Texts

Return to review | Return to list

Minun dedoi

history

July 03, 2023 in 12:15 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Minun dedoi Rostkov Vladimir Aleksandrovič sündui Kakkarv’külähä 19. uhokud 1929. Hän oli vanhemban lapsen perehes. Hänen ližaks prababoil da pradedoil oli völ kaks’ poigad da koume sizart. Svetasizar om kaikid penemb laps’ perehes. Heil dedanke ero igäs om 12 vot. Sveta nügüd’ki johtutab, kut hän navedi uinota vanhemban vellen magaduzsijal. Hän tegi necidä sen täht, miše vel’l’ otnuiži händast sül’he da pannuiži magadamha lapsen magaduzsijale šuhaiten midäni laskvas korvaižehe... Voinan aigan pereh oli evaku acijas Saratovan agjas. Dedoi oli sigä paimnen. Sid’ pereh pördihe tagaze kodimale. Norudes dedoi oli min’oran, kut i äi toižid lapsid Änižröunas. Voinan jäl’ghe heile pidi ecta minoid mas. Sid’ dedoi openzihe radonmahton opištos, a kogonaižen igän radoi mašinan vedäjan Avtospectransas. Mikš sündui taht starinoita ičein dedas, kudamban polhe minai jäi vaiše erasid mel’kuvid? Voib olda, sikš ku kuvad nene oma kaikid arvokahambad, kaikid lämembad. Kaikuččen mehen täht ičeze dedoi voib olda armhan, läheližen ristitun. Minun täht dedoi ei ole vaiše läheline ristit, nece om todesižen mužikan da mehen ozutez i ideal. Dedoi oli lujas ülev, miše hän oli vepsläižen. Hän navedi ičeze rahvahan kel’t i lujas tahtoi, miše kenni lapsišpäi vai vunukoišpäi tedaiži kel’t, miše armastaiži sidä muga, kut hän. Konz sizaren tütär Lana zavodi opeta universitetas vepsän kel’t, hän oli ihastusiš. Sanutas, miše hän eskai toižid ristituid, kudambad unohtiba ičeze juriš vai varaižiba nimitada ičtaze vepsläižikš (mugoine oli aig), pagištoiti tedotada rohktas ičeze vepläižes veres. *** Mamoi starinoiči, konz mö vellenke olem sündnuded, ka dedoi ösmenan jäl’ghe radolpäi rigehti meidennoks, hot’ vähäižen kacmaha vunukaižihe (eskai magadajihe lapsihe), i vaiše sid’ hän läksi iče magadamha kodihe. Nece oli hänen taban päpird – enamba kaiked hän armasti neciš elos ičeze pereht: akad, lapsid da vunukoid. Dedoi nikonz ei sanund hubad sanad, nikonz ei ridlend nikenenke, nikonz ei lajind nikeda. Eskai konz hän joi rümkaižen vodkad jäl’ges kül’betid pühäpäivän. Siloi hän tegihe völ laskvembaks. Tundui, miše hän armastab kogonašt mirud, miše hän om vaumiž sebata kaiked necidä mirud ühtes iloidenke da bedoidenke. Sanutas, miše vin voib avaita ristitun todesišt südäimištod. Nacein, muga om-ki. *** Konz minun mam i däd’ oliba pened, ka minun Ol’aprababoi, baboin mam, navedi oleskelda tütren da vävun adivoiš. Kaikuččen nedalin hän tuleskeli heidennoks puižehe pertihe üks’honusižehe fateraha ödumaha kogonaižed lebupäiväd. Dedoi navedi ičeze anoped. Ol’ababoi oli ustavakaz naine. Hän ištuihe fateran čogaha, miše nikelle ei telustada. Dedoi kucui händast stolan taga: ”Mamoi, ištte stolan taga, ala ištu čuras!” Mamoi starinoiči minei, konz prababoi läžui, ka dedoi kaiken lähtli kalatamha. Hän tezi, miše Ol’aprababoi enamba kaiked navedib söda lent. Maged lem’ ihastoiti prababoid, hän voi hot’ vähäižeks unohtada ičeze kibus. Mugoižen minä händast muštanki – kaiken aigan rigehtijan abutada kelleni, kaiken aigan holdujan kenesni. *** Baboi sanub, miše dedoi nikonz ei pagižend koval änel hänenke. Kerdan baboi rändui mikšse dedan päle da pagiži hänenke kauktas. Sihe dedoi sanui: ”Maša, minä nikonz en pagiže sinunke muga, sinäki, ole hüvä, ala pagiže!” Baboi sanub, miše sen jäl’ghe hänele oli muga huiged, ved’ nece tozi oli, dedoi nikonz ei pagižend hänenke koval änel. Aig mäneb. Nügüd’ baboile om 89 vot, a hän muštab, kut hänele oli huiged neciš azjas. Minä iče muštan, konz vaiše ühten kerdan dedoi oli käred. Sil kezal meidinnoks Gatčinaspäi tuli meiden bratan Dima. Mö Dimanke olem ühtenigäižed. Kaikuččel kezal navedim hänenke ajada velokezroil. Edahaks meid ei pästtud, ajelim läz