni moal mostu ei olis. Rahvas kerävyttih sinne soarin boaluh kengi mil löwhkämäh. Briha se pyrgivyw moamalleh tože sinne, soarin boaluh, löyhkämäh, sanow: – Mamin’ka, blahoslovi, lähten minä soarin luo löwhkämäh! Moamah sanow: – Älä lähte, poigani, peädy menettämäh, ei rodei sinus ni midä. Nu vot, hyvä-horošo, poigu sanow: – Työnä libo älä, a lähten! Moamah tuohuksen viritti i mollei ruvettih jumalal molimahes. Poigu kolme kerdoa kumardih jumalal i kolme kerdoa moamalleh. Nu vot, i mäni häi sinne soarin boaluh. Sie kengi mil löwhkäw. Yksi sanow, što parahodan loajin, toine sanow – korablin, eräs saiman, kaikil himoittas soarin tytär soaha mučoikse, ga soari ni kenen löwkändäh ei miely. No vot, hyvä-horošo, lesken akan poigu kyzyw soaril: – Voingo i minä löwhkeä? Soari sanow: – Voit, sih nähhäi on i boalu laittu. Nu vot, hyvä-horošo, häi i löwhkähtih, sanow: – Minä loajin moizen saiman, taigo menöw vetty myö, taigo moadu myö. Soari duwmaiččow, što nengomoa hiitrostii vie ni kuwltu, ni nähty ei. Siit soari kyzyw hänelleh: – A kuibo terväh voit loadie, pideägo suwri srokku? Häi vastah kyzyw: – A minbo vastah työ annatto srokkoa? Soari sanow: – Annammo kolme kuwdu srokkoa, sih aigah pideä loadie ее saimu. Soari hänel andoi srokan kolme kuwdu, a häi vastah löwhkähtih, sanow: – Minul kolmie kuwdu srokkoa ei pie, a minä loajin kolmih suwtkih! Häi löwhki i lähti kodih, a hänen nimỉ däi kirjal, što nengoine i nengoine mies otti nengoman srokan. Nu vot, hyvä-horošo, häi tulow kodih. Moamah kyzyw: – Midä, poigani, boalulois kuwluw? A häi vastuaw moamalleh, sanow: – Minun nimi nygöi, mamin’ka, däi kirjal. Minä löwhkiin soaril, što loajin moizen saiman, kudai yhteh loaduh menöw vetty i moadu myö. Moamah sanow: – Onnaako, poigani, menetit peän. – Ni midä, mamin’ka, syötä, d’uota i blahoslovi loadimah saimoa. Moamah syötti, d’uotti, viritti tuohuksen i poigah kolme kerdoa kumardih jumalal i kolme kerdoa moamalleh. Siit pani piikoikaftanan peäl, levien remenin vyöl, kirvehen remenin al, leveisärvišleäpän peäh i lähti meččäh saimoa loadimah. Vot, hyvä-horošo, häi meččäh i puwtui. Löwdi ylen suwren hongan i rubei kirvehel leikkoamah. Dyväi, dyväi i puwtui sе hongu pitkälleh. Häi kirvehen nenäl čökkiw, duwmaiččow, min piduhus pidänöw loadie. Tuli sih hänen luo vahnu starikku, raidaine pravilku käis, i kyzyw: – Midä, poigani, roat? Lesken akan poigu sanow: – Loajin, d’eädöine, saimoa, löwhkin korolil loadie moizen saiman, kudai vetty myö i moadu myö menis yhten d’ytyi. – Viego, poigani, otat minuw pod’onšinah? – Oi, d’eädöine, ku rubiezit, ga mieleh olis! Ruvettih loadimah, ga starikku kyzyw hänel: – A loajimmogo pitkän? – A mittuman, d’eädöine, loadinet, moine i hyvä roih, – sanow lesken akan poigu. (D’o hänel vallan andoi azuo). Starikku rubei pravilkal meäreämäh. Puolen nellätty pravilkoa meäräi i kyzyw: – Roihgo nygöi piduvuttu? – A miittuon, d’eädin’ka, loadinet, moine hyvä roih. Siit starikku meäräi levevytty kaksi pravilkoa puolen kel i op’at’ kyzyi: – Roihgo täs levevytty? – A