Texts

Return to review | Return to list

Oli ennen ukko da akku

history

July 31, 2023 in 22:47 Нина Шибанова

• created the text: Oli ennen ukko da akku, heil oli kolme poigua. Muamo da tuatto heijän, poijien vahnettih i kuoltih. Tuattah poijile jätti mustella: vanhembale poijale kažin, keskimäžele poijale nozniččemet, nuarembale rogožuvihkožen. Hyö eletäh – ollah, kuni leibiä täwdyi, sini syödih. Sit heil leivät loppiattihes. Vanhembi velleh i sanow: – Nygöi meil pidäw ičel lähtiä leibiä suamah. Enzimäžikse, – sanow, – lähten minä kažin kel. Häi i lähtöw toššupiän. Astuw, astuw, päivy tulow loppuh gai puwttuw hiaružeh. Taričeh enzimäžeh taloih yäkse. Sit talois oti luandalas ylen äijy hiirdy. Mužikku i sanow: – Tule, – sanow, – luandalah, mene yäkse (a siä oli ylen äijy hiirdy), muijal ei ole sijua. A sil poijal oli kaži huavos i voopče ižändät ei tiätty, mi on zviärilöi kaži. Menöw poigu luandalah, jaksaheze, oman tužurkan panow bokan alle, šuapkan pialuksih, kažin tyändäw välläle dai uinoi. Huandeksel ižändät nostah aijoi, mužikku emändälleh i sanow: – Mene, – sanow, – kačo, naverno hiiret on syädy händäh siä. Akku menöw, ga luandalas miäs viruw: yhtes bokas suwri tukku hiirdy tapettuw, toižes bokas toine, a kaži ištuw juwri poijan piän rinnal. Nostatti emändy poijan, kuččuw juamah čuajuw pertih (a akku ennepäi oli roskažinnuh mužikale: nengoine miehel on zviäri). Čuajuw juamah ruvetah, ga mužikku zavodii paginan, sanow miähele: – Mibo sinul neče on zviärilöi, – sanow, – myä velli tämä meile. A poigu sanow: – Ohoh! Tädägö?^ Tädä en myä, en ota ilman eloloi! A mužikku händäh kaikelleh ugovarivaiččow: myä dai kai. A poigu sanow: – Äijängo sit andažit? Mužikku sanow: – Min ottanet! Poigu sanow: – Huavon kuldua andanet, ga annan. Mužikku sanow: – Ola velli hot’ kaksi. Čuajun juandan loppow poigu, pualentoštu huavua kuldua ottaw i lähtöw kodih velliällyä. Vellet sanotah: – Kuibo sait nengožen suwren tukun kuldua? Häi heile sanow kai. Keskimäine velli duwmaiččow: «Vuataz minä nygöi opin lähtiä nozniččimian kel»! Toššupiän huandeksel nouzow aigažeh, virka ni midä ei toizile vellile i lähtöw. Menöw, astuw, astuw, tulow hiaružeh. Kaččow häi: akku koin očas kirvehel lammastu keriččöw. Häi i sanow: – T’owta, midäbo ruat? T’owta sanow: – Lambahal villoi lyhendän. A poigu sanow: – Davais minä opin lyhendiä. Kuni t’owta lyhendi yhty lammastu, sini poigu lyhendi kymmene lammastu. T’owta sanow poijale: – Myä, velli, tämä bruja minule. Sanow: – Myäžin, ga äijängo sit andažit? – poigu kyzyw. Akku sanow: – Min otat. – Huavua kaksi kuldua otan, – poigu sanow. Akku ottaw poijan vedäw aittah, puwrus päi kaksi huavua kuldua navaliw. Poigu net ottaw dai lähtöw. Tulow vellilöillyä. Vellet konešno ihastuttih: kui da kai sait nenne? Häi sanow heile. Čuaju juvvah, muate viertäh. Kaikkii nuarin poigu muates duwmaiččow: «Vuatas minä opin lähtiä vihkozen kel huamei, engo midä sua». Huandeksel nowzow aigazeh i lähtöw. Kerale ottaw suwren postelinpiälyksen, kudamah menöw ruištu huawua seiččiä. Furaškan piäh panow i astuw. Astuw, astuw – tulow järvyt vastah. Ištuh järven rannale, ottaw vihkožen kädeh – zavodiw nuaraštu plettiä, iče pajattaw: «Tämän järven rupitan, vedehiäžen riputan»! Vedehiäne sen i kuwli, sanow poijalleh: – Menes kačo, ken siä on riputtaju? Rannale tulow vedehiäžen poigu – peitoiči kaččow – ištuw miäs ylen zdorovoi. Häi punaldah, vedehiäžen poigu, menöw dai sanow tuatalleh: – Ylen zdorovoi miäs ištuw, tuan kel ei sua ni kel spruaviakseh, voittua! Tuattah sanow: – Menes opi hänen