pertid. Ühten kerdan meihe habi ei ajalend mašin. Voim ocastadas velokezroil mašinanke. Nacein, dedoi ištui iknanno i tarkašteli meid. Sikš ku hän nägišti necen statjan. Siloi dedoi oli käred. Hän üksjaižen kerdan elos laji meid. Minä homaičin, miše dedoi lujas pöl’gästui meiš. Minä rižoin necidä sur’t hänen armastust meihe. Sikš ei olend abid, miše dedoi lajib meid, oli vaiše huiged, miše mö olem mugoižed valdaližed lapsed. Nacein, muga oli huiged siloi baboile, konz hän pagiži dedanke ei laskvas. Voib olda, necil sekundal el’gendad vanhembiden armastust, tunded necen armastusen süvüt, i tegese huiged, miše ed arvostand sidä. *** Dedoi lujas navedi mecad i hüvin tezi sidä. Hän tezi tahoid, kus voib poimda murikašt vai bolad, kus sügüzel voib löuta bahaloukuid vai gruznid. Konz dedoi pördihe kodihe mecaspäi, hänen soba haižui mecale. Šaraban kaiken oli täuz’ marjoid. Hän sanui: ”Naku om teile tomaižid jänišalpäi.” I mö söim garbloid surel tahtol, kuti se manzikaine oli. Kut žo! Necidä ved’ jäniš oigenzi! Mugažo dedoi navedi kalatest. Saskeli hän kalad kezal da tal’vel. A völ navedi jaugmäčvändod. Dedoi voi pit’kha kacta jaugmäčvändod televizoral. A mö tirpoim. Erašti eskai ištuin hänenke rindal da kacuin mugažo. Ved’ dedoi kaiken tegeb meiden täht. Dedoi oli perehen necen mehen, kudamb voib lugeda meile kirjoid, miččid pakičim händast lugeda äi kerdoid. Sikš möki voim erašti tirpta necidä pit’käd matčad. *** Dedoi vasteli mindai urokoi den jäl’ghe augotižškolas. Sid’ mö Saša vellenke ištuim babanno da dedanno ehthasai, kuni tuleskeliba meid otmaha vanhembad. Dedoi kucui mindai vepsäks ”kelloižeks”, sikš ku minä kogonaižen matkan školaspäi kodihesai starinoičin hänele midäni. Völ hän kucui mindai ”penikaižeks akaks” siš, miše voin sekoida äjan. Nenid nimid minä iče en mušta, sen starinoiči minei baboi. Minä muštan vaiše, kut čomin oli kävuda dedanke, pidäda händast kädes da starinoita, midä melentartušt tegihe tämbei školas. No minä muštan, miše dedoi äjan pagiži ”miččišse vepsläižiš” da rindati babanke sanoid – ”Kut teil pagištas? Koira? A mijal om koir...”. Azj om siš, miše dedan ak, minun baboi, om inkerilaine. A suomalaižugrilaižiden keliden pävaihišt om ühtejitte, erasid sanoid voib kebnas el’geta. Minä ištuin babanke da dedanke keitimpoles da kundlin heiden ”suomalaiž vepsläižid” vaihid da sanuin: ”A angliaks ”koir” om ”dog”! Pidi ved’ mineiki panda ičein sana paginaha! Dedoil da baboil kaiken oli osttud meiden täht erazvuiččid surimid. ”Mittušt pudrod tämbei keitta?” – küzub dedoi. A sinä ištud taburetkal, kubaidad jaugoil da meletad: ”Mmmm... mannapudrod!” A sid’ ližadad: ”Marjkeitosenke!” *** Mundštuk, krušk sinižidenke poimetišidenke, bardveič, äi erimujukahid rindpaikoid, ”Endevanhoiden vepsläižiden kal’huded” («Сокровища древних вепсов»)kirj – kaik, mi jäi dedalpäi. Nene kalud kaičesoiš baban fateras. Minä navedin koskta niid. Minun dedoi koski niid! Hän joi neciš kruškaspäi, hän pani tabakod neche mundštukaha, hän ajoi bardad necil bardveičel, hän pani kaglaha nenid rindpaikoid – minä muštan sen! A völ servantal seižub dedoin foto, miččen minä lapsen tegin. Dedoi ištub ičeze armhas pozas – küküižil – da pipkutab tabakod muhahten. Nene azjad oma, a dedoid ei ole jo 25 vot. Nece om kutse čudokahašti, om jüged el’geta... Dedoi läksi neciš elospäi päipaštokahan päivän 3. elokud vodel 1997. Minä lujas muštan sen päivän. Irdal oli räk. Iknad kodiš oli avaitud. Irdalpäi puhui laskav tullei. Minun däd’ tuli sanumaha necidä opalahišt vestid meile. Minä muštan, mitte platjo minai oli sil päiväl minun päl.... Minä muštan kaiken, kuti se oli eglai. Kut sä voi olda mugoižen hüvän sil päiväl? Nügüd’ minä meletan, voib olda, taivaz ilokahašti vastsi mugoižen elonnavedijan, ilosižen, hüväsüdäimeližen ristitun, kut minun dedoi, kudamb oli ozutesen minei da äjile toižile mehile?!