miittuon, d’eädin’ka, loadinet, ga moine i hyvä roih. Saimu sе hyö valmistetah, i starikku kyzyw sil leskiakan poijal: – Soarin kod’žil ajat, ga viego, poigani, on sinul d’engoa äijy-vähä? (Enne vahnas, kačo, kod’žil mendyw pidi vie stolal d’engoa panna). Häi vastoaw: – Ei ole, d’eädin’ka, ni kopeikkoa. Siit starikku andoi hänel nahkahizen ruppisuwn kukkaron i sanow: – Na, poigani, kukkaro, täs eigo ole d’engoa, eigo loppei d’engat. Lähtiettih hyö sil saimal meččeä myö ajamah, d’oamah peäzemäh. Starikku n’evvow sil brihal, kui pideä ajoa moadu myö, kui vetty myö, diesvoi ozuttelow. Peästäh d’oamah. Starikku kyzyw hänel: – Viego on heimokundoa kedä kod’žil ottoa? Häi sanow: – Ewle ni kedä, yksin olen. Starikku n’evvow hänel, sanow: – Ku ewle, ga pyrritä ni kedä älä, ken tarinneh iče, ga sidä ota! Siit hyö proššaittihes starikan kel, i briha lähti yksin ajamah. Ajaw, ajaw, kaččow – mužikku d’oamua myö astuw. Kirgai: – Välittäi eäre, välittäi eäre, saimu peäl tulow! Ajoi häi mužikan luo, pozdorovkaiččihes. Mužikku kyzyw: – Kunne, velli, ajat nengomal saimal? Kuwlluh ni nähnyh en ole. Häi sanow: – Ajan soarih kod’žil. – Ota, velli, minuwgi kod’žil! Häi vastai: – Tule saimah. Nu vot, hyvä-horošo, mužikku sinne saimah, a mužikal yksi d’algu välläl, a toine toaksepäi kiinnitetty. Ženihymies kyzyi: – Mindäh, d’eädö, on sinulles yksi d’algu kiini? I häi vastai: – Vähä on, poigani, kahtel d’allal moadu kävellä. Vot hyö ajetah ielleh d’oamoa myö. Ajetah, ajetah, kačotah – d’oamoa myö mužikku astuw. Briha kirgai: – Vältäi eäre, d’eädö, saimu peäl tulow! (Roih hänel druškat, eihäi svoad’boa druškita pie. Dai pädijät roitah). Ajoi mužikkah sah, pozdorovkaittihes. Mužikku kyzyw: – Kunne, poigani, ajat? Nengomoa saimoa ni kuwlluh, ni nähnyh en ole. – Ajan korolih kod’žil. – Ottoat, velli, i minuw? – Tule, – kučui briha. Mužikku saimah nowzi, ga yhten silmän peäl remeni, a toine silmy avoi. Briha kyzyw: – Mindäh, d’eädöine, sinul on yksi silmy kriepitty? Häi vastai: – Vähä on, poigani, moadu kaččuo kahtel silmäl. Ajetah, ajetah, kačotah – op’at’ d’oamoa myö mužikku i astuw. Briha kirgai: – Välittäi eäre, d’eädöine, saimu peäl tulow! Ajoi sih sah, zdorovkaittihes. – Kunne, vellet, ajatto? Nengomoa saimoa ni kuwluh, ni nähnyh en ole! – Ajammo soarih kod’žil. – Ottakkoa, vellet, minuwgi! – Tule, – kučui briha. Nowzi mužikku saimah, ga puolel suwl remeni. Ženihy kyzyw: – Mindäh, d’eädöini, on sinul puolỉ suwdu salvas? Mužikku vastai hänelleh: – Vot, poigani, vähä on moailmal välleä tävvel suwl paista. Moamatku loppih, i saimu heittäh d’ogeh. Nu vot, hyvä-horošo, mužikku – d’ogirandah viruttannuhes, uinonnuh i kielen poikki d’oves lykännyh. Briha kirgai: – Ota, d’eädöine, kieli eäre, kačo, saimu kielen peäl tulow! Mužikku sen kuwli, kielen suwh veäldi i nowzi. Ajoi sih briha, pozdorovkaittihes. Mužikku kyzyw: – Kunne, vellet, ajatto? Nengomoa saimoa en ole ni nähnyh, ni kuwlluh. – Ajammo soarih kod’žil. – Ottakkoa, vellet, i minuw! – Tule, – kuččuw briha. (Kačo, miittumoa druškoa kerdyw)! Mužikku saimah