Texts
Return to review | Return to list
Ildukävelys
history
June 16, 2023 in 14:57 Нина Шибанова
- created the text
- created the text: Syvyskuun päivy rubei muuttumah illakse, hil’l’akkazin pimeni da ilmu rubei vilustumah. Istuimmo omas vanhas kois, kačoimmo ikkunah da mustelimmo, mittuine lämmin oli mennyt kezä. – Buabo! Läkkä, kävelemmö palazen! kyzyttih Jegorka da Ks’uša. – Terväh jo pimenöy, sanoin minä. Ga lapset ei alevuttu: – Läkkä kodvazekse! Šuorivuimmo da menimmö pihale. Vilu kaste jo heityi heinikköh, vezi järves pimeni, erähien taloloin ikkunois jo paloi tuli. Lähtimmö omas pihaspäi, nouzimmo mägeh da lähtimmö kävelemäh hieruu myö. Vastah ei puuttunuh nikedä, vai koirat taloloin pihois laškah luaduh haukuttih, vardoittih. Šuura-buaban talois ikkunat oldih valgiet. – Toinah, nouzemmo pertih? sanoin minä. Šuura-buabal tänävuon jo täydyi 90 vuottu, ga kogo kezän häi eli kyläs, omas pienes čomazes taloizes. – Terveh, tulgua, tulgua! karjalakse tervehti meidy emändy da kerras kučui stolan tuakse. – Gu tiezittö tulemah, minä blinua pastoin, syögiä! Myö joimmo čuajuu blinoinke, kačoimmo kartočkoi, pagizimmo midä kuuluu kyläs dai terväh jo lähtimmö iäres, vai toivotimmo buabale hyviä undu. Verandan tuli luadi valgien madalil pordahazil, ga konzu myö salbaimmo uksen, rodih ihan pimei. Azetuimmo sentäh ku emmo tiedänyh, midä ruadua, kiändyögo pertih vai astuo ihan pimieh sygyzyildah? Annoimmo toine toizele käit, pollimmo kaksin askelin da uvvessah azetuimmo. Taivas oli moine mustu, ka ei nägynyh ni dorogua, ni kodiloi, ni meidy iččie. Olimmo ku valgies kosmossulaivaspäi mustah kosmossah piässyöt kosmonaftat. Dai myö roimmokseh sen pimevyön vuitikse, hil’l’akkazin, käzii heiluttajen, rubeimmo liikkumah edehpäi, öntästyttyy kirruimmo varavos da ihastuksis vinguimmo. – Mi on hyvä! Ihalmo! U-u, minä varuan! A minä en varua! kuulin minä iänii, ga lapsii en nähnyh. Konzu iänet hillettih, myö buiteku kavoimmo hil’l’azeh kyläläzeh mieroh. Oigiel puolelpäi vuottamattah kuului iäni. – Tuuli liikuttau heiniä da tuhjoloin oksii, rauhoitin minä Jegorua da Ks’ušua. Ga sinä hetken kenlienne nägymätöi ylen terväh juokseldi siiriči meis. – А-а-а! vingahtimmo myö yhteh iäneh da uvvessah lujasti tartuimmo toine toizele käzih. Nägyy, kenenlienne kaži kodih juostes iče pöllästyi meijän iänii. Dai kerras avavui susiedukoin veräi da valgies myö näimmö Natašoi-t’outan, häi laski kažin huonuksih. Meijät nähtyy häi kyzyi: – Kenbo sie pimies kävelöy, eihäi paččahas ni tuldu ole? – Myö olemmo täs! Ga myö emmo tiijä, mikse tänäpäi ei ole tuldu pihal, vastaimmo myö hänele. – Kuibo kodih piäzettö? Olgua yödy minulluo! kučui Natašoi-t’outa. – Passibo, Natašoi, ga meidy muamo da tuatto vuotetah! vastain minä kaikis tuači. – Vuotelkua kodvaine, minä hos lampočkan annan! huoloindelih Natašoi-t’outa. Häi toi meile pienen lampočkan da myö lähtimmö ielleh astumah. – Buabo, a suaugo jiähä yökse susiedah? Ks’uša kyzyi minuu. – Meijän kyläs suau, sendäh ku tiä gostil kai ukset ollah avvoi. Meijän kodi oli jo ihan lähäl. Lampočkan valo ozutti meile kujozen, kudai jyrkäh laskih mäis alah. Astuo pidi toine toizen peräh jalloin alle kaččojen, sendäh ku lampočku andoi vai vähäzen valgiedu. Järvelpäi rubei tuulemah viluu. Astuimmo buite heinymeččiä myö: tuuli liikutti kuivua syvysheiniä, dai oli muga, buite kenlienne nägymätöi peittelehtäy, šuhizou ihan rinnal da tahtou kopata sinun jallan. Lampočkan valo liikahteli da sen peräh sinne-tänne liikuttih muzavat kuvahazet buite suurien puuloin rungot. Myö rikoimmo kyläillan pimien, kus mustat pilvet, järvi, taloit kuuneltih syvystuuldu. – Mi on hyvä! Kui suarnas! virki Ks’uša. Jegorka sih ližäi: – Tämä on tozi tapahtumu! Dai lapset kyzyttih: – Buabo, eihäi tiä nikedä ole? – Tunduu, buite yksin emmo ole! Tuli mieleh, ku kentah vardoiččou meidy da auttau piästä kodih, ga iäneh sanoin: – Tiettäväine, on! Myö olemmo – Ks’uša, Jegorka da buabo, ket puututtih suarnušeikkailuh da tahtotah teriämbäh piästä kodih. Jo palazen peräs myö näimmö: meijän kois vallotetah ikkunat, da meidy jo vuotetah muamo da tuatto – seizotah pordahil, kačotah pimieh. Olizimmo onnuako suannuh löylyy, ku lähtimmö nenga myöhä pihale kävelemäh! Ga vanhembat, meijän ihastunnuot silmät nähtyy, sanottih: – Jo tahtoimmo lähtie eččimäh! Rubiemmo nygöi čuajuu juomah! Sen ildukävelyksen jälles myö jo tiezimmö sen, ku Karjalas suarnat eletäh ihan rinnal, pidäy vai maltua tundie niidy da nähtä.