Texts

Return to review | Return to list

Toivon lentta. 1

history

July 12, 2023 in 10:36 Нина Шибанова

• created the text
• created the text: Leningradissa Astorija-hotellin ympäri käveli hoikkahko naini tummanruškiešša šajetakissa. Hänen kävelytapa näytti, jotta hiän ei ole levolla olija turisti. Hiän muissutti lašta, kumpani varajau ekšyö tuntomattomašša paikašša. Tovellah, uuši paikka pölätti tavallista karjalaista naista, kumpasen nimi oli Stepanie. Mitä tämä vuatimatoin naini ruato šuurešša kaupunkissa vuotena 1965? Vaštauš voipi olla yllätykšenä: hiän vuotti muamuoh, kummaista ei nähnyn yli 40 vuotta. Moušot šentäh hiän muissuttiki pientä lašta, kumpani varajau jättyä huomuamatta Šuomešta tullutta autobuššie. Aukivo tyhjeni. Stepanie vaipu järettömäštä kävelyštä ta istuutu portahien viereh. Hänen ajatukšet lennettih loittoseh 1922 vuoteh, Karjalan pohjoseh pieneh karjalaiseh Oulankan kyläh. Šilloin olluot istorijalliset tapahtumat vaikutettih moneh karjalaiseh pereheh ta muutti niijen kohtaloja ikusešti. Šuomen ta Venäjän välini raja oli pantu kiini ta erotti perehet antuan monella pakolaisen statussin. Šemmosina pakolaisina oli ni Stepanien pereh – Marina ta Olli Nikitinit. STEPANIE – Muamo, kuin pitälti mie en näh nyn šilma? kyšy Stepanie ičeltä ta apie ahisti šyväintä. – Ei ole oikie laškie vuuvvešta 1923. Še tapahtu äijyä aikasemmin. Kuni Stepanie muisti iččie, hänen luona aina oltih ämmö, ukko, Hilippä-tiätä Muarie-täjin kera. Hiän tunti heijän rakkahutta, hyö piettih huolta tytöštä vaikeih aikoih huolimatta. Omašša pereheššä Stepanie oli vieraš. Ukon ta ämmön luo hänet – puolitoistavuotisen tytön toi Hilippätiätä. Kyllä, hiän ei voinun muistua šitä, ka uško lempitiätän šanoih. Tiätä moničči muisteli, jotta myöššyttyö mereltä hiän tuli Oulankah, aštu pirttih. Vaštašyntynyt Stepanie rupesi itkömäh. Muamo heitti hänet laučan alla. Tiätä nošti tytön, kapaloičči, val’l’ašti heposen ta ajo Taavoh, mi oli kymmeneššä kilometrissä. Hiän ajo pihalla, tuli pirttih ta anto platenčan ämmöllä šanuon: – Omua 13 lašta olet noštan, kašvatat ni nelläštoista. Stepanie muisteli lapšutta – omua parašta aikua. Muississa oltih kuvat, kuin hiän juokšou pal’l’ahin jaloin kylyä myöten, auttau kotitöissä, istuu tiätän lapšien kera. Hiän ei varannun mimmoistakana ruatuo, yritti kaikešša auttua, missä vain voipi. Niin kiitollini hiän oli hyväštä šuhtehešta. Erähänä tavallisena päivänä hiän juoksi laulellen karjalaista lauluo nuapurikyläh toisen ämmön luokše. Ka kyläh tultuo vaštautu muamoh kera. Še käški hänellä kulettua lehmä ta lähtie hänen, Risto-veikon ta pikkučikon kera Šuomeh. Stepanie muisti, jotta ei tahton lähtie, ka varasi šanuo muamolla vaštah, vakavoitti vain iččie, jotta še ei ole pitäkši ajakši. Še oli kamala talvi! Kuin lujašti tyttö ikävöičči ämmyö, ukkuo, tätie ta tiätyä! Hiän muisteli ämmön šänkyö, min piällä jäi hänen tikutuš, kummaista ei kerinnyn lopettua. Konša tyttö mäni muate, ni tunti kotitalon tuokšuja, kuuli omien rakkahien ihmisien iänijä. Stepanie niin šyväšti čukelti muisselmih, jotta henkähti. Hetkekši hiän kaččo tyhjällä aukivolla ta myöšty ajatukših. A šiitä tuli ukko, vesselä ta voimakaš šankari! Hiän oli kaikissa vartijopaikoissa