nowzi, ga briha i kyzyw hänel: – Mindäh, d’eädöine, sinul kieli poikki d’oves d’owdui? – A räkel päiväl uinoin, i sinne d’owdui kieli poikki d’oves. (Vot on druškoa, soarin kod’žikse ajetah)! [Iče, soarnan sanoi, nagraw, sanow: «Kai kummattaw»]! Lähtiettih ielleh ajamah. Ajettih, ajettih, ga mužikku on ruvennuh d’oves vetty d’uomah i kaiken d’ovensuwn suwh tavannuh. Nu vot, hyvä-horošo, ajaw häi sinne i kirguw: – Salboa, d’eädöine, suw, kačo saimu suwh tulow! (Tämä olis äijäl hyvä soarnu, ku olis yhteh palah sanuo, kai vačču muheloittaw, ku rubean sanomah). A mužikku vastoaw: – Ah, räkel päiväl äijäl d’uotatti, kai d’ogi puwtui suwh tavata. Mendih läheikkäi, zdorovkaittihes: – Kunne, vellet, ajatto? Nengomoa saimoa ni kuwlluh, ni nähnyh en ole. – Ajammo soarih kod’žil. – Ottakkoa, vellet, minuwgi! – Tule, – sanow briha. Vot hyvä-horošo, d’ogimatku sе lopeh, i hyö kopsahutetah ajetah soarin dvorčan pihal. Peästih dvorčah. Neidine hyppäi ikkunah kaččomah, ongo ehki heimokunnal midä paremboa soboa peäl, a iče ženihy löyhkämäs oli ylen pahois sovis. Kačahtih ikkunah, da kogo svoad’borahvahal ribu ribuw pitkembi, ribu ribuw pahembi. (Pitkät rivut ollow, ga lyhetäh vie, kuni niis miehis peäzettö)! Häi hyppäi eäre ikkunas, ni kačo enämbi ei. Nu, hyvä-horošo, prišlos’ heile vastata, podr’oadan ku spolni. Vastattih i ruvettih heidy gostittamah, kod’žamiehii muinai. Viinoa heile kannetah, syötetäh, d’uotetah, kui slieduiččow. Nu hyvä-horošo, sulhastettih hyö i svoad’buo pidämaäh pidäy ruveta. Syöndystola se heile proiji i tuli se d’engan stolal panendu aigu: – Nu, – soaril kyzyw ženihy, – viego d’engoa pidäw stolal panna? – Ka kui kačot, on soaril d’engoa, – sanow soari. – Kui zakon on, ga panna pidäw, – sanow ženihy. Häi otti, nostaldi sen tyhjän ruppisuwn kukkaroizen kormanis i rubei koadamah stolal. Kukkaron suwn avai i koadoi sih stolal šoapkan suwruon tukun zolotoidu. (Kaftan hot rivus oli, ga kuldoa yksikai oli)! Siit soaril kyzyw: – Viego pidäw panna d’engoa, vai roih? Soari kieldelöy: – Roih nygöi, roih, soarin dielos nygöi on toas hyvin d’engoa! Nu vot, hyvä-horošo, ni kui ei soa välleä, pidäw ruveta svoad’boa pidämäh. Ruvetah i duwmaijah: ei olis mieldy myö, hävitteä heijät olis mieli. Soari kyzyw svoad’borahvahal: – Viego teil matkan dälgeh kylyh himoittas? Ženihy sanow: – Ga sе ei paha olis. Nu hyö čugunkylyw lämmitetäh ynnällizet suwtkat, d’o ni ližeämäh ei voija mennä. Tuodih viešti, štobi sulhasrahvas kylyh mendäs. Ženihy komanduičči sidä mužikkoa, kudamal oli poikki d’oves lykätty kieli, sanow: – Mene, Pitkykieli, kačo kylyw, voibigo mennä, ku ei kielasteta. Nu vot, hyvä-horošo, Pitkykieli meni kylyw kaččomah. Avai uksen, ga kylys kai seinät ku mard’aizet ruskiet, ni läs ei soa mennä. Häi oijendi kielen toizeh seinäh sah i hengästih, ga huwrmiet, hägär, seinih kazvettih: kai on kyly kui ei ole ni mulloi lämminnyh, ne to što tänä vuon. Häi tuli därilleh i sanow: – Ken i tulgah vierahal moal, ga sidäi maltetah kielastella. Eihäl kyly ole lämminnyh ni mulloi – kai on