Texts

Return to review | Return to list

Oli enne die ukko da akku

history

June 13, 2023 in 20:26 Нина Шибанова

• created the text
• created the text translation
• created the text: Oli enne die ukko da akku. Elettih oldih hyö i heile rodih kaikkiedah kaksi lastu, tytär da poigu. Ukko da akku kuoltih, tyttö jäi kaheksatostu vuodine, a poigu jäi seiččetostu vuodine. Hyö, velli da sizar, elettih kaksi vuottu kahtei. Velleh sanow: – Hoi sizär, minul pidäw naija. Sizäreh sanow: – A enne naindua osta minul mašin, minä rubien ombelemah sobua. Dai velleh ostaw mašinan i sanow sizärelleh: – Täl mašinal sinä älä rubie prostoidu sobua ombelmah, a ombele vaì šulkuw. Sizäreh ku on vahnembi, ga i sanow vellel: – Sinä rubie meččäh käwmäh. A sizäreh oli ylen ozakaz, i velleh händy kuwndeli. Dai häi naibi Syvätterien akan tyttäres. Velli sizären panow yheksändeh jatuažah šulkuw ombelemah. Huondeksil meččäh lähties aivin menöw sizäreh luo blahoslovenijal, sanow: – Blahoslovi minuw, sizär, meččuimah. Häin sanow: – Spuassu blahoslovikkah. A mučoil rodih paha mieles, mikse kävyw sizäreh luo blahosloven’n’al. Häi ottaw enzi piän tanhuos kuvves lambahas parahan lambahan tappaw. Tulow vai ukkoh kodih, ga mučoi sanow: – Voit mennä sizäres luo blahosloven’n’al, kuvves lambahas parahan tapoi! A ukkoh vastai: – Tapoi ga tappakkah, tänäpäi ku kaksi sain ga! Lähtöw toizen piän velli meččuimah i opadi menöw sizäreh luo blahosloven’n’al, sanow: – Blahoslovi minuw, sizär, meččuimah. Häi sanow: – Spuassu blahoslovikkah. Mučoil on moine paha mieles i häi ottaw kuvves lehmäs parahan tappaw. Illal juoksow jo pordahil vastah, sanow: – Voit mennä sizäres luo blahosloven’n’al, tänäpäi kuvves lehmäs parahan tapoi. Velli ei suwtu, sanow: – Tapoi, ga tappakkah, kaksi ku sain tänäpäi ga. Kolmandennu piän menöw blahosloven’n’al, sanow: – Blahoslovi minuw, sizär, tänäpäigi meččuimah. Sizär blahoslovi. A heil on tuatas diännyh uveh kaheksakezäne. Mučoi kolmandennu piän ottaw dai tappaw sen ubehen. Illal itkumädžyn kel juoksow ukol vastah, sanow: – Voit mennä sizäres luo blahosloven’n’al, tänäpäi ubehen tapoi. Velli ei suwttunuh yksikai, vai sen burahtih: – Tuli tai hänelleh. Nelländenny piän opadi menöw velleh sizärelluo blahosloven’n’al. A mečäs sie suaw häi mene tiid’e mih tuhanzih. Nelländenny piän mučoi ottaw da lapsen vaččah tappaw, a iče lattiel riemistäh virumah. Tulow kodih ukkoh, ga häi sanow: – Voit mennä blahosloven’n’al sizäres luo, vaččah lapsen tapoi dai iče olen kuolemas. Vellel rodih moine paha mieles, stuwlal istuvui i duwmaiččow, midä nygöi ruadua? Häi ottaw t’omnoih koriettah hevon val’l’astaw. Menöw sinne yläh sizärellyö, sanow: – Šuorie nygöi, sizär, šuorie! – Kunnebo, velli-rukku, nygöi minun otat t’omnoil korietal, minul šulkut dai kai tähgo levälleh diäh? Dai istuttaw sizären t’omnoih koriettah i lähtietäh. Häi ajaw hevol gluhoih korbeh. Ottaw i sizärel polvien kavoti jallat katkuaw i kynäbryksien kavoti käit katkuaw. Lykkiäw sizären sinne gluhoih korbeh, iče kodih ajaw. Sih jäi verdy hänen käzis da jallois. Sizäreh sie itköw viet i veret, piäze ni kunne ei. Kolme golubkua sih tulow hänen veril. Yksi golubka luadiw paginan, sanow: – Älä itke sinä, naine armas, a mene suarin poijan saduh! Neidine se on moine nähtä čoma, ga ei sua sanoil sanuo, ni virzil vediä. Nu häi vieröw, vieröw suarin poijan saduh. Yhten piän häi sie marjazen i otti savus. Suarin poigu tulow saduh, šavindeleh, sanow: – Nu mi neče čuwdo, ku marjane kadoi, saduh ni kedä ei käwnyh. Tossu piän suarin poigu ottaw, zapiskaizen kirjuttaw: «Ku ollet vahnembi, diävei – otan muamakse, a ku ollet iččen igähine naine, ga otan libo mučoikse libo sizärekse». Häi