ta piäsiki oman Stepanien luokši! Šilloin tyttö ymmärti, jotta konšana enyä ei jiä vierahah muah! Juhaukko käški lähtie šahalaitokšella, missä tuattoh oli ruavošša. Tuaton ruatokaveri Šuuri Jušši käški jättyä tyttö, eikä antua häntä Karjalah. Šilloin Stepanie enšimmäistä kertua šano vaštah. – Pane šuu kiini! karju hiän Šuurella Juššilla. Stepanie muisti, kuin šuurešša kirissykšeššä hiän oli, konša vuotti tuaton vaštaušta. Tuatto šuoštu, muamoki ei ollun vaštah. Vanhemmat vietih heijät venehellä min lienöy lahen loppuh, a šiitä hyö lähettih aštumalla. Monta kertua Stepanie muisteli šitä päivyä, yritti ymmärtyä šen merkityštä ta varmisti šiih, jotta omilla vanhemmilla hiän oli vierahana lapšena. Hiän ečči vanhempien šanoissa ta ruavoissa hellän pisaroja, ka myöhemmin, konša ičeki tuli muamokši, ymmärti, jotta šilloin hänen tuntehet oltih oikeina. Hiän oli vieraš! Hiän vain ei ajatellun, jotta šilloin hiän viimeseh kertah näki oman tuaton ta nuoremman veikon. Tuattuo hiän muisti pahoin. Šuuremman ošan aikua häntä ei ollun koissa, hiän oli ruavošša. Oliko hiän hellä hänellä, tahi moitti – Stepanie ei muistan. Ikävät ajatukšet ilmeššyttih, konša Stepanie tuli vanhemmakši. Mitä olis, još tuatto ta muamo ei piäššettäis häntä šilloin ukon kera. Ka še tuli myöhemmin. Ukon harteilla istuos’s’a hiän oli muailman onnellisimpana ihmisenä. Häntä vuotti Koti-Karjala ta armaš pereh. Ikusešti hiän šäilytti muissošša tätä matkua ta vaikeina aikoina valosat ajatukšet autettih. Tämä matka ei ollun vain šiirtona Šuomešta Karjalah, še oli muutto toiseh elämäh. Še oli rajana elätyn männeisyön ta tulijan tulovaisuon välissä. Juštih še hetki... Kotikyläššä Taavošša elämä matkasi omua virtua. Hiän oli 11-vuotini ta ei huomannun mitein elämä muuttu neuvoštovallan aikana. Hilippä-tiätä oli vallan puolella ta neičyt uško omua tiätyä. Kun vanhemmat järješšettih sosialismie, hiän opaštu ruatamah talouštöitä, opaštu karjalaista viisahutta, perintehie, äšen taikašanoja, muisteli runoja, oli onnellisena lapšena, vielä ymmärtämättä, jotta näin hiän šuau karjalaisen omaperäisyön viimesie huikkie. Muamo myöšty kyläh myöhemmin. Stepanie niin varasi, jotta hänet tuaš otetah Šuomeh, jotta juoksi peittoh vanhah heinälatoh ta ei tahton vaštautuo muamoh kera. Lavon pieneštä ikkunašta hiän näki hänet viimeseh kertah. Kenkänä ei uškon šilloin, jotta raja pannah kiini monekši vuuvvekši, jotta monta vuotta hyö ei tiijetä, ollahko omat elošša? Anni-tyttö, Anni-tyttö, Itköy ta šoutelou meren rantua pitin: “Lunašša šie muamo miut täštä”. “Millä mie lunaššan?” “Onko šiula kolme lehmyä, anna velkah paraš, Još ei paraš, ni vaikkapa pahin”. “Ei parašta, ei pahinta, Anna vain aijokšešša lanketah, Šoimehen ieššä jyšähytäh”. Stepanie rupesi laulamah hienosella iänellä vanhua karjalaista runuo, mieleššäh panna oman elämän enšimmäisen ta onnellisimman vaihien pisteh. “Neiččyön lunaššuš” oli hänen mielehini runo. Laulušša neičyt kyšyy šukulaisie lunaštua hänet. Niken ei taho auttua häntä paičči ämmyö. Tällä vanhalla runolla on äijän varianttie. Stepanien variantissa Anni-neičyttä auttau ämmö. Stepanie tykkäsi laulua šitä runuo, konša oli yksin, konša šuru oli lähellä. Še oli hänen kohtalon piäruno.