seinih huwrmiet kazvettu. Soaris päi käydih kaččomah: ongo neče pravdu. Mendih, ga tozi, mugai on. Vot, hyvä-horošo! Yö hyö siit moatah. Toizet suwtkat soari käski lämmitteä vaskistu kylyw. Toaste sе lämmitettih, valmistettih, ei voidu ni ližeämäh mennä, moine oli räkki. Sanotah: – Nygöi mengeä, kod’žamiehet, kylyh, kyly on valmis! Toaste ženihy komanduičči: – Mene, Pitkykieli, kačo, d’ogo voibi kylyh mennä. Menöy Pitkykieli sinne kylyw kaččomah, ga toaste ku mard’aine ruskei, ei soa ni lähel lähetä. Häi toas kielen lykkäi toizeh seinäh sah, toas huwrmiet seinih kazvettih. Tulow eäres toizien łuo, sanow: – Ken i tule vierahal moal, ga sidä i kielastetah, toine päivy därgieh, ewle kyly ni mulloi lämminnyh. Mendih, kačottih, ga tozi, huwrmiet on seinil kazvettu. Heile tuli vie kolmandekse suwtkii sih d’eähä, eigo puwtu kylyw kylbie, eigo svoad’boa pietä. Kolmandet suwtkat lämmitettih nobd’astu kylyw. D’ongoi ei voija ni ližeämäh mennä, moine on räkki. Tullah kodỉh, sanotah: – Mengeä, kod’žamiehet, kylyh: kyly on valmis! Ženihy sanow op’at’ Pitkykielel: – Mene, Pitkykieli, kačo kylyw. Pitkykieli menöw kaččomah, uksen avoaw, ga seinät ku mard’azet ruskiet. Häi toaste lykkeäw toizeh seinäh sah, hengähtäh, i op’at’ huwrmiet seinih kazvetah. Tulow eäres sie oman rahvanan luo i sanow: – Ken i tulow vierahal moal, sidäi kielastellah kolmas päivy yhteh palah! Soari kaččow, što ei soa peästä miehis nikui. I vie vidumaiččow – ei pie svoad’boa. – Vot, – sanow soari, – meile vie ei soa svoad’boa pideä, a paiče soarin svoad’boa,^ teile pideä soaha eläveä vetty grafin! Ženihy kyzyw hänelleh: – A kuzbo myö sidä soammo? Soari nevvow svoad’borahvahal: – Nengomas i nengomas linnas, kahten meren tagan, on mostu vetty. – A tervähgo net tuvva pidäw? – kyzyw ženihy. – Kolmet suwtkat annan srokkoa, – sanow soari. A ženihy vastoaw: – Suwtkis ku ei tuodanne, ga i kolmis sinne d’eähäh! (Poddaijahes ei ni mil, puwtuttih miehih)! Ženihy komanduičči mužikal, kudoal oli d’algu sivoksis: – Keritä d’algu i mene kävy. Osta grafin eläveä vetty i tule därilleh! Mužikku d’allan keritti, harpai meren askeleh, toizen toizeh i d’o linnas. Ugodih häi pristanil. Sid neidine, kupsan tytär, kudamal oli eläveä vetty myödäveä, ugodih silmii pezemäh žemčugois. Hyö azetuttih sih paginal. Toizet vuotetah soarin luo, ga d’o rubei aigu pitkäkse menemäh, a hyö sie pristanil, briha da neidine, vai paistah. Siit ženihy sanow sil mužikal, kudoal on silmy sivottu: – Avoa silmy, kačo, kus vien tuoju on. Häi ku silmän avai, kačoi i sanow: – Kahten meren tagan, pristanil vai pagizow kupsan tyttären kel, a linnah vie ni käynyh ei ole. Siit ženihy sanow sil, kudamal oli puoli suwdu sivottu: – Keritä suw i kurgoa eäres vien tuojoa! Se suwn keritti i kirgai – röngähtih, ga puolen čoassuw soarin dvorču lekui. Vien tuoju kuwli kirgoandan, dai ylen terväh vien otti, dai harpai meren askeleh, toizen toizeh, dai tuli. Nygöi zadaniet kai ispolnittih, ni kui ei soa välteä sovad’boa pidämäs. Nu, hyö ruvettih svoad’boa varustamah. Soari rubei