tossu piän sie savus vieröw i ottaw vie juablokkazen i lugow zapiskazen. Kolmandennu piän suarin poigu kaiken luadustu syömisty varustaw stolal savus i kirjuttaw: «Ole miittuine tahto, nygöi tulow diäviekseh». Häi vastah kirjuttaw: «Olen ristikanzu, ga ei ole käzii da jalgoi». Suarin poigu duwmaiččow, nygöi tulow, i jättäw škuapan uksen avoi. Hrustal’noi škuappu on. Häi nelländen piän vieröw, vieröw i istuh stolah. Stolas syöw, d’uow i menöw hrustal’noih škuappah i škuapan uksen panow salbah. Suarin poigu kävelöw, viheldelöw i sanow: «Nu mi neče čuwdo, syömizii syöw, d’uow, diävei ei». Neidine sе škuappua i lekahuttaw vähäzel. Kolme kuwdu suarin poigu syöttäw. Avuaw škuapan uksen, ga moine on hyvä da čoma neidine, ei sua ni silmie ottua, vai ei ole käzii da d’algoi. Dai hyö tunnustetahes i häi ottaw neidizen mučoikse. Kuwdu kolme sie pidäw škuapas, syöttäw, ei työna ni kunne. Jo yhtyttih dai kai, a suari ei tiije, što on poijal mučoi. Kaččow suari, ei poigu syö, eigo d’uо, aivin laihtuw, ei ole dielot hyvin. Hänel d’ongoi mučoi kohtustuw, suarin poigu hänen snimaiččow, ottaw kartočkan hänes, tuatalleh i sanow: «Nygöi, tuatto, minä tahton naija, sidä i laihtun. Nygöi työnä d’oga sarstvah lakeit, snimaiččemah rahvahii, neidizii, mengäh eluo mi tahto, siid minä mučoin valličen». Kuw-toine menöw, tullah lakeit i tuvvah tuhanzii kartočkoi. Кaččow suari dai sarevna niidy kartočkoi, dai poigu kaččow. Saarin poigu ottaw oman kartočkan kormanis i heittäw niijen keskeh. Suari i kogo hiän heimokundu miellytäh sih kartočkah, a nähtä vie ei sidä nastu. Poigu sanow: «Blahoslovi, muamo, minä nygöi tämän otan mučoikse, olgah lähilloitton». Suari, konečno, poijan sanua ei ylimieli i andoi blahosloven’n’an ottua. Dai ottaw suarin poigu sen neidizen mučoikse, a se d’o on mahan kel. Vai naibi suarin poigu dai hänel tulow sročnoi pakiettu, što tulla hänel pidäw voinil. Dai suarin poigu lähtöw voinil voiskan kel. Händäh työtäh, kaimatah. Kuw aigua menöw i mučoi sai lapsen. Hänel työtäh kirjane, što mučoi sai lapsen, poijan: päiväine piälakal pastattaw, kuwdamane očal kumoittaw i joga tukan ladvas tiähtyöt on. Annetah kirjane počtal’jonal viija suarin poijal. A počtan talui (tiijät) oli jo mužikku vahnu. Astuw, astuw i ezmäzeh kyläh yökse rubiew. Taloih yökse pyrgiw ga emändy kyzyw: – Yökse laskemmo, ga kunnebo olet menemäs? – Menen, – sanow, – suarin poijal kirjastu viemäh, mučoi poijan sai. I ugodih kakras starikkaine vellen taloih yökse. Taloin emändäl on kyly lämmitetty. Häi sanow: – Etgo, d’ad’a, mene kylyh? Starikkane kylyh lähtöw, neveskäh se počtan avuaw i lugow kirjazen. Kirjazen lugow i sen revittäw, uvven sijah kirjuttaw: «Eigo ole počči, eigo počin poigu, moizen poijan sai mučois». Suarin poigu vastah kirjuttaw: «Olgah miitune tahto, olgah minun tulendah sah siit». Tulles starikkaine tulow sih samah taloih yökse. Opad’ on kylyn lämmitännyh, sanow: «Mene, d’ad’a-rukku, matkas tulduw kylvetä d’algoi». Iče ottaw, kirjazen revittäw, uvven sijah panow: «Ni yödy, ni päiviä ei pidiä siit. Panna kaksipiähizeh puččih muamo i poigu i työndia merel». Suaril da sarewnal ylen on igävy heidy sinne panna puččih, no ylimielie poijan sanua ei voija i pannah sinne puččih kuvvekse nedälii produktua. Kirjazel on: «Ni yödy, ni päiviä ei pidiä», a hyö jo kaksi n’edalii kerätäh heidy, ei voija erota, moine heilä on žieli bunukkua da neveskiä. Dai työttih heidy pučis merdy myö matkuamah. Hyö matkatah, matkatah merdy myö kuwzi n’edälii. Brihaččune sanow: – D’ogo, muamoini, potkastammos? Sanow: – Älä, poigani potkastai, ku emmo ole vie keskimerel! Rubiew jo pucči kivih kolahtamahez: – D’ogo nygöi, muamo, potkastammos? – Potkastai, nygöi, poigu. Brihaččuine