kel kiistah juasta. Poigaine sе tulow, vedehiäžen poigu, rannale i sanow: – Sinä se meidy riputat, ga voidgo meile jälles juasta? Läkkä opimmo kiištah juasta! A mies sanow: – En minä ni lähte, mene opi minun sizären kel juasta. Ottaw vedäw vičikköžeh vedehiäžen poijan: siä oli jänöi. Jänöile poigu käit ku loškuaw – jänöi pöllästyw i lähtöw juaksemah ylen äijäl. A vedehiäžele sanow: – Mene juakse jälles sizärele! Juaksi, juaksi vedehiäne jänöile jälles: tavata ei voinnuh, järilleh kiändyi i poijal sanow: – Minä, velli, en voinuh sizärdäs tavata, ga sinuw en ni rubia tabuamah. I hyppiäw vedeh.^ Menöw sinne i tuatalleh sanow. Tuattah sanow: – Mene opi rawdastu keppii lykätä yläh: kudai ylembi voibi lykätä? Vedehiäžen poigu kepin ottaw i tulow rannale (kepis oli puwdu viassua). Sanow miähele: – Davai lykkiämmö kepin: kudai ylembi lykkiämmö, – sanow, – lykännet sinä ylembi, voit meidy riputtua. Miäs sanow: – Davai.^ – Sanow miäs vedehiäžen poijale.^ – Lykkiä enzimäžikse sinä. Vedehiäžen poigu ottaw hurniw – ga ei ni nävy, muga yläh meni keppi. Sit ottaw kepin kädeh miäs i taivahah kaččow, sanow: – Anna tai pilvyt vältäheze, eiga lykännen, ga tartuw sinne keppi. Vedehiäžen poigu sanow: – Älä, velli, lykkiä sofsem, eiga jiämmö kepittäh – dostali keppi on! Poigu ei ni lykännyh. Vedehiäžen poigu sanow: – Nengai nenga on dielot: en andanuh lykätä keppii, eiga pilvih mennys. Tuattah i sanow: – Ga nygöi zerku hevon kudai voitto loitombakse kandua? Tulow vedehiäžen poigu zerku hevon kel randah i sanow miähele: – Davai, kudai kannammo zerku hevon loitombakse selläs? Vedehiäžen poigu ottaw hevon selgäh i kandaw hevon sylele viijele. A poigu sanow: – Davai minä opin, – sanow, – sinä selläs kannoit, a minä kannan jalloin keskis da loitombi sinuw. Poigu selgäh nowzow hevol, kaksin pualižin, i lähtöw ajamah. Ajaw, ajaw jo puolen virstua. Jo vedehiäžen poigu sanow: – Tua, velli, hebo iäre, ota mi tahto! Miäs hevon tuaw järilleh. Vedehiäžen poigu hevon ottaw i vedäw tuatalleh i sanow: – Minä kannoin selläs hebua palažen vai, a häi kandoi jalloin keskis hebua puolen virstua, ei ni käzil pidänyh! Tuattah sanow: – Mene sano sille miähele: annammo hattuh kuldua mi vai pidäw, vai älgäh riputakkah meidy. Tulow vedehiäžen poigu randah i sanow miähele: – Ota mi tahto kuldua, vai älä meidy riputa! Miäs sanow: – En äijiä ota, vai anna minule furašku täwzi. Vedehiäžen poigu lähti tuamah kuldua. A miäs sil aigua muah kaivoi havvan, pani sinne postelin piälyksen i furaškah azui lowkon, sen pani postelin piälystän piäle, azetti. Vedehiäžen poigu tuaw pualen huavua kuldua, furaškah kuadaw, a furašku ei tävvy! I muga kandoi seiččiä huavua kuldua – sit vaste furašku täwdyi. Miäs sanoi vedehiäžen poijale: – Läkkä nygöi viät minule kullat. Vedehiäžel selgäh panow kuldian kel huavon – postelinpiälystän, iče lähtöw jälles astumah. Astutah, astutah – tulow peldoine vastah.^ Dorogan rewnas on astivo. Vedehiäne kyzyw: – Mibo tämä on? Miäs sanow: – Tämä on minun tuatan suga piän suvittaw. Vedehiäne duwmaiččow: «Toko vai on tuattah täl! Vai ei piä kädeh puwttua». Astutah, astutah iälleh. Tulow pellol adru vastah. Vedehiäžen poigu kyzyw: – Mibo tämä on? A miäs sanow: – Tämä on minun tuatan vilku lihan syädäw. Vedehiäžen poigu varavui, jo ei tahto kodissah lähtiä kuldii vedämäh i duwmaiččow: «Jesli en lähtene, viä pahembi rodiaw». Tullah kodižellua – vedehiäne varavužissah kullat lykkiäw pihale, a iče pagoh, a miäs kuččuw omii.

July 31, 2023 in 22:47 Нина Шибанова

• created the text
• created the text translation