tolkuiččemah i enzi kerran nimitti leskiakan poigoa vävykse. Sanow: – Vävy da svoatot, äijängo svoad’boh viinoa varustammo? Muwdu rashodoa täydyw soarin kois, emmo ni čotaiče. Vävyh da svoatot otvietittih: – Se sinun dielo on, min varustanet, ga se meile i hyvä roih. Soari sanow: – Minul on poigoa äijy juotettavoa. (Näit, soldattoih niškoih pagizow). – On äijy poigoa, ga varusta mi tahto, meis hyvin roih. Soari otvietti: – Minus hot’ kui vähä, ga viizikymmen sorokovoidu puččii pidäy viinoa olla. Ženihy vastai hänel: – A mi roih viijeskymmenes sorokovois, sinun d’o poijil ei rodei, ga meile svoad’borahvahal ei rodei kylläl! (Ni mis ei heittäi!) Soari ženihäl kyzyw: – Äijygo teidy myö pidäs? – Meidy myö hot’ kui vähä, kui vähä, a viizisadoa sorokovoidu pidäs. Ruvettih niidy viinoi kereämäh lawkois, skloadulois i kai net viinat kerättih. Viinat navedittih ylähäkse, a alah kuwru laittih. Kuwroa myö viinat valutah alahakse, juogah ken min kaččow, kuollow ga kuolgah, suwduo ei rodei ni mittumoa. Soari sanow: – Nu nygöi, vävy da svoatot, viinat on varustetut, pidäw ruveta svoad’boa pidämäh. – A enne svoad’bon zavodindoa pidäy viinoi proobuija, miittuot ollah, – sanow vävy. Vot, hyvä-horošo, häi työndäw sidä mužikkoa, kudoal d’ogi suwh meni: – Menes proobuiče viinoa, miittuot ollah. Mužikku sе meni viinoi oppimah. Häi pani kuwran suwh i ruvettih viinoi peästämäh. Vot, hyvä-horošo, rubei häi viinoa d’uomah, ga kuwras viinoa vähä tulow. Häi kuwroa kulakal pergaw: – Peästeät viinoa, peästeät viinoa! D’o pučis peästetäh, toizes peästetäh, d’o kymmenes pučis peästetäh. Soldatat sie, viinan peästäjät, kai hies ollah, puččiloi sih kuwran suwh vieretetäh, a häi ainos pergaw kuwroa kulakal: «Peästät viinoa»! Peästettih, peästettih, ruvettih kaččomah, ga viinan kel vai viizikymmen puččii däi, a tyhjeä puččii yliči seiny, puoli viijetty sadoa. Saldatat kirrattih: – Ewle enämbi viinoa! A mužikku sanow: – Nennego viinat soarin svoad’bos: ni humaldoa, ni vesseliä ei puwttunuh! Hätkestyi häi viinoi d’uomah, ga ženihy lähti d’o tiijustamah. Mužikku d’o vastah tuli. Ženihy kyzyw: – Hyvädgo on viinat? – En tiijä, hyvädgo vai pahat on, ga minul d’o kirrattih: ewle viinoa! Mendih hyö soarin luo i sanotah: – Davai pidämäh svoad’boa ielleh. Svoad’bo piettih i molodoit moate mendih, a družkat da muwt rahvas ken kunnegi mendih. Ruvettih elämäh.^ Svoad’borahvas oldih ribulois i ženihy rovno ei ollut hyvä, a ruvettih elämäh, ga ženihäh soarin tytär mieldyi, i ženihy rodih armas. Ruvettih ylen hyvin, sobuh elämäh. Mučoil hot’ on armas, ga soaril ewle armas: häi vie aivin duwmaiččow hävitteä. Čoajuw d’uomah kerrytäh sie huondeksel, ga soari paginan d’uohattaw: – Vot, – sanow, – vävy, sinä meile tulit ylen köwhy mies. Vot, – sanow, – nečie meren tagan on moine linnu.