ku potkastah, ga pučis pohju i pakkuw i randah piästäh. Mennäh randah, vihandal nurmušal azetetahez, väzyttih merdy myö ajajes. Syömizet, d’uomizet heile loppiettihes. Muamah väzyi i heittyi muata, a kaivostu ei nähnyh, a brihačču däi elostamah. Brihaččune elosteleh, elosteleh ga kaivozeh i kirboi, a muamah on uinonnuh, ei näi. Havaičui muamah, ga ei näi brihaččustu. Häi itköw, itköw, kai ulahteleh. Tulow harmai starikkane, kniigu käis, sanow: – Midä itket, naine armas, verizii kywnälii kirvotat? Mučoi hänel vastuaw: – Kaheksandeltostu ku rubein itkemäh, ičelleni uija vetty olis, mi on minul itkiettyö. – Koittele, – sanow starikku, – kaivostu, nečis on kaivone, käzin’uwčil. Panow käzien kyngäzet kaivoh, ga hänel sie brihaččune kaivos puwttuw. Rubiew lastu mual heittämäh, ga d’o hänel käit ollah, hyvät käit. Häi ihastui, ei tiije iččiedäh, ku käid rodih. Starikkaine kaččow sidä, gai sanow: – Kasta jallat kaivozes. Häi panow jalgukyngät kaivozeh, nostaldaw sie, ga hänel jo ollah jallat, kui neidizenny olles. Häi ihastui i starikkazel kaglah. Siit ottaw lapsen i lähtöw astumah, a lapsel on paikku piäh kriepitty. Astuw, astuw i puwtui sih samah omah kyläh. Häi tiedäw vellen koin i menöw sih taloih, sanow: – Laskettogo lapsen kel huogavumah kodvaizekse? Mužikku sanow: – Ga on häi sen verdu muannuttu,| kunnebo työnät lapsen kel yön vastah? A mučoi sanow: – Ni miittumua yöniekkua tänäpäi täh ei pie! Tänäpäi tulow suarin poigu kodih mennes yökse i pakiččijoi yökse ei pie. – Väzyin, hyvä mučoi, lapsen kel, laske ielleh, a sinul minun sanois sidä i roikkah, midä vai hengästätös. A mužikku sanow: – Kunne työnämmö vastu yöh lapsen kel, häi päčil i maguaw. Mučoi se nowzow päčil i vieröw päčin bokal maguamah, lapsen panow seinypuoleh, a iče vieröw täh puoleh. Suarin poigu tulow kavahtah sih yökse, voiskan kel kodih mennes. Suarin poigu tuli i latettu myö kävelöw šavizow, moine on hänel tusku kodih mennä. Siit häi sanow: – Ettogo ken maltas suarnua sanuo? Ukkoh sanow: – Minä en malta. Suarin poigu sanow: – Kenbo on neče mučoi päčil, eigo häi malta? A mučoi sanow: – A olis, poigani, minus ičes suarnua. Neveskäh se vikse ellendih, karahtih sih, sanow: – En d’o ole rakas suarnua kuwndelemah, paiskua voinien dieloloi da muwdu. A suarin poigu vie enämbäl priičoitui sanomah, sanow: – Sano, sano, t’owta, sano ielleh, ni midä älä varua. Sanow: – Suarnan sanon, ga ku ei suarnua keskustettas. Häi i allaw sanomah, kui häi eli vellen kel, kui hänel käit da jallat katkattih da gluhoih korbeh lykättih. A velleh sih i palahuttaw sanuo: – Ei d’o muga olluh ga. A luaittu oli moine sana: ken suarnan keskustannow, ga sada rubl’ua d’engat, libo sanonduaijakse karzinah. Velliedäh d’o i pandih karzinah. A mučoi ielleh sanelow. Suarin poigu duwmaiččow: «Tämä suarnu on minun mučoin suarnu, tol’ko en tiije, ken on sanelii». Mučoi ielleh sanelow: – Sai poijan, počtal’jon puwttui Syvätterien akan tyttärelluo yökse, sе muutti kirjazen... A neveskäh ei voi tirpua, sanow: – Ei d’o muga olluh ga! Suarin poigu i hänen pani karzinah. Mučoi sanelles ei sano, što minä sain, a sanow: «Häi sai poijan: kuwdamane očal kumoittaw, päiväne piälakal pastattaw, joga tukan ladvas tiähtyt on». A brihaččuine sih laskettaw: «Mami, minulhäi muga on». Suarin poigu duwmaiččow: «Mi nygöi»? Häi nowzow päčin piäl, livuaw, ga omani mučoi, vai käit da jallat on. Livuaw lapsel paikan, ga perti kai valgenow i joga tukan ladvas tiähtyt. Siit suarin poigu tervehti mučoin mučoikse, poijan poijakse, a net otti, ukon da akan, i šuaškal piät leikkai. Lapsel da emändäl suwdu puolin toizin andoi. A minul vie pohjattomal r’umkal viinua andoi.