^ Sie ken ku vähäizen sluwžinow, ga voibi ottoa eluo midä tahto loaduw. Mennäh hyö mučoin kel moate, ga heile igävy toine toizes erota, tolkuijaheze keskenäh: – Vot, – sanow mučoi, – toatto ei työnä sinuw eluo soamah, a hävitteä tahtow. Sinne linnah mennes keski merel on soari, a soares ollah lendelijät mavot, hyö d’ogahisty n’okitah, ken vai sinne menöw: ewle järilleh tullutta ni kedä. Siit häi ielleh nevvo ukolleh: – Hänelleh ku on himo hävitteä sinuw, ga toizen kerran ku mainiččow, ga pakiče polku soldattua, karabli, karablin peräh bottaine, i karablin peräh porohua kaznu i kaikkie zapastoa vuvveksi, anna roih i hänel pilloa – ongo siit hänel vačču täwzi, vai ewle. Merel ku menet madoloih sah, i mavot ku ruvetah lendämäh n’okkimah, sinä bottah heitäldäi, spiičku piiräldä, porohukaznah lykkeäldi i iče merel uiji. Sinä ku olet pravdu mies, ga sinuw eigo tuli polta, eigo vezi upota! Nu vot, hyvä-horošo, hyö yö moatah, i tulow huondeksel čoajun d’uondu aigu. Kerrytäh čoajul, ga soari op’at’ i d’uohattaw, sanow: – Vot vävy, tulit sinä meile köwhy mies, ga vois soaha meren tagan linnas hot’ miitumoa tavaroa, vai pidäw sluwžie vähäine. Net suwtkat eletäh. Hyö sie mučoin kel ni moata ei, aivin tolkuijah i itkietäh, moine on heile igävy toine toizes erota. Tossu peän mennäh čoajul, ga d’o pidäw šuorita lähtemäh. Vävy se sanow soaril: – Sinne lähtijes minul pidäw karabli, polku saldattoa, vuvven zapastu kaikkie i kaznu porohoa. Soari kai hänel andaw ihastuksis, ni midä ei ole žeäli, vai mengäh eäre. Kai valmehekse varustetah, a vävyh vai istuw. (Kui minä toivot, täs). Dai lähtöw häi merel ajamah. Ajetah merdy myö i lähenöw se soari, kus mavot ollah. Rubiew soari se lähenemäh, häi otti ičelleh evästy, heittyi lotkazeh i lykkäi viritetyn spičkan karablih. Karabli sе lähti ielleh ajamah, a häi jäi lotkazeh. Ku mustu pilvi, heittyi maduo karablih i sil keskie ku virittih, räškähtih porohat, ga mavot kudamadgi palettih, kudamadgi upottih vedeh. (Putin mužikku ku lähti merel, ga vie muil dorogan puhtasti)! Häi ielleh kulgow, kulgow, eigo ole karablii, eigo midä. Kulgi, kulgi i puwtui sih samah linnah, kudamah pidi mennä. Hyvä-horošo, tuli häi sih linnah i kävelöw, kaččeleh, kunne mennä yökse. (Rowno ku minä tuliinhäi täh linnah). Puwtui häi ylen bohatan kupsan kodih: ylen on äijy torguw sil kupsal, ni pereä ei tiijä. Tariččih sih kupsah häi yökse. Yökse laskiettih i ylen hyvin pietäh, syötetäh, d’uotetah. Ižändy tunnustah i rubiew kyzelemäh: – Kui sinä, ulgomoan mies, puwtuit tänne? – Lähtet kävelemäh, ga i puwtut, – vastoaw häi. Ižändy kyzyw hänel: – A midäbo voit dieloa pideä? – Voin dieloa pideä, hot’ midä pidäkkäh, kaiken moizen dielon sellitän. Ižändy sanow: – Meile moinehäi miesgi pidäs, minä sinun paniziin prikaššiekakse lawkkah. – Voin, – sanou soarin vävy. – Yksien da kaksien nedälilöin täh, – sanow ižändy, – en olis rakas palkoamah, hot’ kui bedno, ku voizit ehki meile olla vuvven. Häi vastai izändäl: – Ižändy, ku mieldynemmö toine toizeh, ga moožet olemmo vie kaksi vuottu yhtes. (Ohoh, se mies hot liene köwhy olluh, ga tolkukas oli)! Laitahes vuvvekse, i häi rubiew sluwžimah lawkkah prikaššiekakse. Lawkas häi torguiččow ylen verno, boiko da vesselästi – min nelli prikaššiekkoa torguijah, sen häi yksinäh torguiččow. (Vesseleä ristikanzoa i enne rahvas on suvainnuh). Nu vot, vuvven häi torguičči i tuli srokku. Soderžanii hänel on kai valmis, viinoa ei d’uo, eigo muwh mih ota ižändäs dengoa. Ižändy häneh ylen äijäl mieldyi. Ižändy rubei händy pagizuttamah, sanow: – Edgo vie vuottu olis? Häi ei mene vastukavain, sanow: – Ku lienet, ižändy, mieldynyh, ga vie olen vuvven. Toizel vuvvel d’o ižändy kaiken kaznan hänel doverii i d’o rubei työndämäh toizih moaloih tavaroa ostamah, midä vai vähenöw ičelleh. Häi kävyw da tulow, čotan kaiken verno pidäw, pahoi ni midä ei pie. Muga sluwži häi toizen vuvven. Srokku tuli, i ižändy op’at’ i rubei händy pagizuttamah: – Viego rubiet kolmandekse vuottu sluwžimah? Kolmandekse vuottu ku ruvennet, ga iččespeäl annan koit dai lawkat. Igäväččäine hänel olis, i mučoi on aiven mieles, ga yksi kai vie däi kolmandekse vuottu. A ižändäl sanow: – Ei pie minul kodii, da ni eloloi, minä endizelleh sluwžin kolmanden vuvven. I kolmanden vuvven häi sluwži endizelleh, tavaroa torguičči nellän prikaššiekan vastah. Tuli se päivy, vuvven srokku, i hänet rubei himoittamah kodih lähtie. Ižändy op’at’ rubei pagizuttamah, sanow: – Kai ičelles ota, a ku voinet aijan menetteä, ga diä vie tänne. Häi sanow: – En voi diähä enämbi, minul on mučoi, i nygöi pidäw lähtie. A eluo min lienen lunnastannuh, ga lähties annat. Nu vot, hyvä-horošo, häi rubei kodih lähtemäh, ižändy työndeäw. Ižändy sanow: – Enzimäzikse, – sanow, – annan minä sinul karablin, miittumoa ni kuwltu, ni nähty siid gosudarstvas ei. A mittumalbo tavaral gruwzimmo? – kyzyw izändy hänel. (Siit ewlla tyhjät palkat, hot kolme vuottu sluwži)! Häi vastoaw: – A midä ewle žeäli, ižändy, sil i gruwzi. Ižändy sanow: – Minun vallan ku annat, ga ku pädenöw nengomat tavarat, ga minä gruwzin soaravaizel nahkal. Hänes mieldy myö rodih. Soaravaizel nahkal gruwzittih sе karabli. Andoi škipparit viemäh i andoi dengoa heile, sanow: – Štobi̮ hänes etto ottas ni midä, a järilleh tulgoa dengan väil kui tahto. Lähtiettih hyö ajamah i peästih omah gosudarstvah, omah pristanih. Kačotah sie – tulow ulgomoan karabli ulgomoan flaguloin kel. Duwmaijah, ku ei ehki voinu tulis! Nu ku yksi karabli on, ga ei voinu ole. Kaikin mendih randah vastah, i soari tyttären kel meni. Lähti sie, ga oma soarin vävy, hyvä, terveh. Häi i sanow soaril: – Tämä karabli on minun i tavarat on minun, mene, kačo, miellytgo tavaroih? Soari meni karablih, ga täwzi karabli gruwzittu soaravaizel nahkal. Soari sanow: – Moločču, vävy, tämä karabli da nahkat maksetah miän puoli sarstvoa! Vot, hyvä-horošo, soari priimi vävyn i tuojat i priglašaičči kaikkii gostih. Tuojat suwtkat gostittih, lähtiettäs eäre, ga soari eti tuöndänyh, kolmet suwtkat gostittih. Kolmet suwtkat gostittih tuojat i lähtiettih kodih. A lesken akan poigu däi mučoin kel elämäh. Enne elettih armahasti, a eriže olduw ruvettih elämäh vie armahembah. I soaril rodih vävy armas. Minä sie pristanii myö kävelin, karablii da nahkoi kačoin, i minul leikattih pala nahkoa, siit loajiin tabakkukukkaron. Se on vie i nygöi.